perjantai 4. huhtikuuta 2014

bangst - pankkiangst

 Voi helkatta, tuhosin oman tekstini.

No, sama uudestaan.

**

Keskenkasvuinen nuoriso on - kuten hyvämuistisimmat lukijat muistanevat - lähdössä maailmanvalloitukseen: Isoveli Ikuiseen kaupunkiin tarkastelemaan antiikin jämiä ja Isosisko puolestaan turskatansseille pohjoismaiselle Satujen saarelle.
Minä, lentopelkoinen ja muutenkin ahdistunut kun olen - kerin kierroksia tuhkapilvistä ja kaikesta semmoisesta ilmanalassa alati vaanivasta kauhuskenaariosta, mitkä voisivat aiheuttaa keskenkasvuisen nuorison jämähtämisen jollekin tuntemattomalle lentokentälle vailla ruokaa ja rahaa. Päädyin siis siihen tulokseen että nuo tarvitsevat jonkun sortin maksukortit, että voin syytää niille rahaa eväisiin.

Noin kuukausi sitten täsmäytimme kalenterimme maksukorttihankintoja varten: sellaisia päiviä, jolloin olisimme kaikissa sielun ja ruumiin voimissa, pankkien aukioloaikoina tavattavissa, ei ole mitenkään liikaa.
Eilen oli sellainen päivä.

Keskiviikkona etsin kaikki mahdolliset tositteet siitä että keskenkasvuinen nuoriso on sitä, jota he väittävät olevansa ja että me olemme heidän ainoat lailliset omistajansa. Etsin kolikkojemmat ja tarjosin mahdollisuutta viedä setelimuotoista irtorahaa pankkiin - kun kerran mennään, niin mennään kunnolla.
Ja menimme myös.

Kohtasimme eilen pankin sisäänkäynnillä sovittuna aikana koko lauma. Menimme sisään. Saimme kuulla että olemme tulleet väärään paikkaan.
Menimme ulos ja sisään viereisestä ovesta.
Jonotimme.
Pääsimme tiskille missä oli mukava virkailija, joka tehokkaasti ja näppärästi hoiteli maksukorttihommelit kuntoon.
Rahoja hän ei huolinut, ei seteleitä eikä kolikoita.

Menimme ulos ja sisään siitä ensimmäisestä ovesta.
Ovensuussa oli kolikkopiste, missä aloin ihmetellä toimintaproseduuria, samalla komensin hraH:ta ottamaan jonotuslipun kassatiskiasiointia varten.
En saanut sitä riivatun säästökarhua auki. Rupesin testailemaan valtavan avainnipun avaimia yksi kerrallaan säästökarhun ahteriin. Taakseni muodostui jono.
Virkailija tuli auttamaan: no voivoi tässä on avainnippu vaihtunut, mikäs avain se nyt oikein mahtaa olla, ja se rupesi kokeilemaan jokikistä avainta sen typerän säästökarhun ahteriin vuorostaan.

Sitten piti ravistella niitä kolikoita pussiin, täyttää kuitti ja sinetöidä ja ottaa turvanauha ja lisätä puhelinnumero ja leikata ja teipata ja vaikka mitä ja olin ihan hikinen.
Sitten aloitin koko sen saman rumban alusta ja jono senkun kasvoi vain.
HraH lepakoi luokseni ja minä kysyin että montako on vielä tiskijonossa. No se oli antanut lapun pois. Ja minä että ei me saada seteleitä tähän jättää, pitää mennä tiskille myös.
Minä täyttelin kuittia ja sinetöin ja leikkasin ja liimasin ja otin turvanauhoja ja pidin silmällä kassatiskijonoa.

