Kummallinen viikonloppu

Viikonlopun syvällisyydet:

Vuosikausia olen itsekkäästi hinkunut omaa aikaa ja rauhaa. Nyt kun sitä on en tiedä, miten aikani ja tilani käyttäisin. En osaakaan olla itsekäs. Huvittavaa.

HraH:lla oli lauantaina työpäivä. Kokkailin aamulla nuorisolle helpposapuskaa ja lähdin suunnatonta huonoa omaatuntoa potien shoppailemaan.
Sain hankittua ne paljasjalkatossut, joista olen jo tovin haaveillut - oli vähän pakko: jouluksi saamani sporttilahjakortti oli vanhentumaisillaan, olihan se käytettävä.
Heti olisin lähtenyt testitossuttelulle, mutta se kehvatsun lumipyry! Tepsuttelin sitten tovin sisätiloissa ja totesin, että mukavat ovat. Ajattelin, että jos ovat toimivat, voisin hankkia samanmoisia nuorisolle arkikäyttöön.
Kiertelin parissa pyöräkaupassa etsimässä Pikkusiskolle uutta(vanhaa) pyörää: hänelle on sellainen luvattu heti keväällä.
Haaveilin keväästä ja lenkeistä ja pyöräilystä.
Illalla makasimme kaikki pitkin ja poikin sohvilla ja sängyillä lukemassa. Oli leppoisaa ja hiljaista.

Sunnuntai oli melkein samanmoinen.

Mietin, että jollain on minunkin päiväni täytettävä. Jatkossakin, monena vuotena.
Hämmästelin sitä edessä aukeavien mahdollisuuksien määrää.
Ihmettelin sitä, miten tarpeelliseksi tuo mennyt - niin rasittava ja melkein liian iholle tuleva pikkulapsiaika on minut saanut itseni tuntemaan, ja miten mykistävä on tämä nykyinen aika.
Ajattelin että minulla on paljon opittavaa ja opeteltavaa: nykyään voin ihan rauhassa istua vaikka miten paksun kirjan kanssa sohvannurkkaan, ja suurin häiriö on oksenteleva kissa.
Metka prosessi alkamassa. (ei se oksentelu kumminkaan, vaan se että on aikaa!)

*
pintatasoa:
kirjoitin kirjeitä
luin pari kirjaa
mietin, että pitää saada niskaseutu kuntoon että pystyn taas tekemään edes jotain käsitöitä
kävin parilla kävelylenkillä
luulin pistäneeni podin pesukoneeseen lakanapyykin kanssa. Olinkin pistänyt sen reppuun.

*

Keski-iänkriisissä ketturoivat miekkoset kuulemma haaveilevat harrikoista.
Minä rupesin haaveilemaan potkupyörästä. Olisi kyllä päheä peli. (näen jo itseni rähmälläni ja kädet murruksissa poikakodinmäen ojassa, jee.)

*

tiedän ettei vakavilla asioilla saisi laskea leikkiä, mutta...
on ollut aikoja, jolloin olen vakavasti epäillyt, että Pikkusiskon keskola-aikoina hoitajat ja lääkärit ovat leikkineet semmoista taikurijuttua, jossa vinhasti pyöritetään laatikoita paikasta toiseen ja lopulta ei tiedä, kuka missäkin laatikossa on.
On se niin omanlaisensa kimuli. Paitsi ihan isänsä näköinen.

5 kommenttia:

  1. Hmm.. Kuinkahan monen vuoden kuluttua tuollaista olotilaa on lupa sit hämmästellä? :D No joo, meillä oli ton isomman kanssa tilanne jo aika lailla kuvaamasikaltainen, mutta sitten tuli nti kakkonen, jota luultavasti pitää vahtia haukankatsein vielä lukioiässäkin... ;)

    VastaaPoista
  2. Sulla on mun luonto! :)Ihan täsmälleen samaa olen miettinyt viime päivät. Varsinkin tuon sairaalakeikkani aikana. Samaan aikaan huolehdin miten ne pärjää ja sit "kärsin" kun ne pärjää. Mä olen nauttinut tarpeellisuudestani. Ehkä jopa kärsin tästä "tarpeettomuudesta". Tää on jo niin helppoa verrattuna menneeseen. Saa lukea lähes keskeytyksettä ja muutenkin omia puuhailla. MIhin aika pitäsi käyttää? MIssä ne ihmeelliset harrastukset joihin hurahtaa? Entä jos mä lähdenkin isona opiskelemaan?

    VastaaPoista
  3. Mietin esikoisen kanssa monesti samaa.. tai no ei nyt niin että leikillä olisivat vaihtaneet, mutta mistäs minä tiän minkä näkönen vauva vatsastani on ulos tullut kun en itse sitä nähnyt :)

    VastaaPoista
  4. Omaa aikaa... oih ja voih, se on juuri sitä, mistä minäkin aina vaan jaksan haaveilla ja unelmoida. Oikein odotan saavani sellaista omaa aikaa, etten tiedä mitä sillä tekisin. Kun saisi haahuilla ees-taas talossa ikkunasta toiseen katselemassa ulos ja ihmettelemässä, että mitä sitä osaisi tehdä. Vähänkös olisi hienoa joskus pitkästyä ja olla tekemättä mitään!

    VastaaPoista
  5. Kati: meillä muuten on myös tuo kuopus sellainen perästäkatsottava. Luultavasti vielä monta monta monta vuotta...

    P: kumma juttu: ensin murehtii, miten ne pärjää, ja sitten murehtii kun ne pärjääkin. Taitaa olla niin, että on tärkeää olla tärkeä jollekulle.

    Poikkeama: minä ajattelin, että ne ovat siellä kaikissa tohinoissaan niitä laatikoita sekoitelleet, ja siinä voisi vaikka vauhdissa vauvakin vaihtua ;)
    Tuo nuorimmainen on luonteeltaan niin erilainen kuin kaksi vanhempaa...onneksi se on ulkonäöltään sentään samaa sarjaa. (ehkä ne ovat vaihtaneet kaikki?)

    Roz: pitkästymisen taito - se vasta jotain!

    VastaaPoista