tiistai 23. kesäkuuta 2015

lapsenhuvituskriizi

viisi (vaiko neljä?) verstasaamua jäljellä.
Tällä viikolla täninen ja huominen, ensi viikolla kolme.
Ei sillä että mitenkään laskisin...

*

Juhannuksellisessa vetelehtimiskyllästyneisyydessäni kyllä varmana on ihan oikea sana ajattelin, että testaan pystynkö taas vaihteeksi kutemaan kutomaan.
Ajattelin, että huijaan käpälääni ja muita herkkiä ja haavoittuvaisia osasiani sillä, että kudon vain vähänpikkaisen. Ehkä ne eivät huomaakaan jos aina silloin tällöin puikottelen muutaman kerroksen verran. Vähänpikkaisen-taktiikka on toiminut sillä tavalla että eivät kivistele ja oikuttele sormet ja rystyset, on vain niskajumi ja käsijumi.
Pientä edistystä.

Taktikoin myös semmoisella tavalla, että valitsin työn alle huivin, koska sitä tehdään vain yksi kpl.
Huivihommelin voin lopettaa koska vain ja se on heti valmis, kun taas sukkapari jää keskeneräiseksi jos on vain yksi.
Nyt on kasassa jo ihan käyttökelpoinen vaate esim. barbille tai muulle melko pienelle olennolle, vaikka gerbilaarille.
Se kyllä puolestaan on huonompi juttu, että joudun lopettamaan kutoilun aina juuri kun olen melkein pääsemäisilläni kärryille siitä kuviosta jota yritän nykertää.
No, pysyypä mieli vireänä ja dementia loitolla.

*

Pitäisi keksiä Pikkusiskolle lomapäiväpuuhaa lauantaille.
Isot ovat toisaalla ja olen jonain heikkona hetkenä tainnut luvata, että tehdään jotain kivaa yhdessä.
Olin ensin ajatellut että tehdään sitä yhdessä vasta sitten kun minulla on oikeasti loma ja Isosisko on leirillä, mutta silloin ovatkin maisemissa jo ulkomaanserkut, eikä Pikkusisko luonnollisestikaan ole halukas luopumaan heidän seurastaan.
Ainoaksi yhteistoimintapäiväksi jää siis tuleva lauantai.
Kysyin, mitä hän haluaisi tehdä.
mmätiiä.
Mennäänkö johonkin?
mmätiiä.
Mistä sä tykkäisit, sano ihan rohkeesti vaan.
mmätiiä.
Sanoin, että on muuten aika vaikea keksiä kivaa yhteistä tekemistä, jos ei toinen yhtään tiedä, mitä haluaa.

Ja noin yleisesti ottaen tuollainen lapsuus- ja esimurkkuusvaiheen välillä kipunoiva nakero on aika haasteellinen huvitettava.
Innostuisikohan se vielä Korkeasaaresta?

No, sain sentään kriizin aikaan, onpa jotain pohdittavaa pienellä ihmisellä


*

Kävimme eilen purkkarilla kävelyllä; minulla on siellä salainen vanamopaikka, ja kävin tarkistamassa joko ne kukkivat.
Jo.
Niissä on jotain mystistä. Menenpä sinne milloin tahansa, ja minkä tahansa kuvausaparaatin kanssa, eivät kuvat koskaan onnistu.
Niihin ei voi tarkentaa, vaikka kaikkiin muihin voi.
Ne ovat varmasti keijukaisten kukkia.
Niiden värjyvään sieluun ei saa katsoa liian läheltä.

*





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti