Helmikuun luetut

 Helmikuu oli henkisesti jotenkin rassaava kuukausi, mutta lukumielessä oivallinen.

Luin sekavaa ja sekalaista, monenlaista ja annoin yhden kirjalöydön viedä kohti toista ideaa ja kirjaa. 

Lukematta jäi monenlaista todella outoa - joista raamatun lukumystiikasta kertova kirja oli kaikkein oudoin. Sikäli kun ymmärsin,  heprealaisille kirjaimille annetaan lukuarvo ja kun aikansa kirjaimia jossain tekstissä plussailee (tai kertoo tai jakaa) saa lopputulokseksi uusia lukuja jotka tarkoittavat kaikenlaista. Kirjoittajan hypoteesin mukaan raamatussa on salakoodattuna kaikki maailman tärkeät numerot. Kyllä kai jos aikansa plussailee, en pystynyt lukemaan kirjaa pariakymmentä sivua pidemmälle, se oli niin seko.

Kuukauden kiinnostavimmat:

Valter Juveliuksen arkeologinen tutkimusmatka ja Näkymättömät naiset kisaavat varsin tasaväkisesti kuukauden kiinnostavimman tietokirjan tittelistä. Kumpainenkin kirja sai minut pohtimaan ja miettimään asioita ja virittelimme sekalaisia keskusteluita kotijoukkojen kanssa. Näkymättömiä naisia suosittelen erityisesti.

Tv-sarjakirjoista sekä Musta kuningatar että Unorthodox osoittautuivat loistaviksi lukukokemuksiksi. Pidin Kuningatargambiitista sarjana ja pidin siitä kirjana! 

Hömpästä puolestaan Totuushaaste oli ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Kuukauden luetut käänteisjärjestyksessä arvioineen alla. 
Koko vuoden luetut päivittyvät tänne (KLIK) 

helmikuu 2021

 Andrea Camilleri: Hämähäkin kärsivällisyys. Piti pyyhkiä jollain pois lukemani Morse-kertomuksen jättämä vähän tympeä sivumaku. Lainasin siis itselleni seikkailun Sisiliassa Montalbanon kanssa. Tämä tarina ei kuulu suomennettujen kärkeen, mutta parastahan tietysti ovatkin ruuat ja maisemat. Seikkailin siis hetken Sisiliassa ja nautiskelin temperamenttisen Montalbanon seurasta.

Juhana Salonen: Viiton - olen olemassa. Kirja oikeudesta omaan äidinkieleen ja identiteettiin. 1980-luvulla kuurona syntynyt Juhana saa kotona opetusta viitotussa suomenkielessä, mutta ei lapsuudessaan omaksu kuuron identiteettiä, eikä saa koulussa riittävästi äidinkielistä viittomaopetusta. Hän jää puolikieliseksi ja puoli-identiteettiseksi, mistä seuraa teini-iässä vaikeuksia. Kirja on kasvukertomus lapsesta aikuiseksi, viittomakieliseksi, vahvaksi ja vaikuttavaksi osaksi kuurojen yhteisöä. Minut yllätti se, ettei edes vielä -80-90 luvuilla kuurojen kouluissa tuettu äidinkielistä viittomaopetusta, vaan tarjolla oleva opetus oli viitotun suomen tai tukiviittomien varassa; olen olettanut että Suomessa ollaan noihin aikoihin oltu jo riittävän valistuneita ja tunnustettu viittomakieli äidinkieleksi. Pohdin myös sitä, että viittomakieli on luontevasti tietysti kuuron henkilön äidinkieli, mutta miten hän oppii sitä äidinkielen tasoisesti, jos vanhemmat ovat kuulevia - kaikesta opetuksesta huolimatta vanhemmista ei koskaan tule äidinkielisiä kielenkäyttäjiä. Ja jälleen kerran minut yllätti se, miten vahvasti kuurojen yhteisö suhtautuu nimenomaan identiteettiin ja omaan kulttuuriin (ehkäpä juuri edellämainitusta syystä!) Lukiessani mietin myös, miten yleinen tämäntyyppinen puolikielisyyden, -kulttuurisuuden ja -identiteetin tunne on kenen tahansa kieliyhteisössä vähemmistössä olevan nuoren kohdalla. Kokevatko esim. vanhempiensa työn takia ulkomaille muuton vuoksi kielivähemmistöön joutuneet nuoret samantapaista: tuntuuko väärältä puhua ympäristön kieltä ja myös kotikieltä, entä jos kotikieli tuntuu hävettävältä? Mistä kielestä muotoutuu tunnekieli? Miten tapahtuu paluu omaan kieliyhteisöön? Sujuva omakustanne, jännittävä kuvitus. Kirjavinkin taisin löytää somesta, kiitos jo unohtuneelle vinkkaajalle!

