Päätähuimaavalla melkein kahdenkymmenen vuoden aviokokemuksella olen aivan erityisen samaa mieltä ainakin seuraavista kohdista:
Tutustu uudelleen ihmiseen, jonka kerran valitsit
Välitätkö hänestä?
Ajatteletko häntä?
Luovu omasta mukavuudesta toisen hyväksi
Pidä yllä vetovoimaasi
Ota huomioon
Viitsi tehdä toisen eteen hyvää ja anna sen näkyä muillekin.
Elämä muuttaa ihmistä, aika muuttaa ihmistä.
Lapsiperhe-elämä muuttaa ihmistä ja aivan taatusti lapsetonperhe-elämä muuttaa ihmistä.
Minä en ole sama, en ajattele samoin kuin ennen.
Joskus kaipaan entistä itseäni; sitä vähän päälle parikymppistä huoletonta tyttöstä (vaikka tietysti olen yhäti vähän päälle parikymppinen huoleton tyttönen) - kaipaan nauruani ja itkuani, tuhatta ja sataa kiihtyviä tunteitani - ja kaipaan sitä samaa myös toisessa ihmisessä.
Tohinaiset vuodet pistivät meidät melkoiseen superkirjopesuun ja yleiseen pöyhintään: eri syistä johtuva väsymys käänsi ainakin oman katseeni tiukasti vain omaan napanöyhtääni.
Jos minä en ole sama, ei ole toinenkaan.
On huomattava kasvu ja muutos itsessä ja toisessa, on annettava sille tilaa, hyväksyttävä se.
Ehkä minusta joskus tulee kärttyisä vanha eukko.
Onhan sille tilaa, onhan?
Kestänkö sen toisessa?
(tai ehkä hyvällä tuurilla siitä ei tulekaan kärttyisää vanhaa eukkoa? kuka tietää)
*
Ota huomioon; välitä; anna sen näkyä; näe vaivaa ja luovu joskus omasta mukavuudestasi.
Joskus voi mennä katsomaan futista ja maistelemaan olusia Lehtorkollegoiden kanssa.
Joskus saan seuraa omiin juttuihini, vaikka konserttiin tai teatteriin (tai lakanoiden vaihtoon!).
Joskus pitää tehdä asioita ihan itsekseen.
Ja joskus ihan yhdessä.
**
Kummallista.
Vastavuoroisuus ja parisuhteellisuus ei lähde siitä toisesta, vaan itsestä.
 |
Kuvat viikonlopun yhteiseltä irtiotoltamme: kävimme ensin katsomassa futista (tai siis puolet meistä katsoi koko pelin, puolet meistä ilmiintyi paikalle lukemaan lehteä toisen puoliajan alussa) ja sieltä notkuimme yhteiselle kaffehetkelle ja kävelylle.
Ihana, hyvä ja viisas teksti ♥ Mulla olisi paljon petraamista näissä jutuissa. Kaikki ne tohinavuodet ja kamalat yövalvomiset ja äärimmilleen venymiset jättivät jälkeensä paljon henkisiä arpia, joista yli pääseminen on ehkä vieläkin vähän vaiheessa. Olen jäänyt osittain sinne omiin henkisiin napanöyhtiini aina vaan... Onneksi sentään jo tiedostan, että on muutakin elämää oman navan ulkopuolella, joten ehkä on toivoakin :)
VastaaPoistaTäällä kanssa ollaan vaiheessa. Huomaan 14 vuoden pikkulapsiveivaamisen jälkeen olevani vaiheessa, jossa mun on pakko ajatella ensin itseäni ja tutustua itseeni uudestaan (ja nukkua ja olla yksin!) ennen kuin kykenen mihinkään muuhun.
VastaaPoistaOnneksi ollaan tästä(kin) pystytty puolison kanssa avoimesti puhumaan, ja yhteinen sävelkin hentona siellä jossain yhä soi.
Tykkäsin vaarasen kirjoituksesta ja tykkäsin sun kirjoituksesta.
VastaaPoistaMoni kohta osui. Etenkin se et valutsee yksin olon yhdessäolon sijaan. Mä niin usein tykkään hiljaisuudesta vaikka oon yltiösosiaalinen.
Ihanaa kun mies on puhelias mut joskus on ihanaa olla yksin 😀