viestimispohdinto

Taannoin oli naistenlehdessä juttua nuorison viestinnästä (Me naiset)

Nuoriso viestii yksin ja kaksin kirjaimin, hymiöin ja kuvin, sydämiä ja rakkaudentunnustuksia jaellaan avokätisesti.

Miksi me aikuiset emme tee niin?
Miksi emme kykene valloittamaan tätä vierasta maailmaa itsellemme?

Silloin ennen - kun kaikki oli lähtökohtaisesti paremmin...

- no itsestään selvästi: ei ollut kännyköitä

- puhelimen käyttö oli kallista ja siksi ankarasti luvanvaraista. Tai ainakin rajoitettua

- kun se kännykkä sitten keksittiin, tekstari maksoi en-muista-enää-mitä-mutta-paljon.
Ihan varmana niillä hinnoilla piti käyttää kaikki 160 merkkiä, koska kuka hullu maksaa puolet päivän budjetistaan yhden kirjaimen lähettämisestä?
Jos nyt jotain piti tekstarilla sopia, se piti tehdä niin aukottomasti ettei nyt ainakaan kahta viestiä tarvitse lähettää.

Vähemmästäkin ihmiselle tulee säästäväisyysangst ja paniikki.
Puhuminen on hopeaa ja vaikeneminen kultaa ja muuta sentapaista. Ei niitä härveleitä ja viestejä nyt noin vain pidä ilmoille suoltaa.

Tiedollisesti tajuan tietysti, että jokainen lähetetty viesti nykypäivänä on tietysti säästöä, koska maksan netin kokonaispaketista, mutta silti.
Akkuakin kuluu, voi vaikka mennä alle viidenkymmenen prosentin, hyvänenaikasentään.

Vähän samalla säästäväisyydellä suhtaudun sydämiin ja muihin rakkaudentunnustuksiin.
Ei niitä nyt pidä aivan mitenvain löyhäpäisesti jaella, on sen verran arvokas asia.
Kuluu pois vaikka koko rakkaus ja sydän myös.

Kannattaisikohan kuitenkin keskittää ne säästäväisyysangstit johonkin ihan muualle kuin rakkausviesteihin?





*
elokuun postaus päivässä -tavoitekiintiötä
Vieläkö jaksat lukea?