naiselämänilli

yhdestä en tykkää naiselämässä: PeeÄm ja Äs.

Olen vuosikaudet lääkärisihmisten määräyksestä rajoittanut ponnekkaasti mahdollisten uusien elämien ilmiintymistä kehooni, ja tästä johtuen minulla on vain hyvin häivähdyksenomainen käsitys luonnollisesta syklistäni. Hyvän ystäväni mirenan ansiosta nimittäin naissyklistäni puuttuvat sen näkyvimmät ja ilmeisimmät olomuodot.

Viimeisen vuoden aikana tosin hiljalleen rusinoituva kehoni on alkanut lähettää todella selviä hätämerkkejä. Että josko lisittäisiin vielä viimeisen kerran, vai mitä?

PeeÄmjaÄS aiheuttaa nykyisellään kertakaikkisen järjetöntä ahdistusta. Tunnetaan myös nimellä A+A (ahd/angst.)
Ei liikutusta.
Ei nollasta sataan sekunnissa kiihtyvää irrationaalista raivoa.
Ei siivousmaniaa sille olisi kyllä käyttöä, vink vaan, kuuleeko kroppa.
Ei itkahtelua.
Ei.
Kaikista mahdollisista pikkuoireista, kroppani valitsi massiivisen, läpi kaiken lyövän ahdistuksen.
Pienenä kepeänä sivuoireena toki halu vetäytyä metsään itkemään suunnilleen viikoksi.

Heräsin lauantaiaamuna miten epäreilua, viikonloppuna! siihen että koko sisuskalustoni oli lötkeän booakäärmeen lailla kietoutunut massiivisen ahdistuksen ympärille.
Luonnollisesti minua ahdistivat 1)työ ja 2)kaikki muu; sekä erityisesti 3) nuorten 1-3 elämät; 4) oma elämäni ja 5) kaiken varalta vielä kaikki muu.
Mihin ikinä suuntasin ajatukseni ja yritin elää leppoisassa lauantaisessa mindfullnessissa, törmäsin vain yhteen ahdistuksenaiheeseen lisää.
Lopulta ahdistuin mindfullnessistakin. "koitetaanpas hetkeksi keskittyä hengitykseen, vai mitä ystäväiseni? apua! hyperventilaatio!"

Kun olin tuokion tilittänyt ahistuksiani poloiselle Lehtorille "mua ahistaa ihan kaikki ja sen lisäksi vielä...", tajusin katsoa kalenteriini.
Palasin takaisin aamiaispöytään "jaa, tää onkin tätä".
Sisuksia raateleva A+A (ahd./angst.) kestää hiukan toista vuorokautta, mutta on massiivisuudessaan sellainen, että useamminkin kuin kerran olen ollut jo soittamassa johonkin palvelevaan puhelimeen.

Mikään sisäinen järkipuhe ei auta.
Ei auta Lehtorin leppoisa olemus, ei ulkoinen järkipuhe eikä myötätuntokaan.
Ei lohduta se, että kaikki ahistuksen aiheeni ovat joko turhia, eivät minun käsissäni tai ratkeavat aikanaan - mitä vielä! Keksin lisää, jos vanhat A+A:t eivät riitä.
Olen kertakaikkisessa ahistussolmussa.

Eikä auta mikään hääräilykään.
Menimme pihatalkoisiin Lehtorin mamman luo. Olin ahd.+angst. ja lisäksi täynnä Pyhää Naisraivoa ("kehvatsun suku ja sen mokomat jääräpäiset vanhukset joiden pihoja pitää ruokota ja se joka väittää että haravoimalla tulee onnellisemmaksi on väärässä ja seuranpetturi") 
Olin valmis nakkaamaan haravat, sormukset ja muutaman muun jutun roskalavalle ja marssimaan viipymättä kohti auringolaskua.
Ulkoliikunta ja pihalla häärääminen eivät sanottavasti siis auttaneet.
Haravoidessa ja kottikärryillessä ehtii ihan liikaa ajatella kaikkea.
Sikäli tietysti vähän positiivista, että ahd. hellitti vähän raivon tieltä.

