uneton lähiössä

harjoitan näköjään nykyään kansalaisjournalismia, elikkästen kommentoin päivänpolttavia aiheita.

Paikallisaviisissa oli juttua lähikunnassa puhjenneesta päiväkotien päiväuniasioista, lähinnä siitä pitääkö lapsukaisten päiväkodeissa nukkua vaiko eikö. Mellakkatasolle ollaan menossa ja asiantuntijat ovat tulossa lausumaan syvällisiä sanoja aiheesta.
Ensin olin että taasko tätä samaa ja onneksi ei koske meitä enää ja tralla-laa.

Ajatus numero yksi.
Mikä on vanhemman asema lapsen kasvattajana? Päiväkodissa ja koulussa?
Noin yleisesti ottaen peräänkuulutetaan kasvatuskumppanuutta ja paheksutaan sitä, että vanhemmat eivät välitä.
Silloin kun ne välittävät, ne esittävät kohtuuttoman hankalia ja vääränlaisia toiveita joiden toteuttaminen on likipitäen mahdotonta, mokomat erityskohtelunvaatijat.

Toteutuuko kasvatuskumppanuus täydesti vai vain jossain määrin?
Voinko oikeasti vaikuttaa siihen, mitä lapseni päiväkoti- ja koulupäivän aikana touhuaa? Vai onko kyse jonkinmoisesta harhasta: me olemme kasvatuskumppaneita niin kauan kuin olemme ammattikasvattajien kanssa samaa mieltä siitä, että lautanen on syötävä tyhjäksi, kumpparit puettava jalkaan itse ja oikein päin ja aakkoset on hyvä oppia. Kasvatuskumppanivanhempi muuttuu hankalaksi siinä kohden kun esittää oman kasvatusnäkemyksensä mukaisen toiveen lapsen kohtelusta.
Totta, kaikkia ei voida kuunnella. On oltava yhteisiä käytäntöjä, tapoja, päämääriä.
Mutta miksi jotkut asiat - päiväunet, kumpparit jalkaan oikeinpäin - ovat kiveen hakattuja, sellaisia joista ei voida edes keskustella ilman että muuttuu hankalaksi?
Yleviä puhumme kaikenmoisesta eriyttämisestä ja yksilöllisestä kohtelusta, mutta enempi-vähempi ovat rajallisia ne mahdollisuudet.

Siinä vaiheessa kun työnnän lapseni koulujärjestelmän sisään, en ole palvelun hankkija.
Hyväksyn uudeksi uskontunnustuksekseni peruskoulun opetussuunnitelman ja sen koulukohtaisen sisällön. Niillä ehdoilla mennään siinä systeemissä - ja systeemi on lapsille paitsi oikeus myös osin velvollisuus.
Päiväkotijärjestelmässä vanhempi on - tai saattaa olla - palvelun ostaja. Minkä verran hänellä on todellisesti mahdollisuus vaikuttaa hankkimaansa palveluun? Onko niissä yhtään neuvottelun varaa?

Ja loppukaneetti: kyllä kannatan lepotuokiota päiväkodeissa. Mutta en pakkomakuuttamista, saati pakkonukuttamista.
Kyllä, olen ollut vähän hankala vanhempi. Tai siis lapseni ovat olleet hankalia, kun eivät vain ole nukkuneet, mokomat kyönit kakarat. Vaikka kuinka on nukutettu. (miten ihmeessä minä olisin verstaalta käsin mitenkään voinut vaikuttaa siihen, nukkuvatko ne vai eivät?) (ja kyllä, meillä pidettiin lepohetkiä myös viikonloppuisin, sai leikkiä sängyssä jos oli hiljaa)

Ajatus numero kaksi

Nukkuminen on ihan käsittämättömän vaikeaa ja vaivalloista.

Yksi keskenkasvuisistamme harjoitti jo vauvana sangen vähäistä nukkumista ja varsin varhaista heräilemistä. Se heräsi vauvana viimeistään viideltä että nyt ylös ja leikitään! Nukuimme vuorotellen: ensin leikin minä, sitten mies. Toinen nukkui, minkä kykeni.
Toinen ei osaa -vieläkään- pysyä nukuksissa. Sekin heräsi vauvana viimeistään neljältä. Nukutettiin, itketettiin, itkettiin. Kevätöinä työnsin vaunut parvekkeelle ja nukuin suunnilleen pää parvekkeen kynnyksellä, levottomasti.
Yksi ehdollistettiin behavioristisesti neljän tunnin rytmiin ja se on tuosta kolmikosta ainoa unitaitoinen. Mutta sitä piti pitää kiinni jalkaterästä, joka yö. Päiväkodissa ihmettelivät, miksei se rauhoitu silittämiseen. Minä sanoin ettei keskoslasta silitetä, siitä pidetään kiinni. Pitäkää kiinni jalasta, siitä kohtaa missä oli saturaatiomittari.

Tällä hetkellä:
Kaksi ei meinaa millään iltaisin nukahtaa.
Yksi heräilee pitkin yötä.
Yksi nukkuisi aamuisinkin melkein yhdeksään.
Yksi kukkuisi yöt läpeensä.
Kaksi niistä voi hyvin herätä täynnä tarmoa jo aamuyöstä.
Yksi puhuu unissaan.
Yksi kirskuttelee.

Itse olen ikäni ollut kykenemätön yhtäjaksoisiin uniin. Keskenkasvuisten vauva- ja pikkulapsivuosina tilanne eskaloitui kertakaikkisen mahdottomaksi, jatkuva väsymys ympäröi minut harmaana ja vaivalloisena vielä senkin jälkeen, kun nuoriso jo osasi nukkua.
Itse opiskelen nukkumista edelleen. Mutta enää en ole lakkaamatta väsynyt. Väsymykseen ja univaivaisuuteen on sittemmin löytynyt myös fysiologinen selitys ja siihen toimiva hoito.

Nykyään olen tyytyväinen jos selviän yöstä kahden pysähdyksen taktiikalla.
Ja jos on matiton yö (semmoinen etten kuuntele hienosta aipodistani toimittaja Rämön seikkailuja Polkupyörällä Saharassa) olen ihan että oo. Semmoisia öitä on tämän alkaneen vuoden aikana tainnut olla yksi.