Tyhjenevä pesä - pitkä postaus

 Kaipailin muutama postaus sitten kirjoitusehdotuksia. 

Rva Kepponen kysyi, miltä tuntuu kun lapset muuttavat pois, onko tyhjän pesän syndroomaa ja miten suhde nuorisoon on muuttunut.



Kolmesta keskenkasvuisesta kaksi on tullut täysi-ikäisiksi, aloittanut opiskelunsa ja sitä myötä muuttanut pois lapsuuskodistaan. 

Kotipesä on meillä tyhjentynyt vähitellen, tällaisten vaiheiden kautta:

Esikoinen suoritti isänmaalliset velvollisuutensa heti kun se oli mahdollista. Ylioppilaaksi valmistuttuaan hän vietti seuraavan syksyn töissä ja kotona  - olen autuaasti unohtanut kuinka. Täysi-ikäinen, vastuullinen nuori sai olla tulla ja mennä vapaasti, kunhan ilmoitti noin suunnilleen onko tulossa vai menossa ja minne. (periaate josta yritän pitää kiinni: aikuinen ihminen vastaa itsestään, saa mennä ja tulla vapaasti, aikatauluista pitää infota vain yleisen kohteliaisuuden takia)

Tammikuussa 2019 alkoi inttijakso joka oli minusta rehellisesti sanottuna kurja. Tiesin, ettei nuori viihdy siellä - ainakaan alussa - ja itse olen enempi rauhankannattaja kuin kovin asehenkinen. Varsinkin alku kävi koville niin äidille kuin nuorellekin. En niinkään kärsinyt siitä, että nuori oli poissa kotoa, vaan siitä kun tiesin että hänellä on hankala olla.

Puolen vuoden mittaiseen inttijaksoon mahtui pidempiä metsäpätkiä ja nuori alkoi olla erillään ruokavahvuudestamme. Lomilla hän tietysti oli teknisesti ottaen kotona, mutta käytännössä paljon kavereiden kanssa tai vähintäänkin henkisesti poissaoleva, keräsi voimia tulevaan jaksoon.
Samoihin aikoihin he päättivät kavereiden kanssa perustaa kommuunin. Paikallinen opiskelija-asuntosäätiö vuokrasi herrakolmikolle ilomielin solun kommuuniksi, ja jo nuoren inttiaikana oli selvää, että hän tulee inttijakson jälkeen lapsuuskotiin korkeintaan kääntymään. 



Samaan aikaan, suunnilleen tammikuussa 2019 selvisi, että keskimmäinen lähtee kesävaihtoon Uuteen Seelantiin. 
Kasvun paikka äidille sekin: niin totaalinen irtipäästäminen. Ja niin kauas! Kellonaikojen tuolle puolen!

Heinäkuussa 2019 pajatso tyhjeni hetkellisesti kertakaikkisesti.
Yksi oli omassa kodissaan, yksi Uudessa Seelannissa ja yksi riparilla. 
Saimme ensimmäisen aavistuksen siitä, millaista on kun koti on vain kahden aikuisen koti.
Sisustimme kovasti.

Esikoinen asettui omaan elämäänsä tekemällä ahkerasti kesätöitä ja aloittamalla sitten opiskelut - eletään syksyä 2019. Hän kävi lapsuuskodissa lähinnä pesettämässä pyykkiä ja syömässä, tuskin edes kertaa viikossa, viihtyi omassa kodissaan, kavereidensa kanssa.
Keskimmäinen palasi Uudesta Seelannista ehjänä ja aloitti abivuotensa. 
Jouluna olimme kaikki saman katon alla, esikoinen lattiamajoituksessa.

Keväällä 2020 elämä muuttui melkoisesti - kuten tiedämme, tautisyistä. Esikoisen kämppäkaverit palasivat lapsuuskoteihinsa ja esikoinen eleli solussa itsekseen, etäopiskeli ja kävi meillä edelleen vain pyykkäämässä.
Keskimmäinen haki opiskelupaikkaa taideyliopistosta, ehti juuri ja juuri viettää penkkareita. Pohdimme yhdessä vaihtoehtoja opiskelulle, jos (kun) paikka teatterikoulusta ei aukeakaan. Oli selvää, että keskimmäinen lähtee pois kotipaikkakunnalta tekemään jotain opintoja. 

Syksyllä 2020 esikoinen eleli omassa poikamiesboksissaan ja etäopiskeli matikkaa. Keskimmäisellä oli asuntolapaikka Kauniaisissa, hän etä- ja lähiopiskeli vuorotellen. Hän oli puolet viikosta Kauniaisissa, puolet kotinurkissa, ja välillä pidempiä jaksoja etäopiskelussa kotosalla. Elämä oli melkoisen säpäleistä.
Syksyllä keskimmäinen haki amk-opiskelupaikkaa aivan muualta kuin teatterialalta ja pääsi haluamaansa paikkaan.

