koko viikonloppu oli ihan erilainen

Kaikenmoista yllätyksellistä mahtuu viikonloppuun.

Viikonlopun plään oli
hieroja
liikuntaa (sauvontaa /kävelyä?)
opiskelua
lojuntaa.

Lopputulema...

Perjantaina laahasin itseni hierontaan. Edellinen kokemukseni on liki kahden vuosikymmenen takaa, kerta joka tuolloin johti kaikkien aikojen pahimpaan migreenikohtaukseen.
Tämänkertainen käynti vaati keskimääräisen paljon henkistä tsemppaamista. Seuraava aamu ei ollut hyvä, jos nyt ei aivan pahakaan. (mutta peruin seuraavan ajan, en uskalla riskeerata)

Tämän pelottavan tapaamisen jälkeen treffasin Pikkusiskon kaupungilla, koska elämää tärkeämpi asia, uusien pikkuystävien kuvaaminen oli unontunut. Menimme siis fläpällä varustautuneena takaisin eläinkauppaan kuvaamaan pikkuja.
Mukava eläinkaupan poika hymyili ja sanoi että mä ajattelinkin just teitä. (ei hyvä; äidinvaisto tietää kyllä!) Että kun meillä on tuossa kopissa neljä öttiäistä, niin se yksi jäisi ihan yksin, eikä sitä oikein varmaan saa ujutettua mihinkään laumaan enää mukaan. Että miten on, luuletteko että voisitte tarjota kodin myös sille. (no just, tiesin tämän)
Pikkusisko alkoi pompahdella ja hyppiä ja virnistää koko naaman leveydeltä.
Minä kysyin että riittääkö sen meidän tilaamamme saavin tilavuus.
Nyt niitä on sitten tulossa neljä. Voi räkä.
Kysyin Pikkusiskolta että mitenkäs, keksitkö nimen tälle yhdelle vielä vai menikö koko pakka uusiksi, jokeripokeripoks. Pikkusisko sanoi, että Jokeri olisi aika hyvä nimi ja minua alkoi ihan hulluna naurattaa. Mikäpä se muukaan voisi olla kuin Jokeri.

Muu keskenkasvuinen nuoriso on puolestaan melko voimakkaasti sitä mieltä, että meille tarvitaan kissa. Ne ovat halukkaita investoimaan siihen osuuksia kuukausirahoistaan, ottamaan sen yhteisomistukseensa ja tarjoamaan sille kodin sitten kun ne lähtevät omilleen. (juupajuu, näkisi vaan!)
Minä liityin veissipuukissa pentuvälityssivustolle.
Nähtävästi olisi aihetta liittyä myös eläintarhanperustajien sivustoille. Kuten nuoriso huomautti, enää puuttuu vain kenguru. Ja sinivalas.
Minä olen kauhuissani.
En halua mitään vastuuta. En. En. En.
Minä haluan kaikenmoisia kivuuksia enkä mitään eläinlääkärilaskuja, enkä rotukissanhoitokulunkeja.

*

Lauantaina olin ajatellut tehdä rapsakkaan kävelylenkin lähimetsässä ja ulkoiluttaa samaan syssyyn hetken kameraa. Törmäsin rappukäytävässä naapurin mummoon. Rapsakka metsälenkki vaihtui rollaattorikyydiksi lähikauppaan. Taapersimme lähikauppaan ja juttelimme omenapuiden leikkaamisesta ja siitä että on kyllä hiljainen talo meillä.

Sitten olin ajatellut opiskella tunnin-pari kirjastolla.
HraH:n opiskelukaveri hamailta menneiltä vuosilta oli kaupungissa jälkikasvuineen ja herrat kohteliaasti pyysivät minua liittymään seurueeseen.
Liityin.
Ja olin iloinen: on ilo nähdä ihmisiä vuosien takaa.
On ilo nähdä se sama kasvu, jonka itsessäänkin voi aistia - miten elämä tekee meistä erilaisia, pehmentää, syventää, tasaa - ja miten meissä kuitenkin on olemassa myös entinen.
Näissä kohtaamisissa saa aina takaisin pienen palan entistä itseään - meistä tuli muurareita, taksikuskeja, suutareita  - tänään voidaan hetki olla kuninkaita.
Puhuimme - ihan niin kuin silloin ennen - filosofiaa ja minä nautin kun herrat käyvät sanansäilää toisiaan vastaan.

Sunnuntaina meidät bongattiin kirkkokahveilta ja kutsuttiin kylään.
Koska keskenkasvuinen nuoriso oli jo ohjelmoinut itsensä ties mihin, otimme kutsun vastaan ja tutustuimme koko joukkoon uusia ihmisiä. Ilo sekin.

*

Koko viikonloppu oli ihan erilainen kuin sen piti olla.
Mutta ihan paljon parempi.