Ei auttanut taikinaterapia. "leipaisenpas tässä poikaselleni myöhästyneen syntymäpäiväkakun" - ei, koska lapsukaisen ajattelu nosti pintaan noin seitsemäntoista häneen liittyvää pääsääntöisesti aiheetonta angstia.
Leipoessakin ehtii ajatella ihan liikaa.

Siivoamista en viitsinyt edes yrittää.
Lopulta menin päiväunille.
En tiedä, auttoiko varsinaisesti sekään, mutta ainakin päivä oli vähän lyhyempi ja A+A:n poistuminen pienen askeleen verran lähempänä.


Mutta rakkaat kanssasiskot ja Leelia-täti, mikä auttaa vai auttaako mikään?
Onko kellään samanmoista?



ps. söin liikaa kaikkea makeaa vaikkei edes tehnyt mieli. tuli vielä kurjempi olo.



Kommentit

  1. Lukeminen, leffa, teatteri? Kaikki, mikä saa aatokset pois omasta elämästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy yrittää :)
      pahimmillaan se ahistus on sitä kokoluokkaa, etten pysty keskittymään mihinkään.

      Poista
  2. Voi apua. Sä kokeilit jo kaikki mun ehdotukset: asian tiedostaminen, keskustelu, hengittäminen, hiljentyminen, toiminta, liikunta.

    Kenties nuo Marjaanan keinot? Kehräävä kissa sylissä? Jokin aggressiivinen tehotoiminta kylmähermoisen keskittyneesti: halkojen hakkaaminen (siis vain halkojen).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy perustaa halkokellari :) (mihin me kerrostalossa joudutaan kaikkien ahistushalkojen kanssa, kysyn vaan?)

      Poista
  3. On! Just toi sama!!! Minua auttaa hullun raskas hikiliikunta, sellainen jonka aikana ei tajuntaan kerta kaikkiaan mahdu mitään muuta kuin sen tajunnan säilyttäminen sykehuipunkin aikana. Sitten sen tunnin jälkeen on vähän aikaa sellainen olo, että pystyyhän sitä kai olemassakin olemaan, mutta ei se tietysti loputtomiin kestä eikä kroppa kestä noita supertreenejä ihan niin tiuhaan kuin pää vaatisi. Eikä tämä resepti ehkä ihan kaikille sovi, monia kai lähinnä ajatuskin moisesta rääkistä ahistaa vain ehtistä enemmän. Mutta minun juttuni on se.

    Mutta hei, sekin auttaa jo kun tietää, etten ole ainoa a+a-tapaus! Tsemppiä meille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. jonkinmoinen liikunta (tai se ulkoilu ja haravointi) kieltämättä vähän helpottaa oloa.
      Jaksan jatkuvasti ihmetellä sen ahistuksen kokonaisvaltaisuutta: se lyö niin läpi kaiken ja on niin näivertävää, että olen todesti huolissani omasta mielenterveydestäni.

      Onneksi en ole ainoa ahistunut!
      <3!

      Poista
  4. Hyvin tuttua! Oman kokemukseni mukaan siihen ei auta mikään. Minä suosiolla ryven itsesäälissä ja angstissa, paiskon tavaroita (ei-hajoavia, koska olen kuitenkin käytännöllinen jopa kolmannen asteen raivonpuuskassa) ja tunnen kaikennielevää ahdistusangstia. Parin päivän jälkeen helpottaa ja voi taas potea sitä tavallista normiahdistusta... Jotkut sanovat, että vaihdevuodet ne vasta kauheat ovatkin, joten mielenkiinnolla odotan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olin nuorempana raivokkaampi, nykyään vain ahistunut. Ihan kaikennielevän pohjattoman ahistunut. Sellainen etten pysty olemaan aloillani tai keskittymään mihinkään.
      Onneksi se menee nopeasti ohi, ja sen jälkeen en saa ollenkaan kiinni siitä, mikä oikein ahistikaan.
      Kai se tästä paremmaksi muuttuu, toivottavasti ainakin :)

