torstai 6. joulukuuta 2012

mietteliäänä

ihan vain hetkeksi lönähdän sohvannurkkaan.

HraHakkarainen vei kauhukolmikon lapioimaan mamman lumet. Myöhemmin illansuussa menemme katsomaan, onko (iso)pappan hautakivi jo tullut.
Pikkusisko halusi puhua sodasta. Ja pappasta.


Levitimme käsityötuntien aherruksen pappan radion eteen, siinä oli sille oikea paikka.

Koko tänä syksynä en oikein osannut, pystynyt ajatuksiani täsmentämään; tämä suru on kuitenkin ensisijaisesti HraH:n suru, ei minun suruni.

***

Kun Isoveli oli aivan tuore, kävimme kävelyllä isoisovanhempia tervehtimässä.
Siinä minä istuin muutaman viikon ikäinen vauva sylissäni ruokatauollaan ja juuri sillä hetkellä pappa halusi kertoa minulle sen, mitä ei varmaan koskaan ennen kenellekään - tyttärelleen tai tyttärenpojalleen. 
Levitti eteeni, puolittain ylitsenikin taistelukartat Sieltä Jostain, kaivoi esiin sotavangin tekemän puukontupen ja kertoi tarinoita. 

Minulleko ne tarinat olivat, vaiko sille pienelle tyttärenpojanpojalle?

Nyt keinutuoli on kovin tyhjä.

2 kommenttia:

  1. Hieno kertomus, kiitos siitä.

    Olen vähän kade kaikille, joilla on muistoja papasta, ukista, vaarista, isoisästä kertomassa tarinoita. Minulla ei ole edes puolison papasta, omista isoisistä vain kaksivuotiaan väläysmuistot.

    VastaaPoista
  2. FLora: kiitos!
    olen enemmän kuin iloinen siitä, että kauhukolmikolla on elämässään ihan oikeasti läsnä kahdet isovanhemmat ja yhdet isoisovanhemmat, tai nykyään siis enää mamma :( .

    VastaaPoista