Colin Dexter: Viimeinen bussi Woodstockiin. Kaikkien aikojen ensimmäinen Morse-tarina. Aika on ajanut pahasti tämän dekkarisarjan ohi: naiskuva on outo, koko tarina perustuu pääsääntöisesti kirjeisiin, ja juoni on rakennettu mielestäni lukijaa aliarvioiden. Luen aika vähän dekkareita, mutta ehdottomasti en pidä sellaisista tarinoista, joissa etsivä tietää enemmän kuin lukija. Katselimme Morsea aikoinaan telkkarista, ja minulla oli sarjaa katsoessa aina sellainen olo, että henkilöitä on liikaa ja minä olen tyhmä; sellaista oloa ei pitäisi tulla jos haluaa huvikseen lukea (tai katsoa sarjaa). Morset eivät siis jatkossa kuulu koronakirjastooni. 

 Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset. Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille. Kiinnostava läpileikkaus siihen, miten syvällä yhteiskuntien rakenteissa piilee oletus normaalista - siis miehestä, mieskehosta, miestaidoista, miesmaailmasta. En pidä itseäni feministinä, ja varsinkin kirjan alkupuolella mieleni teki välillä heittää koko opus seinään ja kinata vastaan, pidin paikoin alkupuolta vähän hyökkäävänäkin, mutta toisaalta olin yllättynyt ja järkyttynyt monesta sellaisesta miesmittarista, joita on eteeni työnnetty aivan tarjottimella, ja joita en sittenkään ole osannut ajatella todella syvällä piilevänä rakenteellisena ongelmana. Kirjan luvuista lääketieteeseen keskittynyt oli juuri tällainen: monet naisten oireilut ovat "epätyypillisiä". Naisen adhd on "epätyypillinen", naisen sydänkohtaus on "epätyypillinen", naisen reaktio lääkeaineisiin on "epätyypillinen", mikä luonnollisesti vaikuttaa naisen saamaan hoivaan. On joitakin asioita, joihin jopa tämän kirjan lukemisen jälkeen suhtaudun varauksella, yksi näistä ovat sukupuolikiintiöt. Hyvin mieskeskeisellä ja -valtaisella alalla toimivana pidän olennaisen tärkeänä sitä, että johtosäännöissä varsinkin ylemmissä elimissä mainitaan "kumpaakin sukupuolta on oltava vähintään 40%", mutta silti joka kerta tullessani valituksi tuollaisen johtosäännön alaiseen elimeen, mietin ensimmäisenä sitä, olenko osa kiintiötä. Rakenteet muuttuvat hitaasti, ja siksi kiintiöitä on tietysti oltava, mutta silti toivon että ne joskus jäisivät tarpeettomiksi. Haluan tulla valituksi asiantuntijana, en naisena jolla on asiantuntemusta. Tätä kirjaa olisi myös ollut tarpeen lukea rinnan Roslingin Faktojen maailman kanssa. Epäilen että paikoin kirjaan on (tietysti!) valittu tarkoituksenmukaisimmat tilastot. Arvelen, että esim. pelkästään yhden ja saman maan (vaikkapa Suomen) tilastoja käyttämällä näkyviin tulevat rakenteelliset vinoumat olisivat näyttäytyneet hyvin toisenlaisina. Hyppimällä nimettömistä kehittyvistä maista välillä brittiläiseen, välillä yhdysvaltalaiseen tilastointitapaan on toki saatu kattava katsaus epäkohtia, mutta toisaalta voisi olla kiinnostavaa lukea vain yhteen maahan (tai maanosaan) keskittyvää tilastointia ja sen vaikutusta elämään: osa asioista olisi paremmin, osa pahemmin. Kirja oli suositus ystävältä, lykkäsin lukemisen aloittamista pitkään ja sitten luin yhdeltä istumalta. Sujuva, painavaa asiaa, pisti miettimään monella tavalla ja tasolla. 

 Clare Pooley: Totuushaaste. Ikääntynyt taiteilija Julian jättää kahvilaan vihon, jonka hän on nimennyt totuushaasteeksi, ja jonka sivuille hän on kirjoittanut tarinan omasta yksinäisyydestään. Vihko on avunhuuto. Vihko kulkee henkilöltä toiselle: jokainen lisää vihkoon oman tarinansa ja yrittää muuttaa jo lukemiaan ihmiskohtaloita toisenlaisiksi. Kirjassa kipuillaan yksinäisyyden, riippuvuuksien, instagram-elämän ja parisuhteiden kiemuroissa. Erilaiset elämät kietoutuvat yhteen, muuttuvat ja muuttavat toisiaan, yllättävätkin. Kuten hyvässä viihdekirjassa, myös tässä on synkempiä ja syvempiä sävyjä. Pidin tarinan ketjuttumisesta ja koko vihkon ideasta, kasvavasta yhteisöllisyydestä ja siitä kuinka erilaiset ihmiset kohtaavat toisensa suurkaupungissa. Paikoin tarina mielestäni vähän kiersi kehää, mutta kirja pääsi myös yllättämään - se on aina positiivista. Hyvänmielen tarina, mukavan todellinen ja sadunomainen yhtäaikaa. Vietin kirjan seurassa lempeän lauantain aamusta iltaan.

Veli Andreas (+ John Ja Elizabeth Sherrill): Sanan salakuljettaja. Yhden miehen missio maailman muuttamiseksi. Täydennetty uusintapainos Piikkilanka ei pidätä -nimisestä kirjasta. 1950-luvulla hollantilainen Andy - veli Andreas - palvelee ensin armeijassa, haavoittuu ja kokee tämän jälkeen kutsumuksekseen ryhtyä lähestyssaarnaajaksi kommunistimaissa. Kirjassa kuvataan Andreaksen elämää, kutsumusta ja itse työtä sekä yhden miehen operaation kasvua maailmanlaajuiseksi lähestysjärjestöksi. Alun kotikutoinen Raamattujen salakuljettelu muuttuu vuosien mittaan ammattimaiseksi evankelioinniksi. Tällaisia kirjoja on kiehtova lukea - mietin aina, mikä näitä ihmisiä ajaa. (on toki aika ilmeistä, mikä ajaa uskonnollista ihmistä, mutta mietin silti: onko se seikkailunhalu, halu muuttaa maailmaa, vai mikä? eivätkä sitä paitsi kaikki vakaumukselliset maailmanmuuttajat ole uskonnollisia) Mietin, miltä on tuntunut elää maassa, jossa uskontoja on vainottu ja ajettu järjestelmällisesti alas: miten yhteisöt ovat pysyneet hengissä, ovatko nämä vakaumukselliset salakuljettajat sittenkään täysin tajunneet sitä vaaraa, johon ovat seurakuntayhteisöt asettaneet, ovatko tajunneet edes sen vaaran jossa ehkä ovat itse olleet? Mietin, millainen ihminen itse olisin? En taatusti salakuljettelisi mitään mihinkään (paitsi että olen salakuljetellut; ja juuri painotuotteita), enkä ainakaan olisi missään vakaumuksessani niin vahva että hiippailisin jollekin salaiselle parkkipaikalle ottamaan kiellettyä kirjallisuutta vastaan. En ylipäätään ainakaan nykyelämässäni ole niin vakaumuksellinen yhtään minkään asian suhteen, että lähtisin suuresti kampanjoimaan tai julistamaan mitään, saati jos se olisi marginaalista tai suorastaan kiellettyä. (ja tässäkin kohden on hyvä pitää mielessä että ihminen voi suhtautua vakaumuksellisesti myös moneen muuhun asiaan kuin uskontoon, ja toimia hyvin vahvasti vakaumuksensa ajamana. Ajatellaan vaikkapa ihmisoikeus- ja ilmastoaktivisteja!)
Tällaisia kertomuksia lukiessa on hyvä pitää mielessä myös se, että kristinusko ja/tai kristillinen kirjallisuus eivät ole olleet ainoita sensuurin ja salakuljetuksen kohteita, mutta näistä varmasti eniten kerrotaan, koska vakaumukselliset taustaorganisaatiot haluavat tehdä työtään tunnetuksi. Pidän näistä pohdinnoista, joita tällaiset kirjat ja kertomukset minussa herättävät. Pidän myös siitä, että yhtäkkiä muistan joskus kauan sitten tapaamiani ihmisiä, jotka ovat Suomesta käsin osallistuneet vastaaviin operaatioihin.

Rebecca Serle: Viisi vuotta myöhemmin. Vakiintuneessa parisuhteessa elävä, elämäänsä tarkkaan suunnitteleva, tiukka lakinainen Dannie näkee oudon valveunen elämästään viisi vuotta myöhemmin. Epätasainen rakkaustarina ja ystävyystarina nilkuttaa läpi vuosien, kohti valveunikuvaa. Ihan herttainen, leppoisa peruschicklit, joka ei ota eikä anna, sopii välipalalukemiseksi. Odotin takakannen perusteella enemmän. E-kirja.

 Scott Carney: Kaikki mikä ei tapa - karaise kehosi terveeksi. Mediakriittinen playboyn (?!) toimittaja päättää tutustua hollantilaisen sekopään kehonkaraisemisen metodiin ja paljastaa huijarin. Toimittaja hurahtaakin metodiin itse ja vakuuttuu hyperventiloinnin, kylmänsiedätyksen ja itsensä äärirajoille ajamisen hyödyllisyydestä. Enimmäkseen tässä opuksessa istutaan jäissä, vaelletaan paidatta lumessa ja hyperventiloidaan kontrolloidusti. Alkupuolella kuvittelin, että toimittaja hakee evolutiivisia yhteyksiä tai testaa jotain kokonaisvaltaista paleo-elämystä, mutta ei. Kirja eteni kuitenkin sujuvasti Kilimanjaron huipulle asti, ja luin sen loppuun vaikka en millään muotoa ole metodista vakuuttunut tai kiinnostunut. Kirja löytyi jonkun sinua saattaisi kiinnostaa myös -toiminnon kautta, ja minuahan kiinnostaa! Toisinaan on terveellistä lukea asioista, joista ei tiedä, silloinkin kun ei jaa kirjan edustamaa maailmankuvaa. Toisinaan on terveellistä lukea myös outoja, omituisia ja vähän sekopäisiä juttuja - ihan vain siksi.  

Timo R. Stewart: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys. Suomalainen maanmittari ja raamatuntutkja Valter Juvelius uskoi 1900-luvun alussa väitöskirjatyönsä ohessa löytäneensä Raamatun vanhoista osista salakirjoitusviestin siitä, mihin mystinen Liitonarkku /-arkki on kätketty. Tämän oivalluksen innoittamana hän onnistuu kokoamaan ympärilleen arkeologisia kaivauksia Jerusalemissa rahoittavan syndikaatin ja kaivausryhmän. Sujuvasti ja sulavasti etenevä, sopivasti popularisoitu tutkimustyö esittelee Juveliuksen elämäntyön kiehtovasti, riittävän salaperäisesti ja kuitenkin todella asiallisesti. Arkeologiset kaivaukset ja kaivausryhmät olivat reilut sata vuotta sitten aivan toisenlaisia kuin nykypäivänä, yhteistä edelleen on se, että Jerusalemin alueella tehtävät kaivaukset herättävät suuria poliittisia intohimoja. Raamatusta löytyvistä salakirjoituksista ollaan edelleen monta mieltä, samoin liitonarkusta - onko kumpaakaan olemassa vai eikö ole? Luin kirjan e-kirjana, ja lukemiseni kärsi jonkin verran formaatista: en pystynyt pitämään päässäni alati laajenevaa henkilöjoukkoa, josta osa tuntui piipahtavan kirjan sivuilla vain lausumassa runoja, en liioin pysynyt kärryillä kaikista erilaisista luolista ja muureista joihin kaivausryhmä lakkaamatta törmäili - näihin olisi ollut apua perinteisestä kirjasta, jossa olisi päässyt lehteilemään henkilöluetteloa tai selaamaan kuva- ja karttasivuille takaisin. (ei hätää, jonotan paperikirjaa edelleen ja pidän varauksen voimassa!) Pidin tästä kirjasta ihan älyttömästi silti: suomalaisen maanmittarin vähän surullinenkin tarina on äärettömän kiehtova ja herättää nykylukijassa monenlaisia kysymyksiä, erityisesti salakirjoituksista, Raamatun olemuksesta ja arkeologiasta; näihin kysymyksiin kirjan kirjoittaja myös ottaa tyylikkäästi kantaa, tai ainakin esittää ne ääneen. Onko liitonarkku olemassa vai ei? (tokko) Missä se on? (jos olisi, niin veikkaan sitä vartioitua kirkkoa Etiopiassa) Onko Raamatussa salakirjoituksia (en usko siihen että ne olisivat säilyneet läpi aikojen). Lue, jos olet kiinnostunut historiasta ja /tai arkeologista! Historiaakin on tässä monessa kerroksessa: on kuljettava itsenäistymistä edeltävän ajan Suomessa, sen tapahtumissa ja maailmantapahtumissa ensimmäisen maailmansodan ympärillä, ja tietysti kolmen suuren uskonnon historioissa, tapahtumapaikoissa ja maisemissa sekä 1900-luvun alussa että Raamatun kuvaamien tapahtumien historioissa. E-kirja.

Walter Tevis: Musta kuningatar. Orpo Beth oppii lastenkodissa pelaamaan shakkia laitoksen vahtimestarin opastamana. Shakista tulee Bethille elämänsisältö, ja henkinen pakopaikka orpokodissa. Adoptio vie Bethin ulkomaailmaan ja tuo shakin keskiöön hänen elämässään; hänestä kasvaa shakin ihmelapsi, jonka tavoitteen on päihittää maailmanmestari. Addiktiot, menetykset ja häviämisen tuska uhkaavat Bethin suunnitelmia: hänen on päihitettävä maailmanmestarin lisäksi myös itsensä. Kirjaan perustuva netflix-sarja on alkuperäiselle tarinalle äärettömän uskollinen. Sekä kirja että sarja kulkevat kauniin eleettömästi, alleviivamatta, säälimättä, vain todeten, Bethin rinnalla lapsuudesta varhaisaikuisuuteen. Pidin sarjasta, ja jos mahdollista, pidin kirjasta vielä enemmän. Sen eleettömässä suoraviivaisuudessa on suurta kauneutta. Tv-sarjaa pystyi seuraamaan ymmärtämättä shakkia, kirjaa suosittelen heille, joita peli kiinnostaa, ja jotka siitä jotain ymmärtävät - joskin kertomuksen voi lukea myös shakkisiirtoja tuntematta. Lämmin suositus kirjalle ja/tai sarjalle! 

 Candice Carty-Williams: Queenie. Ero poikaystävästä, lapsuuden ja nuoruuden traumat, britannianjamaikailainen vähemmistöidentiteetti, itsearvostuksen ja -kunnioituksen puute. Hyvässä chicklitissä on aina painavampaa asiaa, niin myös tässä "mustassa bridgetjonesissa". Vaikka välillä lukiessani mietin, olenko vähän liian vanha, olenko jo oikeasti väärää sukupolvea chicklitiin, pidin tästä silti. Suorasukaisen ja räväkän tiedostavan naisen sisin on herkkä ja haavoittuva, lapsuusperhe asettaa kulttuurisia paineita, ympäristö asettaa kulttuurisia paineita, joiden alle voi ihminen aivan musertua. Kielellisesti ja käännökseltään mukavan roheva tarina. Loppuratkaisu oli vähän turhan loppuun puristettu: en pidä tarinoista joissa kaikki kääntyy hyväksi nopeasti, viimeisen parinkymmenen sivun aikana, mutta tässä tarinassa se oli jotenkin toimiva: hauras ja hento kasvava itsearvostus ei ehkä olisi kestänyt pidempää loppuratkaisua. En tiedä, jääkö tästä kirjasta mitään elämää suurempaa mieleeni, enkä heti välittömästi tykästynyt kirjailijaan (koen olevani väärää sukupolvea ja kulttuuritaustaa) mutta pidin kirjasta ja olen iloinen että luin sen.

