viikonlopun jäljiltä

* olen ruvennut odottamaan perjantaita ihan vain tanssaamisen takia.
En ole ikinä, koskaan, enkä milloinkaan tykännyt ryhmäliikunnasta, saati osannut tanssia. Mutta niinpä vain tanssin.
Olin ihan järjettömän ylpeä itsestäni kun menin salin poikki että hop-hop-ja-hop, kauniisti, ja luullakseni myös rennon ryhdikkäästi yhdessä kaikkien muiden kanssa ihan kuin oikea tanssija.
Sitten katsoin itseäni peilistä ja huomasin että kappas kehvatsua, menenkin hop ihan väärällä jalalla ja lysyssä, kummallinen kurtistunut ilme kasvoillani.
No, toisella kierroksella oikein kovasti keskityin siihen että nytpä menen hop sillä jalalla millä kaikki muutkin ja taas olin niin järjettömän ylpeä itsestäni, enkä kyennytkään enää menemään toista hopia heti perään vaan jäin ällistyneenä ihmettelemään suunnattomia taitojani ihan niille sijoilleni.
Olen täydellisesti häpeän tuolla puolen.
On hauskaa.

* aloin pohtia harrastusopiskeluiden mielekkyyttä, ensimmäisen kerran koko harrastuneisuusopiskeluaikana. Työtilanne muuttui Viälä Uudemman Piällysmiähen myötä erilaisemmaksi: töitä riittää ja on aika mukavaa. Ei ole oikein aikaa, saati energiaa harrastuneisuusopiskeluun, ainakaan viikonloppuisin.
Joudun puolustelemaan itseäni itselleni. Yhtään ei huvita nykertää tutkimussuunnitelmaa, saati tutkailla mitään.
Keskenkasvuiset natisevat jo nyt poissaolemistani ja poissaolevaisuuttani.
Ne haluavat että minä istun sohvannurkassa ilman kompuutteria. Jatkuvassa keskusteluvalmiudessa.

* Luin ihanan kirjan: Avioliittosimulaattori. Siinä on kesä! Mansikoita! Rakkautta! Hyvä mieli!
Se oli niitä kirjoja, joiden lempeän leppoisaan maailmaan haluaa sukeltaa sisään koko loppuiäkseen. Kuin lapsuuden kesä: mansikantuoksuinen, aurinkoinen ja aina paljaat varpaat.

* Kirjan myötä tajusin, että olen modernin ajan karjakko. Ensin hoitelen gerbilaarit, sitten kisuaarit: ruokin ja vaihtelen pahnoja ja sen jälkeen ruokin lauman verran lapsukaisia. Kahvit juon kellon leppeästi tikutellessa.
Puuttuu vain kesä. Ja mansikat. Ja paljaat varpaat.

* jos viikosta toiseen vastuuttaa keskenkasvuiset talouden viikkohuoltoprojektiin, se alkaa näkyä nurkissa. Ne kyllä tekevät ihan kiltisti, mutta.
Lähinnä siksi, että ne eivät nykyään melkein koskaan ole yhtaikaa paikalla niin, että kaikilla olisi aikaa ja mahdollisuus osallistua. Tuntuu jotenkin kauhean epältä lyödä leiriltä tai treenistä kotiutuvalle (tai sinne lähtevälle) lapsukaiselle moppi kouraan että tsot-tsot, siivoa kurja.
Sitten on pakko tehdä paikkaavia korjaustoimenpiteitä siltä varalta että oma äiti /anoppi /kuningas /presidentti osuu ohikulkumatkallaan kylään.
Ei sillä, että jälki olisi yhtään sen parempaa, mutta korvain välissä on semmoinen olo, että kylläpäs onkin siistimpää.
Inhoan sunnuntaikotitöitä. Ei sunnuntaina kuulu kotitöiskennellä.

* Koko pitkänä viikonloppuna olimme kaikki yhdessä ja samassa pisteessä vasta sunnuntai-iltana klo 17.45.

* minulla on kaksi epätoivoista projektia (sen opiskelujutun lisäksi) 1. täydellisen farkkuhameen metsästys ja 2. täydellisen kukkaron metsästys.
Löysin jo yhden version kumpaakin. Toinen kariutui siihen, kun luultavasti näppäilin jotain väärin verkkokaupan myymälässä ja ostokseni katosi jonnekin taivaan tuuliin ja toinen siihen, kun iski saituus.
Kyllä pitäisi saada molemmat hoidettua. Mekko on ihan kulahtanut ja kukkarosta ei saa enää kortteja tai rahaa ulos, kun sisäsaumat haraavat vastaan.
Kummassakin on vain se probleemi, että hameen /kukkaron lisäksi alan mukamas tarvita kaikenmoista muutakin; paitoja, takkeja, kenkiä, laukkuja ja avainkoteloita.
HraH (se mokoma!) nauroi, kun verkkokaupan ostoskorissani oli suunnilleen seitsemäntoista kukkarotuotetta. En pystynyt valitsemaan enää uudestaan sitä täydellistä kukkaroa. Ne olivat kaikki niin täydellisiä.

* jos töiskentelisin oikein ahkerasti, voisin saada suksimalomaa. Mutta ei, kunhan vain tilitän blogiin elämääni. Höh ja pöh.