      Poista
  5. Mua ei auta mikään muu, kuin erakkoilu tai vaihtoehtoisesti ruumiistaan irtaantumiskokemus, eli joko hyvä leffa, kirja, hauska ystävä tai jokin muu ajatukset muualle vangitseva ja mahdollisimman vähäriskinen tekeminen. Mutta sinänsä se ei haittaa, koska PMS kestää itselläni v a i n kaksi viikkoa. Joka. Ikinen. Kuukausi. Ja juu, kierto voi muuten vaihdella, mutta pystyn laskemaan ketutuksen alkamisesta tasan 2 viikkoa kramppien alkamiseen. Siis vaikka en tuntisi itse ovista, tunnen heti vanteen alkavan kiristää päätä, kun munasolu sukeltaa solmittuihin johtimiini. "Vanne" ja "kiristää" ovat kiertoilmaisuja. Onneksi siinä kohtaa kun rankka PMS-oireilu alkoi (+35), olin jo kerryttänyt jonkinlaista itsehillinnän tapaista tunteiden työkalupakkiini. Ehkä siksi minä itse ja iso osa kanssaeläjistä olemme yhä hengissä.

    Kysyin muuten kerran gyneltä, miten on mahdollista että PMS venyy kahteen viikkoon. Vastaus oli, koska se on. Itselläni se pahin angstivaihe osuu kirkkaasti heti ovulaation jälkeen. Mutta turvotus, huono nukkuminen, masis, ym. ähkyily kestää koko matkan. Kaunista.

    Lohduttavaa sinänsä, ahdistus ja kaikki muut kurimukset tosiaan selittyvät hormoneilla. Olo normalisoituu heti, kun menkkashow alkaa. Ja parhaat siivousfiilikset saa pikku ketutuksessa. Pitää vain varoa, ettei siivoa ihan koko elämäänsä kerralla. :D

    Woimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. uhh! Kaksi viikkoa.
      Multa puuttuvat mirenan ansiosta vuotopäivät kokonaan, siksi olen vähän ulalla siitä, mitä kehossa tapahtuu. Ja päänsäryt puuttuvat myös. Tai ovat ainakin vähäisempiä. Mutta tuo ahdistus tuntuu kuukausi kuukaudelta kasvavan kokonaisvaltaisemmaksi.

      Kummallista tosiaan, miten nopeasti olo normalisoituu kun joku hormonipiikki sivuutetaan. Seuraavana päivänä en saa enää yhtään kiinni ahdistuksenaiheista.
      Pieni lohtu sekin.

      Poista
  6. Voimia tosiaan. Mähän olen siitä ärsyttävä että pääsääntöisesti olen pms vapaa. Joitakin vuosia sitten ystäväni kyllä osas sanoa, kun sain jonku hepulin, että pms. Ja mun pms oli muutaman tunnin ja loppui kun menkat alkoi SAMANA päivänä.
    Nyt mulla ei ehkä oo sitä selitystä muutenkaan, koska menkat loppui 2,5 vuotta sitten ja se on jo melkein unohtunut että asia surettaa mua. Osaan siis jo iloita siitä.
    Mut olenko käynyt gynellä puhumassa että näin kävi, mitäs nyt? (en ole)

    Pura ahistus blogiin. Vellomisten kirjailu auttaa. Silloin on ihan ajatusten tonava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten mulla ei ole tullut mieleenkään, että puhuisin gynelle? (varmaan siksi, kun viimeksi oli muuta oikeasti huolestuttavantapaista asiaa...onneksi kaikki oli kumminkin kunnossa)

      Osa mun ahistuksista on niin naurettavia, ettei mitään rajaa. Tässä kuussa ahistuin, kun luen kirjaa salakirjoituksista, ja siinä kirjassa esiteltiin ratkaisematon salakirjoitus (Bealen salakirjoitus). Valvoin puolen yötä, ja kun nukuin, näin painajaisia ja olin aivan tuhannen ahistussolmussa. Arvaa meinasiko jälkikasvu kuolla aamulla nauruun: sä saat painajaisia salakirjoituskirjasta?

      Poista
  7. Mä en ole ennen juuri kärsinyt PMS-oireista (söin noin sata vuotta pillereitä), mutta nyt kun olen hormonikierukan käyttäjä, tunnen todellakin nahoissani ja sielussani menkkojen (joita ei siis tule) läheisyyden.

