tiistai 24. helmikuuta 2015

kaikenmoista teoriaa

tarkoitukseni oli jo viime viikolla leuhkia sillä, kuinka ihanaa, mahtavaa ja aktiivista oli koko talviloman ajan.
Lomailin päätähuimaavasti puolet talvilomaviikosta, joista yhtenä päivänä herrakerhon puheenjohtaja soitti kesken luovan kokkisotatuokion ja toisena olin työmaalla muuten vain patsastelemassa.

Sen sijaan että olisin käynyt uimassa ja kävelemässä ja taidenäyttelyssä ja kokannut mahtavia aterioita omin pikkukätösin alusta loppuun, onnistuinkin tartuttumaan flunssaan.
Jee.
No, siinä sitten niistin, niistin ja vielä kerran niistin. Väliajat olin kärttyisä.
Jee sillekin.

No, kävimme me sentään suloisten pikku pulluraposkien kanssa elävissä kuvissa. Se oli hieno kokemus.
Kuten hartaimmat fanini kukaties muistavat, olen jo vuosikausien ajan kärsinyt elokuviin kohdistuvasta adhd:sta.
Tämä vaiva ilmenee siten, etten noin yleisesti ottaen kykene katsomaan yhtäkään elokuvaa alusta loppuun, saati sitten että olisin vaivautunut elokuvateatteriin asti.
Vaikuttaisi siltä, että tilani on jossain määrin korjattavissa tai korjautumassa: joululomalla vietimme keskenkasvuisten kanssa kaksi elokuva-aamua - katsoimme yhdessä Kuolleiden runoilijoiden seuran ja Sademiehen. Näistä ensimmäinen iski varsinkin Isoveljen tajuntaan lekalla: se kulki päivätolkulla ympäriinsä carpe diem-carpe diem ja uhkasi murrosiän kapinallisissa kuohuissa vetäytyä johonkin luolaan lukemaan runoutta.
Sopii minulle poikaseni, sopii minulle.

Nyt kuitenkin keskenkasvuiset ilmoittivat yksimielisesti haluavansa nähdä Kaiken teorian. Ja ne onnistuivat jotenkin jokainen erikseen ja kahdenkeskisesti muiluttamaan tämän keskusteluun, ihan vain ohimennen.

Minä olin ihan että häh, koska en sen adhd:n takia tiedä yhtään mitään elokuvatarjonnasta. Enkä taatusti tarjonnut samasta syystä semmoista vaihtoehtoa että mennäänpä kaikki yhdessä elokuviin.
Jossain välissä ne onnistuivat puhumaan siitä ihan yleisesti ja yhtäläisesti, ja koska ne olivat kaikki niin huumaantuneita ja kiinnostuneita, niin minäkin kysyin että mistä ihmeen elokuvasta oikein on kyse; ensin luulin että rakkaus-, mutta koska myös Isoveli oli siitä innostunut, arvelin että fantasia-, mutta eipä vain ollutkaan. Ja kun Pikkusisko oli näyttänyt minulle trailerin totesin, että kaipa se sitten on katsottava.

Kyllä oli kummallista olla elokuvissa.
Kaikki muut aikuiset ja lapset menivät latelampaaseen tai ristoräppääjään ja me menimme ihan muualle.
Emme ostaneet popparia tai muutakaan herkkua, koska sanoin että on makaaberia nassuttaa karkkia suu pullollaan kun joku sairastuu.
En osannut päättää, pitäisikö käyttää laseja katsoessa vai ei. Molempi oli pahempi kun se kuva oli liian iso ja liian lähellä tai sitten liian kaukana, en osannut päättää.
Mutta kuva itsessään oli kyllä hieno. Yltäkylläisen visuaalinen nautinto.



3 kommenttia:

  1. Mä voisin ihan hyvin muuttaa asumaan elokuviin. Tietty sillä ehdolla, että siellä ei pyöri mitään stevenseagulleja ja americanpie-toisintoja vaan oikeasti mielenkiintoisia ja hyviä leffoja. ;) Ehkä sit eläkkeellä, jos lapset joskus muuttavat kotoa pois...

    VastaaPoista
  2. Kati: ei tule onnistumaan minulta...

    VastaaPoista
  3. Mulla on kanssa snadi leffa adhd. Lomalla kävin parin pojan kanssa leffassa katsomassa piirretyn. Josta tykkäsin ennkä nukahtanut.

    Mutta vau, teidän lapsilla on kiehtoova leffamaku :) Äiidin lapsia, älykköjä.

    VastaaPoista