torstai 24. lokakuuta 2013

kiire?

tänä aamuna bussissa vieressäni istui naisihminen, joka alkoi pakkeloida ja paklata kasvojaan. Tai tarkemmin sanottuna raskaasti huokaillen siirsi kassinsa syrjään, että pääsin istumaan ja jatkoi kittaamistaan.
Koko helahoito, pohjustuksesta pintalaastiin asti.
Vei vajaat puolet bussimatkasta, kymmenkunta minuuttia.
Sen jälkeen naisihminen korkkasi energiajuoman ja alkoi kulautella sitä.

Samoihin aikoihin kyytiin nousi täyttökuppi kädessään nuori nainen, jäi keskikäytävälle seisomaan ja kulauttelemaan.

Kumpikaan ei näyttänyt kovinkaan kiireiseltä ja kuulilta vaan pikemminkin vähän kireältä ja muulilta.

Mietin että kyllä oikeastaan tuommoinen on aika moukkamaista.
Ettei muka voi nousta sitä kymmentä minuuttia aikaisemmin pakkeloimaan ja juomaan kahvia? Kenellä voi olla niin kiire?
Millä asioilla on niin kiire?
Työssä voi olla tohinaa ja huisketta. Voi olla rajapyykkejä ja aikatauluja, mutta kiire? Siis sellainen hengenhätäkiire?
Onko kuitenkin kyse siitä, että yrittää oikeuttaa omaa olemassaoloaan, tehdä itseään vielä vähän tärkeämmäksi, vai olisiko peräti siitä että on alunperin suunnitellut huonosti tekemisensä? (minun kiireeni ovat yleensä tuota viimeistä sorttia, huonoa suunnittelua ja vielä huonompaa aikataulutusta)
Mutta voiko ihan oikeasti ihmisellä olla elämässään niin kiire, ettei voisi pakkeloida itseään kotosalla? Ei tarvitsisi vieruskaverin pelätä että toinen törkkää itseään ripsiharjalla silmään jossain äkäisessä kaarteessa.
Se tyyppi oli kuitenkin peseytynyt ja pukeutunut ja napannut sen jääkaappikylmän juoman mukaansa. Tai ainakaan se ei enää siinä bussissa harjaillut hampaitaan ja napittanut rintsikoitaan. Tai mistä minä tiedän, se oli tullut kyytiin paria pysäkkiä aiemmin.
Ja se kahvinkulauttelijakin oli kotonaan keitellyt ne kahvit.
Ne ovat heränneet ja tehneet yhtä sun toista kotona ennen kuin ovat syöksyneet julkisuuteen. Miksi ne eivät tehneet niitä kaikkia juttuja valmiiksi?
Itsensä tehostamista vai huonoa suunnittelua - moukkamaista kumminkin.

Olen joskus saanut itseni kiinni siitä että huokailen kaupan kassajonossa, vaihdan kärsimättömästi jalkaa.
Se jono ei etene yhtään nopeammin.
Mutta minä olen ärtyisämpi.
Mitä ihan kamalaa sitä paitsi voi tapahtua, jos kaupan kassajonossa menee melkein puoli minuuttia kauemmin? (no kaikenlaista; minulla on vilkas mielikuvitus. mutta noin periaatteessa)

Käsittääkseni on suurinpiirtein kolme ammattikuntaa joilla on ihan oikeasti kiire: poliisit, paloheebot ja terveydenhuolto. Siinä on hengestä kyse. Hengistä.
Ja sikäli kun muistan, mitä kiireempi muinoin keskolassa oli, sitä rauhallisemmin hoitoväki liikkui. Hosumalla ei tule hyvää jälkeä.

Sellainen tavallisen ihmisen kiire - se ei ole mitään muuta kuin ärtsymuttuinen hosumöykky mahassa.
Perillä ei ole yhtään sen aiemmin jos tikkaa lyhyttä kiukkuista askelta.
Pitäisi pystyä henkäisemään syvään.
Perille pääsee silti, vähemmän hikisenä ja ehkä vähemmän ärtyisänä. (eikä se tekeminen kuitenkaan koskaan lopu.)

