kantakahvilan puute

takana huonosti nukuttu yö.
Rankaisin itseäni yleisestä slarvailusta tekemällä heti aamutuimaan sekalaisia kökköhommia. Silppurointia lähinnä.
Miten voi ihminen olla niin laiska ja saamaton ettei sitä silppurointia vain saa ikinä valmiiksi?
Entinen ylipääesimies oli varmistelija viimeisen päälle: kaikesta mahdollisesta otettiin yksi käyttöprintti ja pari varmuusprinttiä - kyllä niin sattuu sieluun, kun sitä paperimäärää ei voi millään muulla tavalla käsitellä kuin silppuroimalla.
Keskikokoinen päiväkoti olisi piirtänyt vähintään vuoden päivät tikku-ukkoja ja traktoreita niihin paperivuoriin.
Pieni kaniinifarmi olisi luultavasti suoritunut vuosikymmenen sillä silppuripahnalla.

Olen satunnaissilppuroinut viimeisen parin vuoden aikana itseni suurinpiirtein neljän vuoden takaiseen kerrostumaan, laarissa alkaa sentään jo pohja häämöttää.
Aina kun olen puolisen tuntia silppuroinut, muistan miksi en tee sitä säännöllisesti, tai oikeastaan ollenkaan. Alan hönkyä ja huokua pseudoastmaattisesti. Ja silppuri myös hönkyy, se on poloinen kotikäyttösilppuri, ei mikään ongelmajätelaitos.

Rankaisu ilmeisesti toimi kuitenkin. Hönkymisen lisäksi olen vähän paremmalla tuulella enkä syyttele itseäni ihan kohtuuttomasti huolimattomuuksistani.
Hyvä niin.

*

Kävin eilen työpäivän puolivälissä polskaisemassa pikku uinnit.
Ensin olin ihan autuas ja auvoisa ja ihmettelin, miksi en tee sitä useammin ja säännöllisemmin.
Sitten huomasin että se onkin ihan märkää, kylmää ja pimeää.

Uinnin jälkeen istuksin hetken hallin kahviossa.
Varmaan ensimmäistä kertaa ikinä istuin ihan itsekseni kahviossa kiireettä, siemailin juomaani kaikessa rauhassa, riipustelin muistikirjaani haja-ajatuksia ja kuuntelin äänikirjaa.
Onhan se hallin kahvio vähän kalsa paikka sellaiseen, mutta niin tuli intellektuelli olo.

Vähän samalla tavalla kuin silloin kun joku lapsista oli vauva ja ihan ensimmäisen kerran raaputtelin sille hedelmästä soossia. Siitä tuli silloin jotenkin kauhean kypsä, aikuismainen ja vanhempinen olo.

Nyt tuli ensimmäistä kertaa ikinä sellainen olo, että minusta saattaa vielä joskus tulla joku semmoinen, jonka päiväkirjamerkinnät julkaistaan postuumisti ja josta mainitaan, että tuolla nurkkapöydässä hän loi kuolematonta tekstuuriaan. ("rakas päiväkirja, söin tänään töissä evääksi voileivän"?)
Ehkä ne ihan laittavat sinne nurkkaan jonkun muistolaatan?
Kyllä nyt täytyy löytää kunnon kantakahvila.
Ja keksiä niitä intelligenttejä ajatuksia.