    Minut valtaa aivan käsittämätön surumielisyys, olen itkuherkkä ja ärtyisä ja mm. pahoittelen mieltäni täysin itselleni epätyypilliseen tapaan.

    Tämä kaikki on niin merkillistä ja niin EI-MINUA, että olen suhtautunut tilanteeseen lähinnä epäuskoisesti. Tuntuu kuin olisin itseni ulkopuolinen tarkkailija. Tunteet ovat aitoja, ja todellakin rageen ja märisen! Mutta samaan aikaan tajuan, että ei helvata, se on nyt tuo peeämäs kun minussa puhuu.

    Aika vinksahtanutta. Mutta näillä mennään. Olen pariltakin gyneltä kysynyt, että onko se tosiaan aivan ok, että henkilö elää 18-vuotiaasta ehkä noin 48-vuotiaaksi keinotekoisin hormonein (milloin ei ole raskaana tai imetä, jotka nekään eivät ehkä ole hormonaalisesti ihan normitilanteita), ja sitten alkaakin koko systeemin (kenties niin ikään hormoniavusteinen) alasajo kohti menopaussia (ja hautaa)?

    Kuulemma on. Ok.

    Ei kait siinä sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. vinksahtanutta, ehdottomasti - kun jollain tavalla tajuaa, että ne tunteet tulevat jotenkin itsen ulkopuolelta.
      Lohdullista - kun muilla on jotain samantapaista meneillään :)

      Mirenasta en silti luovu, vaikka mikä olisi.

      Poista
  8. Voi! Tää melkein naurattais, jos ei tuntis empatisympatiaa!
    Mä oon päässyt niin järjettömän pienellä näiden naishommeleiden kanssa, ettei tosikaan. Joskus joku ohikiitävä häivähdys on, ja silloin ei auta yhtään mikään muu kuin nukkuminen. Päivän sieto, aikasin nukkumaan ja aamulla se on vaan muisto.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kyllä voi vähän nauraakin, tää on niin sekopäistä. Ainakin tämä minun ahistukseni ja kaikki sen aiheet!

      Poista
  9. Olen käynyt täällä nyt monta kertaa ja salaa toivonut, että meidän yhteinen ystävä Emma ehtisi käydä lukemassa tän tekstin, koska hältä saisit taatusti vertaistukea (niinkuin on tullut täällä monilta muiltakin) ja ehkä jotain ongelmanratkaisuehdotustakin.

    Itsehän olen siis ikäloppu teihin muihin verrattuna, mutta edelleen syön pillereitä, koska kroppa edelleen silloin tällöin osoittaa sen sortin elonmerkkejä (yleensä juuri siinä kohtaa, kun olen varma, että nyt tämä vaihe elämässä on loppu ja alkaa ikuisesti vuotovapaa elämä), että ei voi lopettaakaan. Mutta niinkuin sullakin, kurjaa siinä on se, että ei voi kalenterista (tai niistä vuodoista, joita ei siis välttämättä tule kuin joka toinen tai kolmas tai neljäs kuukausi,jos silloinkaan) tarkistaa, mikä vaihe on milloinkin meneillään, että voisi ajatella,e ttä tää on nyt tätä.

    Ei kuulosta varmaan reilulta, mutta ottaisin koska tahansa vaihturina sun parissa päivässä ohi menevän totaaliahdistuksen (vaikka onkin todellakin kamalaa) ja antaisin tilalle kaksi viikkoa kestävän megalomaanisen turvotuksen, jonka aikana olo on kuin vesi-ilmapallolla, joka on niin täynnä nestettä, että kuoret on pinkeänä ihan äärirajoilla ja viittä vaille räjähtämispisteessä. Ei kiva sekään, kun omiin vaatteisiinsa pitäisi kuitenkin mahtua ja puolet ajasta se on mahdotonta. Tai siis nykyään vähän pidempäänkin, koska tuntuu, että se vesi-ilmapallokausi aina vaan pitenee siinä missä ne satunnaisten vuotojen välitkin.

