uneton lähiössä

harjoitan näköjään nykyään kansalaisjournalismia, elikkästen kommentoin päivänpolttavia aiheita.

Paikallisaviisissa oli juttua lähikunnassa puhjenneesta päiväkotien päiväuniasioista, lähinnä siitä pitääkö lapsukaisten päiväkodeissa nukkua vaiko eikö. Mellakkatasolle ollaan menossa ja asiantuntijat ovat tulossa lausumaan syvällisiä sanoja aiheesta.
Ensin olin että taasko tätä samaa ja onneksi ei koske meitä enää ja tralla-laa.

Ajatus numero yksi.
Mikä on vanhemman asema lapsen kasvattajana? Päiväkodissa ja koulussa?
Noin yleisesti ottaen peräänkuulutetaan kasvatuskumppanuutta ja paheksutaan sitä, että vanhemmat eivät välitä.
Silloin kun ne välittävät, ne esittävät kohtuuttoman hankalia ja vääränlaisia toiveita joiden toteuttaminen on likipitäen mahdotonta, mokomat erityskohtelunvaatijat.

Toteutuuko kasvatuskumppanuus täydesti vai vain jossain määrin?
Voinko oikeasti vaikuttaa siihen, mitä lapseni päiväkoti- ja koulupäivän aikana touhuaa? Vai onko kyse jonkinmoisesta harhasta: me olemme kasvatuskumppaneita niin kauan kuin olemme ammattikasvattajien kanssa samaa mieltä siitä, että lautanen on syötävä tyhjäksi, kumpparit puettava jalkaan itse ja oikein päin ja aakkoset on hyvä oppia. Kasvatuskumppanivanhempi muuttuu hankalaksi siinä kohden kun esittää oman kasvatusnäkemyksensä mukaisen toiveen lapsen kohtelusta.
Totta, kaikkia ei voida kuunnella. On oltava yhteisiä käytäntöjä, tapoja, päämääriä.
Mutta miksi jotkut asiat - päiväunet, kumpparit jalkaan oikeinpäin - ovat kiveen hakattuja, sellaisia joista ei voida edes keskustella ilman että muuttuu hankalaksi?
Yleviä puhumme kaikenmoisesta eriyttämisestä ja yksilöllisestä kohtelusta, mutta enempi-vähempi ovat rajallisia ne mahdollisuudet.

Siinä vaiheessa kun työnnän lapseni koulujärjestelmän sisään, en ole palvelun hankkija.
Hyväksyn uudeksi uskontunnustuksekseni peruskoulun opetussuunnitelman ja sen koulukohtaisen sisällön. Niillä ehdoilla mennään siinä systeemissä - ja systeemi on lapsille paitsi oikeus myös osin velvollisuus.
Päiväkotijärjestelmässä vanhempi on - tai saattaa olla - palvelun ostaja. Minkä verran hänellä on todellisesti mahdollisuus vaikuttaa hankkimaansa palveluun? Onko niissä yhtään neuvottelun varaa?

Ja loppukaneetti: kyllä kannatan lepotuokiota päiväkodeissa. Mutta en pakkomakuuttamista, saati pakkonukuttamista.
Kyllä, olen ollut vähän hankala vanhempi. Tai siis lapseni ovat olleet hankalia, kun eivät vain ole nukkuneet, mokomat kyönit kakarat. Vaikka kuinka on nukutettu. (miten ihmeessä minä olisin verstaalta käsin mitenkään voinut vaikuttaa siihen, nukkuvatko ne vai eivät?) (ja kyllä, meillä pidettiin lepohetkiä myös viikonloppuisin, sai leikkiä sängyssä jos oli hiljaa)

Ajatus numero kaksi

Nukkuminen on ihan käsittämättömän vaikeaa ja vaivalloista.

Yksi keskenkasvuisistamme harjoitti jo vauvana sangen vähäistä nukkumista ja varsin varhaista heräilemistä. Se heräsi vauvana viimeistään viideltä että nyt ylös ja leikitään! Nukuimme vuorotellen: ensin leikin minä, sitten mies. Toinen nukkui, minkä kykeni.
Toinen ei osaa -vieläkään- pysyä nukuksissa. Sekin heräsi vauvana viimeistään neljältä. Nukutettiin, itketettiin, itkettiin. Kevätöinä työnsin vaunut parvekkeelle ja nukuin suunnilleen pää parvekkeen kynnyksellä, levottomasti.
Yksi ehdollistettiin behavioristisesti neljän tunnin rytmiin ja se on tuosta kolmikosta ainoa unitaitoinen. Mutta sitä piti pitää kiinni jalkaterästä, joka yö. Päiväkodissa ihmettelivät, miksei se rauhoitu silittämiseen. Minä sanoin ettei keskoslasta silitetä, siitä pidetään kiinni. Pitäkää kiinni jalasta, siitä kohtaa missä oli saturaatiomittari.

Tällä hetkellä:
Kaksi ei meinaa millään iltaisin nukahtaa.
Yksi heräilee pitkin yötä.
Yksi nukkuisi aamuisinkin melkein yhdeksään.
Yksi kukkuisi yöt läpeensä.
Kaksi niistä voi hyvin herätä täynnä tarmoa jo aamuyöstä.
Yksi puhuu unissaan.
Yksi kirskuttelee.

