sanalapioinnin alkeet

Rakastan sanoja.
Uskon vahvasti sanoihin.

Ihan erityisesti uskon sanoihin lasten- ja vielä erityisemmin teininkasvatuksessa.
Meillä puhutaan.
Sanaillaan, sutkautellaan, väitellään, keskustellaan, kinataan.

Teineille sanon aina ensin EI.
Ne tietävät sen, ja niitä alkaa naurattaa jo valmiiksi kun ne tulevat pyyntöineen ja kysymyksineen ja minä sanon jo ennen kuin ne saavat sanakaan sanottua että EI. EI KÄY. EI missään tapauksessa.
Oikeasti yritän sanoa aina JOO.
Jos en ymmärrä, mistä on kyse - lähinnä kun ne sepustavat jotain harrastuksistaan - sanon sen: mä en ymmärrä yhtään mitä sä puhut mutta joo. (keskenkasvuinen: "sit mä kysyin siltä et mikset sä tehny touhuukkia ja se sano että..." johon minä hyvinkin asiantuntevasti: "joo-o, emmäkyllämitäänymmärrä, mutta joo, ihan selvästi")

En oikeastaan koskaan hyväksy vastaukseksi mihinkään ihan kiva /ihan jees /ok.
Sanon aina että kerro vähän useammalla sanalla.
Siksi ihan jokainen meillä ruokapöydässä kertoo omasta päivästään. Ja jos ei ruokapöydässä, niin jossain vaiheessa päivää kumminkin. Useammalla kuin yhdellä sanalla.
Aika usein siitä saadaan aikaan keskustelu. Niinkuin vaikka eilen - mitä mieltä eutanasiasta? Miksi?

Emmätiä /mätiä ei myöskään kelpaa vastaukseksi.
Kuka sitten tietää? Yritä sanoa edes jonkinlaisilla sanoilla.

Sanon usein: tuu tänne höpöttelemään mun kanssa kun mä laitan ruokaa.

Ihan yhtä usein sanon: Wiion viestinnän laki numero yks - viestintä epäonnistuu aina.
Keskenkasvuiset osaavat jo jatkaa: laki numero kaks - paitsi vahingossa.
Koska niin käy aina. Viestintä epäonnistuu aina.
Vaikka eilen: sanoin että olis kiva jos tyhjäisitte ja täyttäisitte tiskikoneen.
Arvatkaa täyttivätkö?
Turha siitä olisi ollut itseensä ottaa tai varsinkaan teinille rähjätä: en pyytänyt, en riittävän selvästi. Sanoin vain että olis kiva.
Olisi pitänyt sanoa että hei sinä siinä, tyhjennä ja täytä tiskikone kello kahdeksaan mennessä tai hukka sinut perii.

Ihan hirmu usein minulla on sellainen olo että teen hartiavoimin töitä, kaivan lapiolla uraa umpihankeen.
Puhunpuhunpuhun, puhun liikaa ja väärin, väärällä kierteellä, väärällä ilmeellä, väärillä sanoilla, väärällä hetkellä. ainatevalitatte ainasähuudat
Ovi läiskähtää edestä kiinni.

Juuri sellaisena hetkenä lapion paino tuntuu hartioissa ihan konkreettisesti. on todenteolla käärittävä hihansa, mentävä ensin itseensä ja sitten siihen suljettuun huoneeseen, sen lapion kanssa, hattu kourassa, istuttava lattialle tai sängylle ja aloitettava ihan alusta.

Rakastan sanoilla.

15 kommenttia:

  1. Voi mä niin nostan sulle Marika hattua! Sä puhut, lapioit, haluat puhua ja panet puhumaan. Yleensä arki vie niin, että ei vaan jaksa edes yrittää...

    Oot ihana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos!
      Totta; arki vie mennessään. AIka usein en osaa, jaksa tai viitsi.

      Poista
  2. Tää oli ihana, niin ihailen sun kasvatustyyliä. Guru!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3!
      en tiedä onko mulla tyyliä.
      Näppituntumalta mennään!

      Poista
  3. Oi kun kuulostaa ihanalta. Kyllä mä tiedän että puhun lasten kanssa ja joskus jopa kuuntelen. Pitäisi enemmän kutsua höpisemään.
    Mun valitettava huonopuoli on joskus harvoin tapahtuva pimahdus maksimus. Viime lauantaina mulla oli aamu 12-18 ihan koko ajan säntäilyä ees sun taas. Oli sovittu et esikoinen tekee ruoan. Tulin kotiin 18.10, esikko pelas pleikkaa ja ruoka oli tekemättä. Huusin täysiä et voi vittu ja haistakaa vittu kaikki.
    Terapeutti sanoi ettei ollut nyt kauhean aikuista käytöstä. Myöhemmin sanoi vielä uudestaan. Sanoin et ei ollu ei ja esikon kaa vähä hekoteltiin et äiti joskus vähä....
    Nolotti silti!
    Että siinä teille keskustelua! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D
      aina ei osaa, jaksa tai pysty olemaan aikuinen.

      Mulle höpöttely on sitä arjen raivausurakkaa, kyselen koulut ja opettajat, pidetään kanavaa auki, puhutaan puolimiten lämpimiksemme. Joskus siitä syntyy jotain, aika usein ei. Mutta reitti pysyy auki.

      Poista
  4. Meillä taitaa olla aika samanmoinen taktiikka ja tekniikka. Nää amerikkalaiset on monesti vähän kummissaan kun meillä lapset saa kertoa vanhemmille että niitten vanhemmat on ihan urpoja, yleensä amerikkalaisissa perheissä niin ei tehdä. Meillä tehdään ja sit puhutaan taas lisää.

    Eilen karjaisin naapurin republikaaniäijästä että vittusaatana, Tättis katsoo mua läksyjensä ylitse kulmat kohollaan ja pyytää siistimään kielenkäyttöä. Kysyn siltä että mistä se muka tietää mitä mä sanoin, kun eihän neiti omien sanojensa mukaan puhu tai edes ymmärrä suomea. Neidin vastaus on kuolematon; "äänenpainosta ei voi erehtyä"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä samanlainenko? Vaikuttaa siltä. Meillä saa välillä puhua vähän liiankin värikkäästi, mutta usein aika huumorilla. Nenällekin saa hyppä, jos tekee tyylillä.
      Pahin kielenkäyttö on kyllä mulla. Ei usein enää, mutta...

      Poista
  5. <3 <3 <3

    Mä opettelen täällä näitä teinin äitinä olemisen alkeita oman murrosikäiseni nro 1 kanssa ja olen hitsin iloinen siitä, että saan lukea sun postauksia aiheesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3!
      Mä luulen, että sitten kun tän hommelin osaa, on jo itse mummoiässä ja saa naureskella seuraavan sukupolven tahimista.

      Mut silti - just tästä syystä - teinit on ihan parhaita.

      Poista
  6. Tää oli ihana <3
    Ja joku päivä tuo kaikki kantaa hedelmää. Kilokaupalla.

    VastaaPoista