tiistai 12. helmikuuta 2013

hissiremppa-angst

monenmoisia mietiskelen.

Tohinaviikko: melkein kaikilla naperoilla on jotain poikkeusaikataulua, minulla on kokousviikko ja hraH:lla kaikenmoista ylimääräistä.

Rymistin eilen töihin ja töistä kotiin, lykkäsin ruokia uuniin ja lähdin jatkamaan Työ2:n palaveriin.
Tulin uudestaan kotiin, ratkoin parit kotoisat kriisit. (Leijona ei suostunut piirtymään Pikkusiskon luonnoskirjaan, kehvatsun leijona!) (siitä tuli kissa kuitenkin).
Saatoin Pikkusiskon partioon.
Menin hakemaan Pikkusiskon partiosta.
Ilmoitin hraH:lle että yhtään kertaa en enää rappusia kapua, jos haluaa lähteä keski-ikäiselle ja -äkäiselle iltalenkille, hypätköön samoin tein iltalenkkivarustukseensa ja hilatkoon ahterinsa ulos.
Neljä kertaa rappusia ylös ja alas. Kyllä niin tietää kiivenneensä.

Jotkut ihmiset maksavat siitä, että menevät jumppasaliin kiipeämään rappusia jonkun ylileveästi hymyilevän käskyttävän vääpelin ohjauksessa. Kyllä niin paljon halvemmalla ja helpommalla pääsee kun menee ja marsii semmoisia liverappusia vaan. Jos haastetta kaipaa, voi ottaa muutaman maitolitran föliin.

Neljä kerrosta menee ihan kevyesti. Ei edes hengästytä.
Viidennen kohdilla rupeaa mustenemaan silmissä.
Portaiden kiipeäminen kotiovelle asti kestää minuutin ja kymmenen sekuntia; syke ylhäällä on jotain sadanneljänkymmenen ja sadanviidenkymmenen väliltä.
Kotiovella polvet lyövät loukkua ja hikeä pukkaa kaikista huokosista. Puhuminen onnistuu kun on kulunut minuutti. Tai kaksi.
Kenägt uskaltaa riisua kun hengitys on tasaantunut. (Jonain päivänä kyllä vielä nuppaan siihen kynnykselle, ihan varmasti)

Jos nyt jotain positiivista yrittää tästä hissirempasta repiä, niin kolmen viikon kuluttua on kyllä niin sorjat ja hehkeät sääret. Ja soma pyöreä ahteri.
Kääntöpuolella on kyllä sitten varpaisiin asti venyneet käsivarret ja tuskanjuosteet ohimoilla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti