suuria aja-tuskia

Nyt ei huvita työnteko, liian monta ajatusta pyörii päässä.
Melkein keksin eilen hyvän hankeidean, mutta se pakeni päästä.
Mietin syksyä ja menemisiä ja tekemisiä ja harrastamisia. Mietin muita ihmisiä ja itseäni.
Varsinkin mietin hiljaisuutta.

Usein ajattelen, että jos olisi hiljaisuus, niin sitten ehtisi olla vain.
Mutta eihän se niin mene.
En minä ole mitenkään erityisen hiljaisuusorientoitunut ja semmoinen että vain makoilisin sohvalla ja syljeskelisin kattoon. Mukavampaa on, kun on mieluisaa tekemistä - vaikka sitten ihan ruuhkaksi asti.
Se taas ei ole mukavaa, jos tekeminen on ihan tyhmää ja sitä on liikaa.
Mutta mieluisten asioiden ylitsetursuilevaisuutta kestää kyllä yllättävän paljon, ja siitä saa paljon.

Joskus ajattelen myös, että jos olisi hiljaisuus ja muistikirja, niin johan syntyisi kuolemattomia ajatuksia ihan solkenaan.
Enpä usko. Parhaat oivallukset olen yleensä saanut jossain työhön liittyvissä seminaareissa. Tai ruokaa laittaessa. Tai lukiessa.Tai jossain sellaisessa, jossa pintapuolella on jotain mukavaa ja puuhakasta tekemistä ja sielu lepää siinä tekemisen flowssa.
Mutta totta, muistikirja olisi kyllä varmaan ihan hyvä juttu.

Sain eilen kaksi hyvää ajatusta, toisen työhön ja toisen itselle. Työjutun toteutan ihan varmasti, tuota itsejuttua täytyy ensin vähän hioa.
Ja yritin rääpiä paperille kolmannen, mutta jäin pyörimään kehää enkä oikein saanut sitä niistettyä itsestäni ulos.

Aamulla bussissa mietimme Isoveljen kanssa semmoistakin, että kun lämpömittari näytti niinkin omituista lukemaa kuin -1G, että mimmoista on miinusmerkkinen gravitaatio? Sinkoaako siitä välittömästi jonnekin hyperavaruuteen vai onko se kertakaikkisen maahanjunttaavaa gravitaatiota?
Ja sitten totesimme että jos ultramaratoonari on sellainen joka juoksee yli maratonin, niin sitten varmaan inframaratoonari olen minä, eli semmoinen joka taas kerran ei juokse ollenkaan. (ultra vs infra!)

On kyllä hyvä juttu että maailmassa ja maailmankaikkeudessa on sellaisia asioita jotka aina vain saa aloittaa uudestaan: liikunnan, laihikset ja suklaansyönnin tai -syömättömyyden - vain muutamia mainitakseni.
Vähän samanlaisia omstartteja saa onneksi tehdä myös muutoinkin hlökohtaisessa elämässään, sillä aika harva asia on sellainen, mitä kerralla saavutetaan ja siinä sitten kellutaan. Kerran toisensa jälkeen saa aivokapasiteettinsa kanssa juntturoida monessakin asiassa.
Ja tämä on se ajatus josta yritän nyt saada otetta.
Elämän luonne on melkoisen tempoilevaista.
Tietyllä tavalla sitä on dementti infantiili koko ikänsä, aina oppimassa uutta. Ja uudestaan niitä samoja asioita.
Se on oikeastaan hyvä asia.
Elämä on valintoja, tahtomisia - yhä uudestaan.