tiistai 12. syyskuuta 2017

ällöhöpösymbioosioireilija

Luin hyvän parisuhdekirjoituksen: Edes kerran kuukaudessa Parishdekeskus Katajan blogista.

Blogisti Hanna Lehtonen  kirjoittaa:

Tunnistan yhden piirteen näistä liitoista, jotka vielä porskuttavat yhdessä, ruuhkavuosien jälkeenkin. Yhteinen aika. Edes se pieni kahvihetki ja toisen kohtaaminen.
Ne pariskunnat, jotka eivät koskaan tehneet mitään yhdessä ovat jo eronneet.
Jos aikaa löytyy aina ystäville ja omille menoille, mutta ei koskaan parisuhteelle, niin meneekö jossain vikaan?

Empiria ja mu-tu on kai aika huono peruste yhtään millekään, mutta tästä asiasta olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä - perheessä ja parisuhteessa tarvitaan yhteistä aikaa.
Aikaa katsoa toista silmiin ja edes hetken verran kuunnella ihan oikeasti mitä toisella on sanottavana.

Ei. Me emme varaa kuukausittaista treffiaikaa kalenteriin, emme käy säännöllisesti syömässä tai leffassa, harvemmin mitään muutakaan niin suurta ja ihmeellistä.

Yhteys muodostuu arjen kohtaamisista.
Me puhumme paljon.
Toki ihan tavallisia asioita, niitä läpystä vaihto -juttuja: lasten kuulumisia, muista sitä-tätä-ja-tuota ja voitko viedä roskat tai käytkö kaupassa.
Mutta puhumme päivittäin myös paljon muuta: yhteiskuntaa ja politiikkaa, työelämää ja sen herättämiä ajatuksia ja tunnetiloja, kommentoimme lukemaamme tai kuulemaamme.

Se pitää kanavan auki ja välit hengissä.
En välttämättä tarvitse yhdessä sohvanmutkassa kyhjäämistä ja pystyn aika hyvin käymään töissä ja kaupassa ihan itsekseni ja ikävöimättä, mutta jonkinmoisen kohtaamisen arkeeni tarvitsen.

Osaisinkohan sanoa sen?

Joskus vastarakastuneisuuden huumassa on tullut valvottua pikkutunneille ja käännettyä sielua ympäri ja saman verran on jaksanut kuunnella Sen Toisen juttuja. Puhe ei ole loppunut (paitsi ehkä hetkeksi, mutta jatkunut sitten taas, tiedätte kyllä)

Tohinaisessa arjessa ei siihen pysty, eikä pikkutunneille enää kykene valvomaan mutta silti olen joskus silloin kauan sitten  valinnut ja tahtonut jakaa elämäni juuri tämän ihmisen kanssa, ja siksi haluan edelleen jakaa ajatuksiani ja aikaani juuri tämän saman ihmisen kanssa, en kenenkään muun.
Pikkutuntien puheet täytyy tiivistää arki-iltapäivän kaffepaussiin tai johonkin muuhun sopivaan väliin, mutta niille täytyy olla arjessa aikaa ja tilaa.
Kohtaamisille.
Ajatuksille.
Tunteille.
Puhumiselle, kuulemiselle, kuuntelemiselle ja kuulluksi tulemiselle.



*
ps. ihan muuta asiaa.
Voitin (!!) Satulinnasta liput Habitare-messuille. Taidan mennä sinne keskiviikkona.


6 kommenttia:

  1. Onnea lippujen voitosta. Täältä on niin pitkä matka etten viitsi lähteä sinne saakka.
    Puhut todellakin asiaa, kyllä parisuhde vaatii työtä ja toisen huomioimista ja varsinkin arvostusta. Ilman näitä on turha kummastella jos pian asutaankin eri osotteissa. Ihanaa päivää sinne :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos!
      Parisuhteeseen kannattaa keskittyä, se auttaa arjessa olemista.

      Poista
  2. Kylläpäs osui. Niin tunnistin tuon että aikaa löytyy kavereille mut ei parisuhteen. Niin ekan liiton tarina.
    Unohdettiin toisemme.

    Jospa jotain oppisin.

    Niin tykkään lukee siitä kuin paljon te puhutte. Ihailua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Frasier-telkkariohjelmasta on kopsattu meidän parisuhteen motto: "tunnin jälkeen kurkut vasta lämpeävät"
      Eli ensin pitää puhua kaikenmoista joutavaa pohjalle jotta voi puhua tärkeitä asioita. Ihan joka päivä.

      Poista
  3. Olet kyllä niin oikeassa ja tätä samaa meilläkin harrastetaan vielä yli 20 jälkeenkin, onneksi😊

    VastaaPoista