perjantai 5. lokakuuta 2012

parisuhteellisuuksia 2

tänään Elisa on kirjoittanut kauniisti parisuhteista. Ja paljolti samoista syistä, kuin miksi niitä olen itse viime aikoina pohdiskellut.

Varsinkin pikkulapsiperheissä arki niin nopeasti kasvaa parisuhteeseen ja suhteen väliin: oma väsymys ja tyytymättömyys, riittämättömyys, elämäntilanteen iso muutos heijastuvat väistämättä myös toiseen osapuoleen. Juuri niissä vuosissa tarvitaan malttia. Ja niiden vuosien jälkeen aikaa ja halua katsoa ohi sen arkisen.

Tiedättekö sen, kun pesee ikkunoita?
Ei mitään kovin hehkeää hommaa, hidasta ja vähän työlästäkin joskus. Pitää availla monikerroksisia laseja, kiipeillä emännänjatkolle ja lutrata vesien kanssa, aina nekin valuvat kainaloihin. Ja sitä paitsi, lasi näyttää ihan hyvältä. Vähän sormenjälkiä ehkä. Ruskan värit näkyvät ikkunasta, lapset pelaavat pihalla, verhot ovat siististi.
Otat verhot alas, viet pesuun, kuivaat ja silität. Otat ikkunanpesuvälineet ja peset lasin. Yhtäkkiä se sama tuttu maisema näyttää paljon selkeämmältä ja kirkkaammalta. Verhot laskeutuvat vähän kauniimmin. Ei haittaa vaikka lasin nurkkiin jää vähän kuivaamisen jälkiä, ei tarvitse olla täydellinen.
Arkinen kuona on poissa ja värit ovat selkeämpiä.
Voihan sitä tehdä valinnan: en pese. En jaksa, en halua, jätän sen jonkun toisen tehtäväksi. Mutta pitäisikö, maksaisiko vaivan yrittää?

Ja aivan kuten ne iänikuiset laiharit, myös ikkunanpesut täytyy aina vain tehdä uudestaan ja uudestaan.
Arjessa - elämässä - on yhtäaikaa lohdullista ja turhauttavaa se, että aina on jaksettava aloittaa uudestaan. Tehtävä taas kerran se sama, minkä juuri eilen muistaa ihan varmasti tehneensä.

*

oikeasti halusin tietysti leuhkia sillä, että JO nyt, kolmen kuukauden asumisen jälkeen, sain pestyä Lintukodon sisäovien lasit. Isosiskon suosiollisella avustuksella.

5 kommenttia:

  1. Sä olet niin äärettömän viisas. Kamalan fiksusti ja kauniisti kirjoitit. Joka sana on totta.
    Mutta entä jos ei vaan jaksa tehdä töitä. Entä jos mä jaksan lapset ja työn ja sen lisäksi uudella tavalla hoitaa ja keskittyä itseeni, entä jos en vaan parisuhdetta osaa ja jaksa hoitaa.
    Apua, mikä siihen avuksi. Mua kiinnostaa se "koulu" mistä puhuit, tuo toinen ei kiinnostu siitä.
    Yritän palauttaa mieleeni alkuajat ja lähimenneisyydenkin hyvät ajat, mutta joku lukko on. Yäh!

    VastaaPoista
  2. Olipa hyvä kirjoitus!
    Tuo on niin totta, että aina pitäis jaksaa vaan, vaikka tuntuukin helkkarin työläältä. Siinäpä opettelemista...

    Pitkä parisuhde, varsinkin lapsivuosina, on vähän niin kuin menisi vapaaehtoisesti nyrkkeilykehään ottamaan turpiinsa (henkisesti, toim. huom.) aina uudelleen. Vaikka voisihan sitä vaan kääntyä poiskin. Mutta sitten ei tietäisi miten matsissa kävi...

    VastaaPoista
  3. Loistokirjoitus, jotenkin kauhean tuttua toi ettei jaksa. Ja meillähän kävi sitten loppujen lopuksi niin ettei jaksettukaan.

    Elämä on.

    VastaaPoista
  4. Olipa hienosti kirjoitettu! En osaa mitään tuohon lisätä.

    VastaaPoista
  5. kiitos!

    kyllä nuo pikkulapsivuodet käyvät parisuhteen voimille. Sen jälkeen pitäisi kai tavallaan jaksaa aloittaa alusta.
    Se on kait sitä tahtomista, tahdon asiaa? Vieläkö tahdon jaksaa ja jaksan tahtoa?

    VastaaPoista