    Valehtelisin jos väittäisin, ettei toi fyysinen olo vaikuta myös psyykeen, mutta jotenkin sillä saralla olen kuitenkin selvinnyt ihan ookoo. Pitkälti ehkä sen ansiosta, että mun muuten ymmärtäväinen mies ei edelleenkään ymmärrä mitään kummallisuuksia ja vaikka olen koittanut varoitella, että ei ole paha tilanne vielä ollenkaan, vaan mahdollisesti paljon pahempaa myös hänen kannaltaan on luvassa, ei silti tajua. (Pakotin mm. katsomaan vaihdevuosiaiheisen ohjelman, mutta oli sieltä poiminut just ne kaikki epäoleelliset jutut ja siitäkös hermostuin ihan totaalisesti :)).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja siis toi miehen ymmärtämättömyys auttaa kyseenalaisella tavalla siinä, että itsekin jotenkin ajattelee, että no ei kai tässä tosiaan sitten mitään syytä millekään kiukuttelulle tai masennukselle ole. Tai ainakin se loppuu lyhyempään kuin jos toinen kovasti ymmärtäisi ja koittaisi lohduttaa ja siitä sitten äityisin lietsomaan itseni entistä syvempiin vesiin.

      Olen monesti sanonut, että haluaisin hetkeksi vaihtaa miehen kanssa osia/ruumiita kaikkine kummallisuuksineen, että voitaisiin moleammat todeta, millaista se toisen nahoissa oleminen on.
      Pysyvästi en toki haluaisin mieheksi muuttua, vaikka tuntuukin, että pääsevät kaikessa niin pirun helpolla.

      Poista
    2. Megaturvotus kuulostaa pahalta! (en suostu vaihtamaan, valitan!) Ja varsinkin pitkään jatkuessaan vaikuttaa kyllä kokonaisvaltaisesti hyvinvointiin.

      Siitä olen samaa mieltä, että on hyvä, ettei mies lähde mukaan kaikkiin näihin puuskauksiin. Vaikka toisaalta, nostaahan se tietyllä hetkellä ärsytys + ahistusmäärää eksponentiaalisesti.
      Olisi jännää vaihtaa osia hetkeksi, en kertakaikkiaan tajua, millaista on olla niin lunki mies kuin omani on.

      Poista
  10. Uuh, I feel you <3 Naisen elämä on kyllä välillä niin persiistä, että ei oo tosikaan.

    Annukka tossa yllä varmaan tarkoitti mun vertaistuella mahdollisiin vaihdevuosiin liittyvää tsemppaamista. Se mulla tuli ensimmäiseksi mieleen, kun luin sun kuvailun ahdistuksen määrästä ja laadusta. Mutta toisaalta en tiedä, tuleeko vaihdevuodet, jos on Mirena (tai mikään muukaan hormoni) käytössä...?? Mutta samalta kyllä kuulostaa, paitsi että mulla toi A+A saattoi kestää päiviä tai jopa viikkoja putkeen (joo sori, ei varmaan tämä tieto lohduta, että saattaa tosta vielä paheta). Lohduttavaa kuitenkin on se, että mulla hävisi kaikki oireet estrogeenihoidon myötä, joten kannattaa varmaan jutella gynen kanssa.

    Ei tästä mun vertaistuesta nyt välttämättä mitään apua ollut, mutta ihan vaan tiedoksesi kuitenkin, että tsemppaan täällä sua ja toivon, että pääset eroon tupla-aasta. Aurinkoa viikkoosi Marika kaikesta huolimatta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3
      no totta, luisun kyllä A+A:han luokattoman vaivattomasti, ja pystyn vellomaan siinä tarvittaessa päiväkausia. Pahin piikki on aina tuo pms-piikki. *huoks*
      Ehkä tämä on lähestyvää vaihdevuoteutta? (ajattelin, ettei ihan vielä, kun olen muutenkin ollut hiukan myöhäisherännäinen)

      Ehkä laahaudun gynelle nillittämään, josko hän osaisi jotenkin selittää tämän kaiken parhain päin.

      Ja kyllä, ihan kaikesta vertaistuesta on apua ja iloa.
      Huojentavaa, kun ei ole ihan yksin!

      Poista

Lähetä kommentti