Deborah Feldman: Unorthodox. Näin hylkäsin hasidijuutalaiset juureni. Sujuva, sääliäkerjäämätön, asiallinen, kauniisti etenevä kuvaus äärettömän tiukan, hyvin pienen ja erikoisen hasidiyhteisön tavoista. Ihmettelin - kuten lähes aina kun lukee tiukoista uskonnollisista yhteisöistä - miten vähän opetuksista oikeasti liittyy uskontoon, tai vielä oikeammin uskoon, ja miten paljon opin noudattaminen koskee nimenomaan naista. Lahko josta Feldman lähti, on syntynyt holokaustin jälkeen diasporassa Yhdysvalloissa. Ryhmittymä on keskittynyt yhden rabbisuvun ympärille, ja noudattaa uudessa maassa tiukempia (ja sekopäisempiä?) sääntöjä kuin alkuperäisessä kotimaassa. Pohdin myös sitä, olisiko itsellä vastaavassa tilanteessa kykyä ajatella itsenäisesti ja kyseenalaistaa lahkon ajattelua, vai olisinko yksi niistä, jotka tyytyväisenä elelevät kaikkien omituisten sääntöjen kanssa. Olen nähnyt kirjaan perustuvasta (?) sarjasta vain ensimmäisen jakson puolikkaan: kirjan ja näkemäni perusteella mielikuvakseni jäi, että tv-sarjaa on dramatisoitu rankalla kädellä. Kirjassa Feldman kuvaa lähtöään hyvin asiallisesti, lähes kliinisesti: avioero ja sitä seuraava lähtö ovat tosiasioita, jotka tapahtuvat; ero osittain yhteisellä päätöksellä. Nautin kirjan lukemisesta: kieli on sujuvaa, tarina on omalla tavallaan kaunis ja kaikesta rajoittuneisuudestaan, omituisuudestaan ja perhe-elämän vaikeuksistaan huolimatta Feldman kirjoittaa lapsuutensa olosuhteista lämpimästi, ymmärtäen yhteisöään ja itseään lapsena. Kirjassa ei ole katkeruutta, ei syyllistämistä, eikä myöskään yritystä kohottaa itseään yhteisön yläpuolelle. Pidin ja suosittelen.

Liisa Rauhakoski: Sitä menee Hollantiin ja alkaa puhua hollantia. E-kirja löytyi kun etsin mitä tahansa e-luettavaa. Säntäilevä tajunnanvirtainen omakustanne, aika rasittavaa luettavaa, olisi kaivannut rankkaa toimitustyötä että elämäntarinan kiehtovat ja kiinnostavat puolet olisi saatu kaivettua esiin. Luin loppuun junassa silkalla sisulla, kun matkaa oli jäljellä vaikka kuinka. E-kirja.

Elsa Anttila: Muovirahamiehiä ja perijättäriä. Absurdi lukukokemus. Olen joskus -90-luvun alussa lukenut Anttilan höpökirjoja, ja nyt tarvitsin matkalukemista - tämä löytyi e-kirjastosta. Kummallisen ajaton ja vanhanaikainen, päähenkilö oli kipakka maalaistyttö, joka lähti Helsinkiin herrasväelle lapsia piikomaan. Alkupuolella tarina olisi voinut sijoittua melkein mille tahansa vuosikymmenelle. Puolivälin tuntumassa alettiin puhua tietokoneista ja muovirahasta, jupeista ja elintasoelämästä, jossa tärkeämpää on se, miltä näyttää kuin se, onko varaa ylläpitää moista elintasoa. Huvittava, hiukan ajankohtainenkin tietoturvanäkemyksineen. Oudon tarinaton: tässä kertomuksessa ei oikein ollut mitään huippukohtaa tai käännettä. Piikatyttö päätyi yhtäkkiä kihloihin sivuhenkilön kanssa ja herrasväen kulissit murenivat. Onko joskus ihan oikeasti kirjoitettu ja luettu tällaista? Luin loppuun silkasta ällistyksestä. E-kirja.

Andrea Camilleri: Paperikuu. Matkalukemisena ennestään tuttu Montalbano-seikkailu. Oli mukavaa palata pitkän talvisen muuttopäivän jäljiltä aurikoiseen Sisiliaan. Tarina itsessään oli tuttu, nautin ärhäkästä, vanhenemisestaan huolestuneesta Montalbanosta, merestä ja ruuasta. Olisipa ollut lasillinen valkoviiniä kyytipojaksi! Tarinoinahan nämä eivät ole mitenkään erityisiä, mutta sopivat tällaiselle herkemmälle ihmiselle oikein hyvin.

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)