Jouluna 2020 keskimmäinen alkoi valmistella muuttoa Kuopioon, hänellä on siellä nykyään asunto ja hän on siis nykyään savolainen.
Olimme jouluna pidemmän jakson porukalla, esikoinen lattiamajoituksessa.

Hirvittävän raastavan stressaamisen jälkeen saimme keskimmäisen muutettua Kuopioon (jos oli esikoisen inttiinlähtö kamalaa, niin tämä lähtö oli kertakaikkisen raastava, stressaava ja tunteita kuohuttava, henkisesti minulle todella vaikea, osasyynä ilman muuta tämä kulkutaudin aiheuttama kokonaismylläkkä.)

Maaliskuussa 2021 - juuri kun aloimme vähän oppia elämään kolmen hengen perheenä - alkoivat seinät kaatua niskaan sekä Savossa että poikamiesboksissa. Ensin kotinurkkiin tuli esikoinen, epämääräiseksi ajanjaksoksi, sitten keskimmäinen ja lopulta molemmat yhdessä - kunnes palasivat takaisin omiin oloihinsa. Esikoinen alkoi käydä varsin säännöllisesti meillä syömässä kun pyöräilykelit alkoivat ja kämppäkaverit olivat aina vain omissa lapsuudenkodeissaan. Välillä oli kaksi nuorta lattiamajoituksessa ja nukkumiselle oli sovittu säännöt.

Huhti- ja toukokuu elettiin rauhallisemmin.
Kesäkuussa - taas kerran  juuri kun ehdimme vähän oppia olemaan pieni, kolmihenkinen perhe - palasi keskimmäinen koko kesäksi meidän nurkkiimme.

Jouduimme jälleen kerran pistämään huoneratkaisuja uusiksi: kolmen kuukauden ajan ei voi ketään pitää lattialla nukkumassa, ja vaatekaapeissakin on syytä olla tilaa.

Emme ole oikein ehtineet kunnolla oppia minkäänlaista tasapainoa arjessa, koska se on ainakin vuoden verran ollut melkoisen muuttuva.

Suhde kotoa muuttaneisiin on tietysti muuttunut.
Esikoinen on selvästi aikuinen. Hänen asiansa kuuluvat meille vain niiltä osin kuin hän niistä kertoo. Hän ei ole viestittelijä eikä puhelimessa puhuja, mutta hän käy melko säännöllisesti pyykkikassinsa kanssa käymässä ja syömässä. Juttelemme monenmoisia, mutta harvoin hän viihtyy pitkään vain oleilemassa.



Keskimmäisen kanssa puhuimme alkuvuodesta paljon puhelimessa: vieras kaupunki ja etäopiskelu ovat vähän haastava yhdistelmä. Onneksi hänellä opiskeluihin kuuluu paljon käytännön asioita, hän on päässyt tutustumaan opiskelukavereihinsa ja Savon suunta on koko ajan ollut tautitilanteeltaan rauhallisempi: siellä päästiin viettämään vappua ja elämään muutenkin rennommin.
Suhde keskimmäiseen on kyllä väistämättä muuttunut, mutta minulle irtipäästäminen on huomattavan hankalaa. On aivan älyttömän vaikeaa olla puuttumatta keskimmäisen elämään, en oikein tiedä miksi.

Suhde nuorimmaiseen, vielä kotona olevaan on puolestaan ainakin minulle tullut koko ajan läheisemmäksi ja tärkeämmäksi. Nuori on alkanut viettää aikaa kanssamme aivan eri tavalla ja juttelemme monenlaisista asioista aivan eri tavalla kuin aiemmin. Hänellä on kasvussaan ollut erilaisia vaikeita kipupisteitä, ja tulkitsen tämän lähentymisen liittyvän sekä toipumiseen mutta myös siihen että kotona on nyt hänelle eri tavalla tilaa olla. 
Olemme keväällä nauttineet nimenomaan siitä että meillä on kolmen aikuisen leppoisa, hermoja lataava, rauhallinen koti.



En koe kärsiväni tyhjästä pesästä.
Nuoret ovat olleet loppujen lopuksi melko valmiita lähtemään ja lähtö on tapahtunut vaiheittain, intin ja Uuden Seelannin kautta.

