epäkeskiviikkoketutus

tuhlasin hyvät keskiviikkoketutukset jo eilen.
Tänään olen ollut päättäväisen positiivinen ja sinnikäs, niin että pahoitteluni. Ei keskiviikkoketutusta tänään.
Tietysti odotitte perinteistä keskiviikkoketutusta, sehän on selvä.

Tässä päivässä on tähän mennessä ollut niin paljon kauniita ja mukavia ja yllättäen onnistuneita asioita, etten kertakaikkiaan pysty ketuttumaan. Grr sille.

Heräsin aamulla ihan hirvittävän kammottavan aikaisin koska kisujen pitää päästä parvekkeelle päivittämään ja päivystämään herrasväki Tiaisen pesimätilannetta. Ne kyönit tipueläimet ovat rohjenneet aloittaa pesänrakennuspuuhat kaikesta kissamaisesta säksättämisestä ja lasin läpi huutelusta huolimatta.

Aloin angstata ja stressata heti aamusta, mutta lupaavasti alkanut stressikertoimien keräily katkesi aamutähteen.

Maailmassa on ihmeellisiä ja kummallisia ja ihastuttavia asioita: niin kuin nyt vaikkapa kätketyt tähdet.

Ja vanhojen kivitalojen porraskäytävät.

Olen luullut, ettei minulla ole mitään tulevaisuudenhaaveita. Että olen ihan urittunut ja muutenkin plääh, mutta onhan minulla kaikenmoisia:

Haluan asua vanhassa kivitalossa, missä on leveät ikkunalaudat. Sen asunnon ei tarvitse olla kovin iso, sellainen sopiva riittää. Että mahdumme me, ja lapset, jos ne suostuvat kyläilemään.

Haluan rapsutella kissoja, ehkä juuri siinä kivitaloasunnossa missä on leveät ikkunalaudat. Ehkä voisin istua siinä ikkunalaudalla ja katsella ulos ja siemailla kahvia, lueskella jotain ja rapsutella hajamielisesti kisua.

Ja aina toisinaan haluan istua pienellä parvekkeella jossain etelän kaupungin pimeässä illassa lukemassa yhdessä hraH:n kanssa, alhaalla mouruaisi kulkukissa ja me hymyilisimme toisillemme kirjan reunan yli ja yön pehmeä lämpö olisi joka puolella.

Sitten haluan maallisempia, niinkuin nyt sen hienon polkupyörän ja sitten sinne Amsterdamiin. Ja muuta semmoista vähäisempää sälää, roipetta ja sisältöä.