Sitten tulin valmiiksi ja meidän numero pimahti näytölle ja menimme setelikirjekuorien ja lasten kanssa tiskille ja tuli virkailija joka sanoi että tässä on liikaa asiakkaita ja minä sanoin että ei ole kun lapset eivät kerta saa yksin asioida ja meitä on kaksi omistajaa näille lapsille.
Meidän taakse tuli joku joka halusi vaihtaa seteleitä kolikoiksi ja ainakin kolme virkailijaa tarvittiin selvittelemään sitä ja siinä kohden minä olin hikinen ja grr koska olin juuri sinetöinyt pussikaupalla kolikoita johonkin pankin pahvilaatikkoon, mikä kaikesta päätellen oli ainoa paikka koko pankissa, missä enää oli liikkeellä ihan oikeata rahaa.

Tuli ihan ikävä vanhoja hyviä aikoja, jollon mentiin hikisin käsin viemään kultapossua tiskille ja ne rahat menivät sellaiseen vinkeästi pyörivään masiinaan ja heti sai tietää että 11mk56p ja seteleitä oli 5mk ja virkailija kirjoitti ne parhaalla käsialalla sinne pankkikirjaan ja liimasi possutarran viereen.
Paitsi että ei minulla koskaan kyllä ollut ihan noin paljon rahaa.

Jonotimme kolme kertaa ja meitä palveli neljä eri virkailijaa ja äkkiseltään voisi tulla mieleen että sen homman voisi hoitaa ehkä vähän tehokkaamminkin.
Ja sitten tuli mieleen se että kun se yksi halusi kolikoita, niin niitä ei meinannut olla koko pankissa ja tarvittiin kolme virkailijaa sitäkin selvittämään.
Ja sitten mietin vielä sitä, että minä maksan palvelumaksua siitä että menen pankkiin itse sinetöimään ja teippaamaan ja liimaamaan.

*

Parempaa oli palvelu siellä eläinkaupassa, josta haettiin pikkuötökkätykötarpeet Pikkusiskon tulevalle pikkuötökkäfarmille.
Siellä oli oikein mukava poika joka esitteli kaikki värit ja mallit ja antoi Pikkusiskon kiivetä tikapuille ihmettelemään vaihtoehtoja ja kun se poika sanoi että täällä on tämmöiset pikkuveljet, tiesin minä heti että ne meille tulevat. Koska Pikkusisko ei pysty vastustamaan mitään pikkuista.
Ja niinpä myös kävi, kahden viikon päästä pikkuveljet muuttavat meille.
Kun kävimme illemmalla pyöräilemässä Pikkusisko sanoi että kun mä näin pikkuveljet, mun sydän ihan suli.

5 kommenttia:

  1. Olette meidän perhettä monta askelta edellä. Pojilla on muovikassilliset kolikoita enkä todellakaan ole päässyt eteenpäin siinä proseduurissa, jolla ne voisi saada pankkiin.

    Voi tuota pikkusiskoa :) Oman lemmikin odottaminen on varmasti ihanaa aikaa.

    VastaaPoista
  2. Oih, onneksi ei pankissa kovin usein tarvitse käydä.

    Taidankin viedä meidän kolikot huomenna koulun tapahtuman vaihtokassaan, enkä suinkaan pankkiin!

    VastaaPoista
  3. Eipä tuota pankkihommaa kestä enää ollenkaan. Minä leikin pankintätiä ja otan muksujen kolikot vastaan ja siirrän vastaavan rahan heidän tililleen. Makselen sitten pikkuhiljaa ostoksia kaupoissa, kioskeissa jne niillä. Maksukortti-ikään on vielä muutama vuosi - sitten on ehkä pakko mennä sinne konttoriin...

    VastaaPoista
  4. Oi iloa uudesta ystävästä :)

    VastaaPoista
  5. Pankkitätiä minäkin usein olen leikkinyt - hoituu se homma niinkin...

    Yksis ja rvaK: juupajuu - iloa (ja kasvavaa kauhua) sekä ylenmääräistä ärsytystä ja mustasukkaisuutta. Koko tunteiden kirjo.

    VastaaPoista