Itse olen ikäni ollut kykenemätön yhtäjaksoisiin uniin. Keskenkasvuisten vauva- ja pikkulapsivuosina tilanne eskaloitui kertakaikkisen mahdottomaksi, jatkuva väsymys ympäröi minut harmaana ja vaivalloisena vielä senkin jälkeen, kun nuoriso jo osasi nukkua.
Itse opiskelen nukkumista edelleen. Mutta enää en ole lakkaamatta väsynyt. Väsymykseen ja univaivaisuuteen on sittemmin löytynyt myös fysiologinen selitys ja siihen toimiva hoito.

Nykyään olen tyytyväinen jos selviän yöstä kahden pysähdyksen taktiikalla.
Ja jos on matiton yö (semmoinen etten kuuntele hienosta aipodistani toimittaja Rämön seikkailuja Polkupyörällä Saharassa) olen ihan että oo. Semmoisia öitä on tämän alkaneen vuoden aikana tainnut olla yksi.

6 kommenttia:

  1. Näinpä.

    Miksi mun lapsetkaan osais nukkua kun en itsekään osaa.

    Täältä kaukaa katsottuna suomalaisen päiväkodin ja koulun ylivalta tuntuu kummalliselta. Mun lapsiahan ne on ja jos ne ei mun mielestä tarvitse sitä tai tätä niin ei päiväkodin työntekijöitten kahvihetki tai työn helppous ole riittävä syy siihen että toimitaan vastoin lapsen vanhemman tahtoa.

    VastaaPoista
  2. Nää unijutut on vaikeita. Ainakin omalla kohdalla, kun useamman vuodn huonon nukkumisen jälkeen on itsekin unohtanut miten nukutaan. Jos joskus onnistuu yhteen menoon uinumaan viisikin tuntia, kyseessä on vähintäänkin ihme. Illasta ei nukuta ja aamusta herää kuitenkin kohinaan, koiraan, lapsiin,aaamunkoitteeseen ihan mihin vaan. Ja juu, näkyy silmien alusista.

    Tuosta nukuttamisesta näin pph:n tyttären näkökulmasta. Olihan se hiukan tuskaa, kun lapset oli hiukan pakko laittaa nukumaan päivällä, kun etenkin ne pienet tarvitsivat välttämättä päiväunet eikä sit taas niitä kolmevuotiaita oikein voinut jättää valvomatta keskenään säheltämään. Luonnollisesti joukossa oli sit yleensä muutama, jonka vanhemmat ilmoittivat, että lapsihan ei missään tapauksessa saa nukkua päiväunia. Äiti monesti mietti, että pitäisikö hänen nipistellä sitä aamukuudelta herännyttä loppuunväsynyttä lasta, joka nukahti väkisinkin heti kun pysähtyi. Yleensä antoi kuitenkin nukkua eikä kyllä aina kertonut vanhemmille rikkeestään. Yllättävän usein nämä sitten seuraavana aamuna hehkuttivat, miten hienoa on, kun lapsi nukahtaa illasta niin hyvin, kun ei niitä unia nuku... Voin ehkä paljastaa tämän rikkeen ja neuvoista piittaamattomuuden, kun äitiä ei enää mikään rankaiseva elin pääse ottamaan käsittelyyn. ;)

    Mutta pointtina siis, että maalaisjärjellä noissakin pitäisi mennä,väsynyt lapsi kyllä yleensä nukahtaa. Tai no, riippuu lapsesta, nää meidän suvun astmaatikot ovat kyllä ollet väsymyksestään huolimatta kammottavia tainnutettavia. Toisalta sit myös sitä lajia, joka päiväunettoman päivän jälkeen valvoivat vielä kaupan päälle seuraavan yön. Jotta meillä on nukutettu vaikka väkisin. En tiedä olisiko päikystä löytynyt intoa noihin unipaineihin...

    VastaaPoista
  3. Osta orionin melatoniinitapletteja, ne saa nukahtaan.

    Tänne jymähin, 'koko' päivä meni. :)

    VastaaPoista
  4. Yksis: niinpä, miten lapset osais, jos ei vanhemmat osaa. Multa kesti tosi kauan tajuta se, kun "kaikki lapset nukkuvat" ja "kaikki lapset tarvitsevat unta vaikka kuinka paljon2

    Kati: pitkälti samaa mieltä. Jos lapsi nukahtaa päiväkodissa, niin se luultavasti tarvitsee ne unet. Mutta jos se ei nuku...?
    Kotioloissa on iltaunille joskus pakkonukutettukin, juuri tuommoisessa tilanteessa kun uni vain ei tule.
    Onneksi ne nykyään hoitaa jo itse itsensä :)!

    Timo: teretulemast, toivottavasti tulet uudelleen!
    Ei auta melatoniini(kaan). Tulen kyllä painavaksi ja uniseksi, mutta kun en nuku, niin en vaan nuku - jos semmoinen yö osuu kohdalle.
    Onneksi se ei nykyään haittaa. Ennemmin tai myöhemmin osuu kohdalle hyväkin yö :)!

    VastaaPoista
  5. Kun mulla selkä vihoitteli pahimmoilleen, olin kolmisen vuotta nukkumatta. Köllöttelin kyllä osan yötä petissä, mutta uni ei vaan tullu. Pientä torkahtelua vaan. Syyksi selkis että eräät vahvat kipulääkkeet vei multa unen.

    VastaaPoista
  6. Ja ku en kaikkee muista koskaa kerral sanoo, ni kyl tulin ihan lukijaks. Syötteenlukijasta luen, kun en muuten muista mitä plokeja seuraan. :D

    VastaaPoista