perjantai 28. marraskuuta 2014

aika suhteellista

olin eilen kotona klo 14.40.

14.40 Kissa-hebulsson: otasyliin, otasyliin, leikimunkaa! Otan. Leikin.
Lapsukaisia kotiutunut yksi, juttelen sille ja sen kanssa. Yritän vaihtaa kotivaatteita.

14.50 keittiössä. Mitähän tänään kehittelisi?

14.55 hraH kotiutuu. Kissa-hebulsson osa2. Hrah tekee samat jutut kuin minä: ottaa kissan syliin, leikittää, yrittää jutella lapsen kanssa ja vaihtaa kotivaatteita.

15.00 lihapullataikina. kissahebulsson: annamullekans! (no tietysti annan.)

15.10 lihapulleroisten paistelua

15.15 perunoita

15.20 sämpylätaikina

15.25 porkkanaraaste

15.30 pastavesi, salaatti

15.35 toinen lapsi kotiutuu, kissahebulsson osa3. Lapsi tekee samat jutut kuin minä ja hraH.

15.40 missä on mun pulla, kysyy lapsi. Se pitää viedä huomenna kouluun. Alan etsiä pullaa. Sanon, että kova kohtalo: kissa söi kynän ja äiti kotitehtävän.
Pulla löytyy pakastimesta.

15.45 pastat kiehumaan

15.50 pesukone (leirivaatteet!)

16.00 sämpylät uuniin, keskenkasvuiset pöytään, syödään. Yksi puuttuu vahvuudesta. Kissa tuijottaa lapsia syyttävästi.

16.10 nuoriso siirtyy läksyvaiheeseen, aikuiset kahville

16.15 pahusvieköön, pitää kohta lähteä iltahommiin.

16.20 gerbilaarin siivous yhdessä keskenkasvuisen kanssa

16.30 nyt todella pitää lähteä.

Parissa tunnissa ehtii paljon.

Paitsi kauppaan en enää ehtinyt, koska bussikuski ei ollut ollenkaan niin ehtiväisellä tuulella kuin minä.

*

Keskenkasvuiset lähtevät leiriviikonlopulle.
Valitin Pikkusiskolle että en millään ehdi tehdä kaikkea mitä haluan.
Mitä sä sitten haluat?
Vastasin, että ei aavistustakaan. Mutta ihan varmasti en ehdi tehdä sitä kaikkea.

Siinä sen näkee: aika on suhteellista, ja ihminen joutuu mitä merkillisimpiin aikapoimuihin.

*

Katselin muutama päivä sitten bussissa paria tuttua pikkupoikaa.
Tai nuoria miehiähän nuo jo alkavat olla.
Se ihmetyttää - kasvun näkeminen.
Näissä murrosikäisissä pojissa on jotain perin hämmentävää; se heissä tapahtuva muutos on niin suuri ja perusteellinen. Niiden muoto muuttuu niin paljon, ja silti ne suhtautuvat minuun samalla mutkattomuudella kuin ennenkin - minä olen se puolituttu kaverin äiti, jolle voi kohteliaisuudesta vähän jutella.
Sen näkeminen on melkein liian intiimiä, koskettavaa.

Mietin, hämmentävätkö pojat minua siksi, että heissä näkyvä kasvu on minulle vieraampaa kuin naiseksi kasvaminen? Naisenalkujen muutokset ovat tutumpia, tutut lapset näkyvät kasvavan naisen takaa pidempään?

Mietin samaa jo kesällä kun katselimme vanhoja valokuvia.
Olen tuntenut hraH:n kolmetoistavuotiaasta. (ei, emme seurustelleet vielä silloin. olimme kavereita) Vasta nyt katsoin sitä teinipoikaa kunnolla - se oli aika söötti nuorena. (ei kyllä ennen siltä tuntunut, mäntti oli) 
Samalla minua hämmensi se muutos teinipojasta aikamieheksi.

Ihmisen kasvussa on jotain hyvin haurasta. Silmiltä salattua.

Aika totisesti on suhteellista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti