musantunti-ihmestys

Ihan nyt vasta tajusin että kyllä olivat musiikintunnit koulussa omituisia.

Ekalla luokalla me vain laulettiin, sillä lailla kun lapset laulavat, niin kovaa kuin ääntä lähtee ja epäsointuisesti.
Meillä oli opettavaisia lauluja, niin kuin että pese hampaat useammin leikkaa kynnet ahkerammin
ja muista aina liikenteessä ja muuta semmoista kasvattavaa.
Talvella oli talvilauluja ja keväällä kevät. Aina heti tiesi laulusta että mikä kohta vuodesta on menossa.
Kevätjuhlassa laulettiin että karjankin kellot kilvan kalkkaa ja minun siskoni oli sanonut lujalla äänellä juhlakansan joukossa että äiti sä oot kans käynyt kaljalla. Niinkuin äiti olikin, Karjaalla oli käynyt keväällä.

Tokalla luokalla minulla oli eri ope josta en tykännyt ja se sanoi musiikin tunnilla minun koko nimeni ja että kinttupolkujen marika solmisoi myös.
Minulla ei ollut harmainta hajua siitä mitä piti tehdä mutta kaikki räpistelivät käsiään ja minä sitten räpistelin myös.
Miksi piti räpistellä?
En ymmärrä räpistelystä mitään.
Paljon harjoiteltiin että monenlaista lasta täällä nähdä saa, koska se oli musaluokan pääsykoelaulu ja kouluun haluttiin musaluokka. Vai peräti kaksi? Se oli semmoista aikaa että oli rahaa koulutukseen.
Joulujuhlassa ope siirsi minut laulukuorosta puhekuoroon ja myöhemmin keväällä se ihmetteli miksi vanhemmat eivät pistäneet minua hakemaan musaluokalle.
Sitten kyllä osaisin räpistellä hienosti.
Muistan että myöhemmin sisko aina räpisteli, ja se kai auttoi oppimaan ne laulut nopeammin. Minulla menee kaikki energia räpistelyyn, unohtuu koko laulu.

Kolmannella luokalla oli taas eri musanope jolla oli äänessä vuoto miten se ei ollut sairaslomalla ja kirkkaankeltainen villapusero ja tummanliila pikkuhamonen ja korkkarit.
Silmiä  alkoi särkeä ja päätä kun katsoi päin.
Siniristilippuun se oli keksinyt piirroskuvitussanoituksen niin että vieläkin jos pitää laulaa se, minun mieleeni nousevat ne kuvat joita se ope piirsi taululle samalla kun lauloi.
Se on pedagogiaa.
Siniristilippu on pitkä laulu.
Ei meinannut liitutaulu riittää siihen, mutta nyt osaan sen ulkomuistista noin vain.

Kuudennella luokalla minulla oli kaksi eri musanopea koska muutimme välissä.
Ensimmäinen oli mieskuoromies ja siellä musantunneilla laulettiin.
Jos laulettiin muuten vain, niin open räkä lensi kolmanteen riviin, koska laulussa pitää olla ääntä.
Jos laulettiin säestyksellä, ope meni luokan perälle polkemaan harmonia, ahteri keikkui vain ja räkä lensi seinään. Välillä se kurkkasi keikuttaessaan että kaikki istuvat suorasti rivissä ja laulavat.
Joka tunti opeteltiin yksi uusi laulu ja syksyn laulukokeessa kaikki syksyn laulut olivat lapulla openpöydällä, siitä nostettiin yksi ja sitten piti siinä openpöydän ääressä laulaa se.
Kamalaa oli jos tuli palaja sorrentoon.
Piti yrittää saada minä seison korkealla vuorella viherjäisessä laaksossa, tai edes on suuri sun rantas autius
Nykyään minä vähän säälin sitä opea, kun jos parikymmentä esimurrosikäistä on vetänyt sitä villisorsan valitusta niin voi musiikki-ihmisen sielua särkeä kyllä.

Kevätlukukaudella tuli muutto ja uusi ope.
Minä luulin koko kevään että olen ainoa koko luokassa kun ei soita pianoa.
Sillä opella oli tapana kääntää piano luokkaan päin ja laulaa tahdissa niitä sointuja jotka lauluun kuuluvat ja näyttää kuinka mennään sulavasti soinnusta toiseen: keeseiska ja dee. Kuudennen luokan ekalla puolikkaalla opin varmaan kaksikymmentä kokonaan uutta laulua ja tokalla puolikkaalla että keeseiska ja dee.
Loppukeväästä kysyin luokkakaverilta että soittavatko ne kaikki pianoa kotona.
Eivät kuulemma.
Sekin oli ihan vain pedagogiaa.

*

Semmoista se oli musiikki kasareilla.
Kaikilla minun lapsilla on täysin itsekritiikitön suhtautuminen musiikkiin, koska on ihan eri pedagogiikka.