keskiviikko 9. toukokuuta 2012

tohvelit

jaaha. Keskiviikko.

Päivät ovat miellyttävän urautuneita: töihin huokailemaan, kotiin ruokailemaan, remppalouhokselle, valinnaiseen iltamenoon.
Päivä päättyy hämmentävään havaintoon: herttinen aika, meillä on lapsia. Kolme.

Niin olen joka päivä tyytyväinen kauhukolmikon ikääntymisestä. Pikkusisko soittaa tunnin remppaepisodin aikana vain kolme kertaa:
"äiti, eioo mitään tekemistä" (no voivoi! Yritä nyt keksiä vaan jotain.)
"äiti, saako mennä juutuupiin?" (et tod.!)
"äiti, voinko mennä mummille?" (jos mummi on kotona)

Nuorison etäohjautuvaisuudessa (eikös vain olekin hieno sana!) on puolensa: kun tulen kotiin sekopäisenä ja hikisenä, on iltapala syötynä ainakin melkein, on iltapesut pestynä ainakin melkein ja koulureputkin pakattuna ainakin melkein.
Epäilen että tämä vielä kostautuu. Kun jonain kauniina päivänä yritän valloittaa takaisin päällepäsmäröivän päällikköyteni, ei minua luultavasti enää kuunnella. Samana päivänä minulle luultavasti selviää se, mitä iltapalaksi näissä valvomattomissa olosuhteissa oikein syödään.
Mitä se ikinä onkaan, siitä jää tahmaiset tassunjäljet pöytään.

Oikeasti olen iloinen ja ylpeä siitä, että ne selviävät. Miten paljon helpommaksi se meille tekee tämän siirtymävaiheen!
Mutta toisaalta olen ihan halju: haluaisin nojua sohvalla ja olla ärtykärttyisä ja komennella syömään iltapalaa. Kuunnella päättymätöntä puheenpulputusta koulun pihaleikeistä ja tyhmistä opettajista ja kirjoista joita tänään on luettu. Haluaisin muutakin kuin pinnallisimmat päivän kuulumiset ("pääsin sukkulaviestijoukkueeseen" / "ope oli tänään taas poissa" /"ei tullut läksyjä").

**

Isosisko kolppasi kiireaamuna liikuntavarusteita. Päivällä karsinnat koulun maastojuoksu- ja viestijoukkueisiin.
"Äiti, mä lainaan sun juoksutohveleita"

Pää sanoi jotta kniks.
Sillä on melkein yhtä iso jalka kuin minulla.
Ja reinoillako minä muka juoksen?

**
Aikuisissa vallitsevan remppaväsymyksen takia Isoveljeltä on kielletty jääkiekon televisioseuranta. En kertakaikkiaan jaksa ajatusta hokkihehkutuksesta päivän päätteeksi.
Isoveli kuuntelee siis selostusta omassa huoneessaan radiosta.

Pakko myöntää. Jääkiekon seuraaminen tällä tavoin on huomattavasti hauskempaa kuin livelähetyksenä töllöstä.
Ovi kolahtaa.
Isoveljen hobitinpörheä pää poukkaa kuin käki käkikellosta olohuoneen puolelle. Äänenmurroksesta käheä tiedote ("nyt Suomi johtaa kaksnolla, vileeni teki vasemmalla lavalla keskilinjasyötöstä")
Pää katoaa ja ovi kalahtaa kiinni.

Väliin saamme myös pahoitteluja: "nyt tapahtu jotain, mutta en tiedä mitä. kirjassa on niin hyvä kohta kesken. Mä kerron kohta tilanteen"
**

Pikkusisko on sentään Pikkusisko.
"äiti, koska siellä maalataan? saanko mä maalata? missä pikkutiikeri on? äiti, mä en millään usko että mun sisällä on semmoisia kuin olipa kerran elämä. mä en millään malta odottaa että päästään uuteen kotiin. Äiti otetaanko me tää pöytä mukaan. Entä tuolit? voidaanko me ottaa parveke? mut äiti, ne toiset oli jättänyt sinne tauluja, mä näin. Äiti koska me voitais tehdä se lelujen pakkaus?"
**

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti