sanoinkuvaamaton

menimme ystäväpariskunnan kanssa ystävänpäivänä syömään.

Päädyimme sekalaisista ja jokseenkin omituisista syistä syömään paikkaan, jota minä olin pitänyt jonkinlaisena vatsakkaiden kauppaneuvossetien klubina, yksityisenä ravintolana jossa suhmuroidaan liike-elämän kiemuroita ja tehdään kaupungin kohtalosta vähintään yhtä olennaisia sopimuksia kuin Urkin saunassa neuvostovuosina.

Minua valistettiin että on ihan yleinen, julkinen ja normaali ravintola, jonne tämmöinen kaltaiseni rahvas on aivan tervetullut.

Tai terevtullut kuten ravintolan eteisessä oleva inforuutu toivotti.

Paikan sisustus oli jostain yhdeksänkymmentäluvun alkupuolelta, vähän herraskaista ja vähän kulahtanutta. Niinkuin ruotsinlaivalla joskus ennen.
Jotenkin ilmassa oli sellaista menneiden aikojen nuhjaantunutta loisteliaisuutta.

Valkeat liinat, kristallit ja kokonainen armada erilaisia ruokailuvälineitä oli katettu jokaiseen pöytään.
Minuun iski hetkellinen kauhukohtaus, koska vaikka vanhempani ovat tietysti kasvattaneet minut hyvin kuin ingallsinlauran, niin rapuhaarukoiden ja simppukkalusikoiden ja muiden sellaisten sosimien käyttö on jokseenkin vierasta.
Ajattelin jo että keittiöstä juoksutetaan pöytään joku viidentoista ruokalajin käsittämätön menu, niin paljon niitä kaikkia välineitä oli pöydissä.
Ja mietin että taidan sittenkin olla väärässä paikassa, toivottavasti ei ole listalla kovin erikoisia ranskankielisiä ruokalajeja.

Syöjäkunta oli sekalaista: yllättävän nuoria, melkein keskenkasvuisia ihmisiä oli paljon. Farkkuväkeä.
Ei juurikaan vatsakkaita kauppaneuvoksia.

Perjantain tai ystävänpäivän kunniaksi ihka elävä pianisti soitteli romanttisentapaista pimpelipompelimusiikkia.
Paljon juoksutuksia ja glissandoa, kappaleessa kuin kappaleessa.

Tarjoilija johdatti meidät pöytään.
Otti Lehtoria oikein tuttavallisesti kiinni hartioista ja sanoi että tuon teille nyt alkuun vähän vettä että saadaan hydrauliikat kuntoon.

Kaatoi vedet laseihin ja totesi että nyt on tämä hydrauliikka kunnossa, mitäs herrasväelle laitetaan.

Tilasimme ruuat.

Viini tuotiin maistille: tämä se on semmoista viiniä, mistä en ole yhtään reklamaatiota tehnyt. Kierrekorkkipullosta vielä niin eipä ole korkkivikaakaan, totesi tarjoilijamme. Ja täppäsi harteille seurueen toista miestä.

Me annettiin meidän blineille lempinimeksi blintsykkä. Tästä tätä blintsykkää nyt tulee.
Ja leipyskää.
Tarjoilija kiepautti kätensä vuorostaan minun harteilleni.
Avoimessa essuntaskussa oli näkyvästi tupakka-aski.

Miltäs se leipyskä maistuu? kyseli toinen tarjoilija, Tuodaanko lisää?

Pääruuat tuotiin tarjolle.

Olin koko ajan puolikorvalla seurannut pianon tiluliitä.
Ihan mielenkiinnosta soittolistaa kohtaan.

Silloin kun tulimme ravintolaan, taiteilija veteli instrumentistaan Ack Värmeland du sköna - joka on toki aivan ihana kappale, mutta ehkä vähän hämmentävä musiikkivalinta ruuan taustalle noin yleisesti ottaen.
Myrskyluoto tuli tietysti ja muuta mitälie tavannoimaisen romantillista.

Pääruokaamme säestänyt Mikki Hiiri merihädässä sen sijaan oli jo todellinen yllätysveto.
Totta kai juoksutuksilla ja glissandoilla silattuna mutta sittenkin.
Ja kai se jossain mielessä sopikin ihan hyvin kalan kyytipojaksi.

Meinasi iskeä nauruhepuli ja kuriton käytös ihmiseen kaiken sen kiiltävän kristallin keskellä.
Tuntui kuin olisin ollut mukana jossain absurdissa näytelmässä.
Odotin vain että joku johncleese-tyyppi pitkänjussin majatalosta astuu estradille ja alkaa pastakauhan kanssa jahdata tarjoiljoita ja pianisti vetelee taustamusiiksi jotain piirrosleffamusiikkia.

Ruoka oli hyvää, esillepano vähän outo - Lehtorin kala-annoksessa oli keskellä kalaa pystyssä yksi kukkakaalinnuppu ja asiakkaita tuttavallisesti käpälöivä, reteäkielinen salihenkilökunta olisi sopinut ehkä paremmin jonnekin oktoberfestille, mutta olipa ainakin mieleenjäävä, uniikki ja jännittävä kokemus.

Kun kotiin mennessä puntaroimme kokemusta yhdessä, totesin että en kovin kevein perustein käytä ilmaisua sanoinkuvaamaton.
Mutta sitä tämä oli.

Jääköön ravintolan nimi siksi mainitsematta.

*