maanantai 5. lokakuuta 2015

viikonloppuna

Kyllä on kuulkaa kummallista.
Lasten kasvaminen nimittäin. 

Yksi oli viikonloppuna treenileirillä, toinen yökylässä ja kolmas muuten vain enimmäkseen omissa liesuissaan.

Lauantaiaamuna istuimme kaksin hraH:n kanssa aamupalalla, lueskelimme lehtiä ja heittelimme laiskoja kommentteja päivän uutisotsikoista. Silittelin hajamielisenä syliin änkeytynyttä ikävöivää kissaa ja särpäilin kahvia. Ihmettelimme kaikki yhdessä lintokodon hiljaisuutta.
Mielen pohjalla häivähti: vähän tällaista meillä oli joskus kauan sitten, silloin kun itse olimme melkein keskenkasvuisia - ja vähän tällaista tulee olemaan taas vähitellen. Kummallista.

huomaa kissa, nyt heti!

Loppujen lopuksi vetelehdin yöpaitasillani melkein puoleen päivään asti, luin kaikki lehdet ja pätkän kirjaani, eikä kukaan kaivannut tai tarvinnut minua mihinkään. paitsi tietysti kissaeläimet, niillä oli kummallakin ihan julmettu ikävä nuorisoa, ja julmettu nälkä myös, kuten kissaeläimillä aina.

Sunnuntai-illalla istahdimme perinteiselle sunnutaipizzalle, ja tajusin, että viimeksi olemme olleet kaikki yhdessä saman pöydän ympärillä torstai-iltana. 
Ovathan nuo nyt ennenkin liesuissaan olleet, yökylissä, leireillä, milloin missäkin, mutta useimmiten niin että vain yksi on ollut joukosta poissa, tai sitten kaikki yhtaikaa samassa paikassa.
Nyt niillä oli jokaisella omat juttunsa.

kanervankukka näyttää ihan joulukulkuselta:
tulee tonttuisa olo kun katsoo niitä
Yksi kotona olleista keskenkasvuisista kysyi lauantai-iltana, kaipaanko ollenkaan niitä aikoja kun he olivat pieniä ja suloisia. olin kertoillut hänelle lapsuusmuistoja Sanoin ihan rehellisesti että juuri tämä on kaikkein hienointa aikaa - on mahtavaa seurata kuinka he kasvavat ihmisiksi, omiksi itseikseen.

Sunnuntai-iltapäivällä kävin stressinpurkukävelyllä metsässä. Eksyin. Stressaannuin.Vähän meinasi pelottaa kun sompailin peikkometsässä.
Kyllä oli kuningasajatus lähteä yksin metsään, kun en tahdo löytää perille edes tasamaalla ja selkeästi viitoitetulla kadulla.
Luulin koko ajan meneväni polkua pitkin vasemmalle ja kotiin. Olin mennyt oikealle ja pois. Jee.


peikkometsässä, peikko metsässä


päiväkerhomuisto: "täällä istutaan, sienen alla vaan..."

kaupunkiluontoa





3 kommenttia:

  1. Mun on aivan tolkuttoman vaikeeta nähdä itseäni ikävöimässä takaisin siihen aikaan kun ne oli ihan pieniä. kaikki siitä aina puhuu ja silti uskon olevani kaltaisesi, sellainen joka nauttii siitä että ne kasvaa ja oppii ja että lopulta saan saattaa ne aikuisuuteen. Just nyt on parasta että ne on viisi ja viisi ja seitsemän, ja ne on kaikki koulussa yhdeksästä melkein neljään ja ne oppii ja kertoo koulujuttuja.

    O:n lemppari on lukiope, M:n musiikinopettaja ja K:n liikunnanopettaja.

    VastaaPoista
  2. vauvat ja pienet ovat toki ihan kivoja, mutta isot lapset ovat mahtavia!
    Niillä on mielipiteitä ja ajatuksia, ne pohtivat ja tuntevat, ne elävät niin isolla sykkeellä <3!

    VastaaPoista