Paras motto, minkä olen näissä lukuisissa työhön liittyvissä koulutuksissani oppinut: me ei olla pelastuslaitoksella töissä.
Ei todentotta olla.
Tohinaa voi olla; voi olla paljon tekemistä, ruuhkaa, menoa ja monta palloa ilmassa yhtäaikaa - useimmilla meistä on.
Mutta kiirettä ei saisi olla.
Kiire on kurja.

8 kommenttia:

  1. Niin totta! Silti minäkin sorrun liikenteessä huokailemaan ja manailemaan hitaampia kanssa-autoilijoita, jotka mielestäni eivät paina tarpeeksi rivakasti kaasua tms. Sentään manailen itsekseni, enkä tööttää torvea tai näytä sormimerkkejä.
    Sitten edellisessä työpaikassa oli sekalaista jengiä, jotka kuljeksivat toimistohuoneesta toiseen kahvikuppi kädessä ja valittivat, miten hirvee kiiree heillä on. Niin kai sitten... :)

    Kiire on ihan kireetä meininkiä.

    VastaaPoista
  2. Tää oli hyvä kirjoitus ! Otan opikseni. Siis yritän. Vimmatusti. :)

    VastaaPoista
  3. Totta puhut.

    Vitutus on kiireen sukulainen. Se on yhtä turha tunne, ja yhtä vaikea siitä on päästää irti. Mulla on ollut tänään pinna kireänä: vitutti, kun esikoinen ei halunnut pukea uloslähtiessä; vitutti, kun vauva heräsi päiväunilta ennen aikojaan; vitutti vähän se ja tämä. Vaikka ei se vitutus mitään auta, ja on lisäksi enimmäkseen minusta lähtöisin: esikoisen voi napata syliin puettavaksi ja vauva nyt kulkee matkassa hereilläkin. Silti mä jään vellomaan siihen ihan turhaan tunteeseen, tehden itselleni ja lapsilleni entistä kurjemman olon.

    VastaaPoista
  4. Oot niin oikeassa. Puhut asiaa! Täytyy taas tarkkailla itseään. Syyllistyn tuohon huokailuun ja mutruiluun liian usein. Kiitos <3

    Wempula

    VastaaPoista
  5. Mulla on aina olevinaan kiire jokapaikkaan. Mä olen se jolla on kahvimuki mukana ja tarrarullat päässä autossa :) Bussissa en kehtaisi meikata.

    Jotenkin olen vaan niin usein melkein myöhässä, että sorrun käyttämään kaikkia marginaalisia keinoja kirimiseen. Homma on sinänsä outo, että ihan sama monelta herään, niin aina aamuisin sama juttu.

    VastaaPoista
  6. kiitos!

    Tuula: kiire on tosiaan kireetä.

    Ja Saara: ihan selvästi, kestoketutus ja kiire ovat sukua keskenään. Miksi on niin älyttömän vaikeaa päästää irti moisesta tyhjästä potutuksesta? Miksi on kivampaa olla hattuuntunut?

    VastaaPoista
  7. Olipa kiva teksti.

    Muinoin eksän kanssa mietin, että miksi kummassa se laittoi kellon herättämään esim. seitsemältä, kun kuitenkin aikoi venyä ja vanua sängyssä varttia vaille kahdeksaan. Miksei suoraan nukkuisi kunnolla varttia vaille kahdeksaan ja heräisi sitten sillä samalla tulipalokiireellä hosumaan housuja jalkaansa, kun kiire kumminkin tuli. Itse tuohon aikaan kirmasin sängystä minuuttia vaille kellonsoiton.

    Tätä nykyä sairaus vaikuttaa uniini ja niitten puutteeseen. Tarvitsen yhtään valehtelematta vartin vanumisaikaa, jotta saan yhden silmän auki. Se toinen virkoaa sitten ensimmäisen esimerkistä vähän rivakammin. Se siitä kirmailusta.

    Elämä tuntuu väläyttävän minulle tätä samaa opetusta joka käänteessä. Ihmisillä on syynsä. :)

    VastaaPoista
  8. joskus heräämiseen tarvitaan aikaa :)

    Parempi heräillä kiireettä, vaikka sitten vähän aikaisemmin.

    VastaaPoista