fillarikriizi

Oli pakko viedä fillari vuosihuoltoon.

Kriizi.

Tuntui siltä kuin olisin jättänyt lapsukaisen sairaalaan.
Melkein lankesin siihen tangolle nyyhkyttämään kun korjaaja vei sen operoitavaksi.
Johonkin järjettömään elinsiirto-operaatioon kaiken lisäksi: siitä vaihdetaan käytännössä kaikki osat.

Yritän olla tyyni, mutta hiertäähän se.

Se maksaa - jos ei nyt yhtä paljon kuin auton huolto, niin kuitenkin.
Piti heittää hetkelliset hyvästit haaveille uudesta pyörästä.
mistäs muusta rahasta pyörän huolto maksetaan kuin pyöräsäästöistä?

No, toisaalta ei se ehkä ole niin paha juttu.
Olen vähän haaveillut uudesta pyörästä mutku-mutku: tykkään tästä fillarista. Ja nyt kun kaikki osat runkoa lukuunottamatta vaihdetaan, niin sehän on kuin uusi.
Ja paljon halvemmalla.
Niin että oikeastaan kai säästän rahaa?
Eikä tarvitse vaivata päätään sillä, millainen olisi uusi hyvä pyörä.
Että loppupeleissä vissiin winwin?

Pahempi kriizi oli se, kun olin ajatellut että pyörättömänä kävelen töihin ja sitten aamulla satoi painavaa suoraa vettä kuin rännistä.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen kuin olisi pitänyt lähteä kävelemään, sade lakkasi, aurinko tuli esiin eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa enää kuin mennä bussilla.
Grr.

*
kyllä ovat ovelia ne pyörähuoltamon kaverit. Ne mittelevät minua ja pyörää ja sitten ne sanovat ne maagiset sanat: sä taidat pyöräillä aika paljon.
Sen jälkeen suostun kaikkiin tosikalliisiin huoltotoimenpiteisiin ihan noin vain.
Tällä huollolla sä ajat vuoden-pari ja sit pitääkin jo hankkia uus pyörä.

Kun ensin huokaisten olin lykännyt sivuun haaveen uudesta pyörästä ja sitten stoalaisen tyynesti hyväksynyt kohtaloni vanhan pyörän kanssa ja sen jälkeen jopa hetken iloinnut siitä, ettei tarvitse miettiä uutta pyörää, sain suuren filosofisen oivalluksen.
Jos saa sen mistä luopuu, niin jossain aivan kulman takana minua odottaa joku hekumallinen kulkuvempele, eikö vain?