intohimoishurahduskaipuu

Semmoista olen aika paljon viime päivinä pohtinut, että tarvitsisin intohimon tai hurahduksen.
Sellaisen intohimoishurahduksen, missä olisi yhteisö ja uusia ihmisiä joiden kanssa olla, ja jotka olisivat merkityksellisiä (semmoisia jotka haluaisivat järjestää minulle hienot hautajaiset esim., ei kumminkaan vihamiehiä, jotka siksi haluaisivat ne hautajaistoimet)

Mitä ihmettä voisi olla keksiäkäistyvän naishenkilön yhteisöllistyylinen intohimoishurahdus?

En tykkää ryhmäliikunnasta, että ei sitä mielellään. Vaikka on minulla muutamia rouvia joita uimahallilla tervehdin ja joskus vähän jumpahdamme vesijumppahärpäkkeen tahdissa yhdessä. Hetken ajattelin kyllä että menisin syksyllä johonkin kuivan maan liikuntaryhmään ihan vain siedätyksen vuoksi, mutta onneksi on kesä välissä.
Ei pidä liian kepein perustein liikuntaryhmiin mennä.

Lukeminen on vähän yksinäistä ja yksityistä puuhaa, varsinkin kun luen enimmäkseen chicklitiä tai muuta epäkorkeakulttuurista. Kyllä oli paha paikka kun kerran Lehtorin kollega kutsui meidät kylään ja sen kollegan puoliso on minun entinen kirjallisuustieteenopeni.
Ei ollut pienellä ihmisellä helppoa olla tentattavana, kun oli lehtoreita joka puolella ja sitten minä ja viimeksi lukemani kirja ei ollut mikään finlandia- tai noobeliehdokas vaan ihan tavallinen mikälie heppoisa populaaritekele, minkä nimeä en edes muistanut kun oli niin hermostuttavaa ja sitä paitsi olin juuri tainnut lukea keittokirjan.
Ei vissiin lukupiirikään näillä spekseillä.

Käsitöitä olisi mukava tehdä, mutta vähän on yksinäistä puuhaa lähtökohtaisesti sekin.
Ja kun se lyö kropan jumiin ja kolotuksen joka paikkaan ja kaikkien niiden kohtien viereen.
Tulisiko siihen sitten yhteisö jos menisi johonkin pakanalähetyspiiriin kutomaan sukkia?
En kumminkaan saisi edes resoria yhdessä illassa valmiiksi ja olisinko sitten liian nuori kuitenkin siihen touhuun?
Sukkahommassa on sekin huonompi puoli että pitää tehdä myös toinen.
Voivat pakanamaissakin ottaa nokkiinsa jos vain parittomia lähettelee.

Polkupyöräkerholle ja kissakerholle maksan jäsenmaksua, mutta en halua oikeastaan kuulua kumpaankaan kerhoon kun ainakin feissipuukissa ovat molemmat jonkinmoiseen ääriajatteluun taipuvaisia. Kissakerhossa on erilaisia ruoka-, harjaus- ja kasvattajuuskoulukuntia ja polkupyöräkerhossa taipumusta rutkuttaa huonosti järjestetyistä kiertoteistä jokirantamarkkinoiden aikaan.
Kuvakerho lopetti ja sekin kokoontui vain netissä.

Tänä keväänä olen kehittänyt pienen intohimoishurahduksen mantelivoihin (se on parempaa kuin maapähkinävoi!) mutta en oikein usko sen hurahduksen yhteisölliseen voimaan. Toistaiseksi en ole tavannut ketään toista, jonka mielestä mantelivoi maustamattoman jogurtin joukossa on hyvä juttu.
Mutta jos olisi muita, niin  tulisivatko kaikki Suomen mantelivoihurahtaneet pitämään minulle koskettavia hautajaispuheita?
Ja haluanko kuulua semmoiseen yhteisöön?
Vähän epäilen sellaisen yhteisön perspektiivin jatkuvuutta.

Että ihan selvästi olisi tilausta jollekin syvällisemmälle yhteisölliselle hurahdukselle.
Yksi nuorista suunnitteli jotain roolipelijuttua kavereidensa kanssa ja minä kysyin että olisiko siinä ihmiselle sopivanlaatuinen hurahdus ja jos menisin johonkin paikalliseen peli-iltaan noviisina niin ottaisivatko minut mukaan.