Tyhjenevä pesä - pitkä postaus

 Kaipailin muutama postaus sitten kirjoitusehdotuksia. 

Rva Kepponen kysyi, miltä tuntuu kun lapset muuttavat pois, onko tyhjän pesän syndroomaa ja miten suhde nuorisoon on muuttunut.

Kolmesta keskenkasvuisesta kaksi on tullut täysi-ikäisiksi, aloittanut opiskelunsa ja sitä myötä muuttanut pois lapsuuskodistaan. 

Kotipesä on meillä tyhjentynyt vähitellen, tällaisten vaiheiden kautta:

Esikoinen suoritti isänmaalliset velvollisuutensa heti kun se oli mahdollista. Ylioppilaaksi valmistuttuaan hän vietti seuraavan syksyn töissä ja kotona  - olen autuaasti unohtanut kuinka. Täysi-ikäinen, vastuullinen nuori sai olla tulla ja mennä vapaasti, kunhan ilmoitti noin suunnilleen onko tulossa vai menossa ja minne. (periaate josta yritän pitää kiinni: aikuinen ihminen vastaa itsestään, saa mennä ja tulla vapaasti, aikatauluista pitää infota vain yleisen kohteliaisuuden takia)

Tammikuussa 2019 alkoi inttijakso joka oli minusta rehellisesti sanottuna kurja. Tiesin, ettei nuori viihdy siellä - ainakaan alussa - ja itse olen enempi rauhankannattaja kuin kovin asehenkinen. Varsinkin alku kävi koville niin äidille kuin nuorellekin. En niinkään kärsinyt siitä, että nuori oli poissa kotoa, vaan siitä kun tiesin että hänellä on hankala olla.

Puolen vuoden mittaiseen inttijaksoon mahtui pidempiä metsäpätkiä ja nuori alkoi olla erillään ruokavahvuudestamme. Lomilla hän tietysti oli teknisesti ottaen kotona, mutta käytännössä paljon kavereiden kanssa tai vähintäänkin henkisesti poissaoleva, keräsi voimia tulevaan jaksoon.
Samoihin aikoihin he päättivät kavereiden kanssa perustaa kommuunin. Paikallinen opiskelija-asuntosäätiö vuokrasi herrakolmikolle ilomielin solun kommuuniksi, ja jo nuoren inttiaikana oli selvää, että hän tulee inttijakson jälkeen lapsuuskotiin korkeintaan kääntymään. 

Samaan aikaan, suunnilleen tammikuussa 2019 selvisi, että keskimmäinen lähtee kesävaihtoon Uuteen Seelantiin. 
Kasvun paikka äidille sekin: niin totaalinen irtipäästäminen. Ja niin kauas! Kellonaikojen tuolle puolen!

Heinäkuussa 2019 pajatso tyhjeni hetkellisesti kertakaikkisesti.
Yksi oli omassa kodissaan, yksi Uudessa Seelannissa ja yksi riparilla. 
Saimme ensimmäisen aavistuksen siitä, millaista on kun koti on vain kahden aikuisen koti.
Sisustimme kovasti.

Esikoinen asettui omaan elämäänsä tekemällä ahkerasti kesätöitä ja aloittamalla sitten opiskelut - eletään syksyä 2019. Hän kävi lapsuuskodissa lähinnä pesettämässä pyykkiä ja syömässä, tuskin edes kertaa viikossa, viihtyi omassa kodissaan, kavereidensa kanssa.
Keskimmäinen palasi Uudesta Seelannista ehjänä ja aloitti abivuotensa. 
Jouluna olimme kaikki saman katon alla, esikoinen lattiamajoituksessa.

Keväällä 2020 elämä muuttui melkoisesti - kuten tiedämme, tautisyistä. Esikoisen kämppäkaverit palasivat lapsuuskoteihinsa ja esikoinen eleli solussa itsekseen, etäopiskeli ja kävi meillä edelleen vain pyykkäämässä.
Keskimmäinen haki opiskelupaikkaa taideyliopistosta, ehti juuri ja juuri viettää penkkareita. Pohdimme yhdessä vaihtoehtoja opiskelulle, jos (kun) paikka teatterikoulusta ei aukeakaan. Oli selvää, että keskimmäinen lähtee pois kotipaikkakunnalta tekemään jotain opintoja. 

Syksyllä 2020 esikoinen eleli omassa poikamiesboksissaan ja etäopiskeli matikkaa. Keskimmäisellä oli asuntolapaikka Kauniaisissa, hän etä- ja lähiopiskeli vuorotellen. Hän oli puolet viikosta Kauniaisissa, puolet kotinurkissa, ja välillä pidempiä jaksoja etäopiskelussa kotosalla. Elämä oli melkoisen säpäleistä.
Syksyllä keskimmäinen haki amk-opiskelupaikkaa aivan muualta kuin teatterialalta ja pääsi haluamaansa paikkaan.

Jouluna 2020 keskimmäinen alkoi valmistella muuttoa Kuopioon, hänellä on siellä nykyään asunto ja hän on siis nykyään savolainen.
Olimme jouluna pidemmän jakson porukalla, esikoinen lattiamajoituksessa.

