arkkitehtuurikriizi

Lapsukaiset, nuo rakkaat pikku pulluraposket, uskovat rajattomasti kykyihini. mikä tietysti on imartelevaa, toisinaan

Tänä aamuna pohdiskelin puoliääneen, että viikonloppuna voisimme varmaan jo leipoa pipareita. Koko keskenkasvuisjoukkio tietysti läpytti käpäliään ja huusi hurraata ja riemukoitsi.
Minä tunnelmoin jo etukäteen heleästi soivalla joulumusiikilla, yhteensopivilla rimpsuessuilla ja muulla sentapaisella, keskenkasvuiset huomauttivat hyvin epäreilusti minun mielestäni ettei yksi suostu käyttämään minkäänmoista hamepukinetta, edes essua, ja että talkoisiin osallistuu hyvin todennäköisesti mitä suurimmalla innolla myös pieni kissaeläin.

Sitten rytkähti: äiti kai me tehdään piparitalo kans? silloin kerran sä teit meille jokaiselle oman. Tiesiksää että kaupasta saa ostaa piparkakkutalojen ikkunoita? 

Yksi pulluraposkistani haaveksii arkkitehdin urasta.
Jotenkin ymmärsin tämän jutun niin, että kohtsiltään kokoamme tajmahalin tai jotain muuta arkkitehtonisesti merkittävää pipparskaakkutaikinasta.

Aargh. Sen ainoan kerran kun olen askarrellut mikä ihme joulua ylisuorittavan äidin syndrooma lienee silloin vaivannut piparitalon, sitä pahuksen sokeriliimaa oli minussa, lapsissa, kissoissa, koirissa, matoissa ja seinissä. Sekä myös naapurin kissoissa, koirissa, matoissa ja seinissä. Ja käpäläni olivat yhtä palovammaa.
Tuskin maltan odottaa tuota lempeän strömssöömäistä tunnelmaa joka aivan kohtsiltään keititössämme vallitsee.
Puhumattakaan siitä sokeriliimasta.

HraH onnistui jotenkuten korrektisti esittämään tukevaa puolisoa ja tiedusteli hyvin ystävällisesti onko odotettavissa veissipuukki-päivityksiä tästä riemullisesta koko perheen yhteisestä askareesta.

Jee.


*