teinivanhemmuuden ilo

mitä enempi asiaa mietin, sitä enempi tykkään teini-ikäisvanhemmuudesta.

Yksi teineistä on nyt mököttänyt aina muistaessaan jo toista viikkoa siitä, että kultakenkä puristaa ja elo ei suju täsmälleen omien askelmerkkien mukaan.
Me kuulemma suosimme hänen kustannuksellaan muita.

Asiaa on vatvottu ja vatuloitu, olen puhunut mustaa valkoiseksi vakavasti ja vitsillä.
Muistuttanut niistä kerroista, kun lapsukaista ei ole syrjitty, olen naurattanut, hyvitellyt, silittänyt myötäkarvaan.
Tänään ja jälleen kerran.

"aiotko sä koko kesän mököttää tätä juttua? voitko sä kiinnittää pääs päälle pienen mustan pilven, varoittamaan meitä muita? mä en jaksais koko kesää vääntää tätä. ja aiotko sä joka kerta tässä samassa yhteydessä nostaa esiin ton melkein kymmenen vuotta vanhan jutun?"

"no kun se on niin helppo epä!"

meitä molempia alkaa naurattaa.

*

Pakotan sen kaveriksi oikein kunnon pyöräreissulle, sellaiselle parin tunnin hyötylenksalle.
Se mutisee ja puolimurjottaa. Pyöräily on tyhmää. (mutta se lähti silti!)

"kiitos, kiva kun lähdit mulle kaveriksi. Vaikka olikin vastatuulta ja ylämäkeä. Oli kiva mennä yhdessä, vaikka ei tässä paljoa pystytty juttelemaan ja pylleröinenkin tuli kipeeksi"

"no oli se ihan ok."

Menemme vielä illalla metsään ottamaan valokuvia.

Niistä tulee sellaisia voimaannuttavia valokuvia: "mä oon niin kaunis tossa kuvassa"


*

Näissä teineissä on jotain niin mahtavan kirkasta ja aitoa. Vaikka skarppina saa tällainen keskiäkäinen väsynyt äiti-ihminen olla.

Kun maailma potkii  teiniä päähän, se tekee sitä kaksin jaloin.
Ja kun paistaa, loistavat auringon lisäksi kuut, tähdet, sateenkaaret ja valonheittimet.
Niille totisesti kuuluu paikkansa auringossa.


Mikään ei käy sydämeen niin voimallisesti kuin sen elämänsä auringossa paistattelevan teinin avoin, rento ja levollinen katse.