Hirvittävän raastavan stressaamisen jälkeen saimme keskimmäisen muutettua Kuopioon (jos oli esikoisen inttiinlähtö kamalaa, niin tämä lähtö oli kertakaikkisen raastava, stressaava ja tunteita kuohuttava, henkisesti minulle todella vaikea, osasyynä ilman muuta tämä kulkutaudin aiheuttama kokonaismylläkkä.)

Maaliskuussa 2021 - juuri kun aloimme vähän oppia elämään kolmen hengen perheenä - alkoivat seinät kaatua niskaan sekä Savossa että poikamiesboksissa. Ensin kotinurkkiin tuli esikoinen, epämääräiseksi ajanjaksoksi, sitten keskimmäinen ja lopulta molemmat yhdessä - kunnes palasivat takaisin omiin oloihinsa. Esikoinen alkoi käydä varsin säännöllisesti meillä syömässä kun pyöräilykelit alkoivat ja kämppäkaverit olivat aina vain omissa lapsuudenkodeissaan. Välillä oli kaksi nuorta lattiamajoituksessa ja nukkumiselle oli sovittu säännöt.

Huhti- ja toukokuu elettiin rauhallisemmin.
Kesäkuussa - taas kerran  juuri kun ehdimme vähän oppia olemaan pieni, kolmihenkinen perhe - palasi keskimmäinen koko kesäksi meidän nurkkiimme.

Jouduimme jälleen kerran pistämään huoneratkaisuja uusiksi: kolmen kuukauden ajan ei voi ketään pitää lattialla nukkumassa, ja vaatekaapeissakin on syytä olla tilaa.

Emme ole oikein ehtineet kunnolla oppia minkäänlaista tasapainoa arjessa, koska se on ainakin vuoden verran ollut melkoisen muuttuva.

Suhde kotoa muuttaneisiin on tietysti muuttunut.
Esikoinen on selvästi aikuinen. Hänen asiansa kuuluvat meille vain niiltä osin kuin hän niistä kertoo. Hän ei ole viestittelijä eikä puhelimessa puhuja, mutta hän käy melko säännöllisesti pyykkikassinsa kanssa käymässä ja syömässä. Juttelemme monenmoisia, mutta harvoin hän viihtyy pitkään vain oleilemassa.

Keskimmäisen kanssa puhuimme alkuvuodesta paljon puhelimessa: vieras kaupunki ja etäopiskelu ovat vähän haastava yhdistelmä. Onneksi hänellä opiskeluihin kuuluu paljon käytännön asioita, hän on päässyt tutustumaan opiskelukavereihinsa ja Savon suunta on koko ajan ollut tautitilanteeltaan rauhallisempi: siellä päästiin viettämään vappua ja elämään muutenkin rennommin.
Suhde keskimmäiseen on kyllä väistämättä muuttunut, mutta minulle irtipäästäminen on huomattavan hankalaa. On aivan älyttömän vaikeaa olla puuttumatta keskimmäisen elämään, en oikein tiedä miksi.

Suhde nuorimmaiseen, vielä kotona olevaan on puolestaan ainakin minulle tullut koko ajan läheisemmäksi ja tärkeämmäksi. Nuori on alkanut viettää aikaa kanssamme aivan eri tavalla ja juttelemme monenlaisista asioista aivan eri tavalla kuin aiemmin. Hänellä on kasvussaan ollut erilaisia vaikeita kipupisteitä, ja tulkitsen tämän lähentymisen liittyvän sekä toipumiseen mutta myös siihen että kotona on nyt hänelle eri tavalla tilaa olla. 
Olemme keväällä nauttineet nimenomaan siitä että meillä on kolmen aikuisen leppoisa, hermoja lataava, rauhallinen koti.

En koe kärsiväni tyhjästä pesästä.
Nuoret ovat olleet loppujen lopuksi melko valmiita lähtemään ja lähtö on tapahtunut vaiheittain, intin ja Uuden Seelannin kautta.

Arjessa en juurikaan erityisesti ajattele sitä, mitä he touhuavat tai puuhaavat, enkä myöskään erityisesti kaipaa ketään. Viestittelen satunnaisesti muutamia kertoja viikossa kummallekin - mutta nyt loppukeväästä en enää soitellut keskimmäisellekään mitenkään säännöllisesti. 

Minulle vaikeimpia hetkiä ovat olleet viikko-pari ennen irtautumista. Silloin kaikki stressihirviöt ovat myllänneet, olen valvonut öitä ja käynyt ylikierroksilla, osittain varmaan siksi että muutostilanteisiin liittyy valtavan paljon erilaista järjestelyä ja huomioitavaa.
Heti kun muutto /matka /muutos on saatu kunnolla alkuun, olen ainakin vähän rauhoittunut, ja koen että olen pystynyt päästämään nuoresta irti.
On muutamia yksittäisiä asioita joista saan stressikierrokset kasvamaan, mutta nekään eivät varsinaisesti liity siihen, missä nuoret asuvat. Murehtisin samoja asioita joka tapauksessa.

Välit ovat muuttuneet, ne ovat aikuisemmat ja samalla vähän surullisestikin etäisemmät - mutta toisaalta niin kuuluukin olla.  Minun ei kuulukaan tietää kaikkea heidän opiskeluistaan, arjestaan, elämästään. He ovat aikuisia, omassa elämässään - rakkaita toki ja kotipesään aina tervetulleita, mutta aikuisia.

*

ajastettu postaus