parisuhteellisuuksia 2

tänään Elisa on kirjoittanut kauniisti parisuhteista. Ja paljolti samoista syistä, kuin miksi niitä olen itse viime aikoina pohdiskellut.

Varsinkin pikkulapsiperheissä arki niin nopeasti kasvaa parisuhteeseen ja suhteen väliin: oma väsymys ja tyytymättömyys, riittämättömyys, elämäntilanteen iso muutos heijastuvat väistämättä myös toiseen osapuoleen. Juuri niissä vuosissa tarvitaan malttia. Ja niiden vuosien jälkeen aikaa ja halua katsoa ohi sen arkisen.

Tiedättekö sen, kun pesee ikkunoita?
Ei mitään kovin hehkeää hommaa, hidasta ja vähän työlästäkin joskus. Pitää availla monikerroksisia laseja, kiipeillä emännänjatkolle ja lutrata vesien kanssa, aina nekin valuvat kainaloihin. Ja sitä paitsi, lasi näyttää ihan hyvältä. Vähän sormenjälkiä ehkä. Ruskan värit näkyvät ikkunasta, lapset pelaavat pihalla, verhot ovat siististi.
Otat verhot alas, viet pesuun, kuivaat ja silität. Otat ikkunanpesuvälineet ja peset lasin. Yhtäkkiä se sama tuttu maisema näyttää paljon selkeämmältä ja kirkkaammalta. Verhot laskeutuvat vähän kauniimmin. Ei haittaa vaikka lasin nurkkiin jää vähän kuivaamisen jälkiä, ei tarvitse olla täydellinen.
Arkinen kuona on poissa ja värit ovat selkeämpiä.
Voihan sitä tehdä valinnan: en pese. En jaksa, en halua, jätän sen jonkun toisen tehtäväksi. Mutta pitäisikö, maksaisiko vaivan yrittää?

Ja aivan kuten ne iänikuiset laiharit, myös ikkunanpesut täytyy aina vain tehdä uudestaan ja uudestaan.
Arjessa - elämässä - on yhtäaikaa lohdullista ja turhauttavaa se, että aina on jaksettava aloittaa uudestaan. Tehtävä taas kerran se sama, minkä juuri eilen muistaa ihan varmasti tehneensä.

*

oikeasti halusin tietysti leuhkia sillä, että JO nyt, kolmen kuukauden asumisen jälkeen, sain pestyä Lintukodon sisäovien lasit. Isosiskon suosiollisella avustuksella.