Arjessa en juurikaan erityisesti ajattele sitä, mitä he touhuavat tai puuhaavat, enkä myöskään erityisesti kaipaa ketään. Viestittelen satunnaisesti muutamia kertoja viikossa kummallekin - mutta nyt loppukeväästä en enää soitellut keskimmäisellekään mitenkään säännöllisesti. 

Minulle vaikeimpia hetkiä ovat olleet viikko-pari ennen irtautumista. Silloin kaikki stressihirviöt ovat myllänneet, olen valvonut öitä ja käynyt ylikierroksilla, osittain varmaan siksi että muutostilanteisiin liittyy valtavan paljon erilaista järjestelyä ja huomioitavaa.
Heti kun muutto /matka /muutos on saatu kunnolla alkuun, olen ainakin vähän rauhoittunut, ja koen että olen pystynyt päästämään nuoresta irti.
On muutamia yksittäisiä asioita joista saan stressikierrokset kasvamaan, mutta nekään eivät varsinaisesti liity siihen, missä nuoret asuvat. Murehtisin samoja asioita joka tapauksessa.

Välit ovat muuttuneet, ne ovat aikuisemmat ja samalla vähän surullisestikin etäisemmät - mutta toisaalta niin kuuluukin olla.  Minun ei kuulukaan tietää kaikkea heidän opiskeluistaan, arjestaan, elämästään. He ovat aikuisia, omassa elämässään - rakkaita toki ja kotipesään aina tervetulleita, mutta aikuisia.


*

ajastettu postaus

12 kommenttia:

  1. Mun on vielä kauhean vaikea suhtautua tähän aiheeseen, koska meillä on edessä vielä monta yhteistä vuotta. Veikkaan jo etukäteen, että tulee olemaan kauhean vaikea päästää irti (koska ainoa lapsi) ja myös, että mun isoin haaste tulee olemaan se, etten liikaa puutu hänen asioihinsa (ja stressaa kaikesta). Oli jotenkin lohdullista lukea tämä sun postaus; tuo viimeinen kappale tiivistää sen, miten itse ajattelen, että asioiden pitäisi mennä.

    Niin ja edelliseen postaukseen liittyen: olipa tosi mielenkiintoinen ja nyt pidän kaikkia peukkuja ja varpaita pystyssä sulle, että pääset opiskelemaan!!

    VastaaPoista
  2. Oli mukava lukea postauksesi. Se on minulle ajankohtainen. Esikoinen sai eilen tiedon opiskelupaikasta ja hän muuttaa siis syksyllä kotoa opiskelupaikkakunnalle. Kotona on vielä nuorempi tytär, jolla täysi-ikäisenä lukiolaisena on ihan omat jutut. Syksyllä puhaltaa kotipesässämme uudet tuulet <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnea nuorelle opiskelupaikasta, ja tsemppiä teille kaikille muutto- ja muutoshulinaan!
      Teillä tosiaan elämä ja oleminen muuttaa muotoaan.

      Poista
  3. Ihana postaus.

    Lapset ovat erilaisia ja me aikuiset myös. On kyllä hankalaa päästää irti, tavallaan, ja sitten taas ei yhtään, kun se on niin luonnollista. Että niin pitää mennä.

    Mutta sitten kun tämä minun 15v vauva lähtee, niin sitten voi olla vaikeaa. Tai sitten ei. Hmm.

    Ihana olet joka tapauksessa ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ❤️ kiitos.

      Sepä tässä nuorten kasvussa onkin hienoa, kun se on niin luonnollista. Eivät ne lähde ennen kuin ovat siihen valmiita, noin yleensä ainakaan.

      Poista
  4. Todella ihana postaus.

    Itse muutin usean vuoden omillani olon jälkeen takaisin vanhempieni luokse, sen vuoksi olen varautunut ajatuksella, että kodista saattaa tulla kahden aikuisen nuohoojan kodista kolmen aikuisen koti. Vielä tätä tilannetta ei ole tullut kohdalle, mutta silti olen pitänyt nuorenmiehen huoneen sellaisena, että siihen on helppo tulla milloin vaan.

    Ehkä intti on sellainen sopivalla tavalla helppo vaihe sopeutua ajatukseen nuoren irtautumisesta, olipa nuori tyttö tai poika. Ainakin itse koin, että siinä harjoiteltiin pehmeästi asiaa. Meilläkin toimii pyykinpesuvierailut yhdistettynä ruokailuun ja yhdessäoloon :D

    Voin arvata, että kuopuksen kanssa kolmistaan oleminen on ollut mukavaa ja avartavaa. Nauttikaa tästä ajasta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ❤️kiitos!
      Me emme ole ihan tilasyistä pystyneet /halunneet säilyttää kotoa muuttaneiden huoneita täysin ennallaan: elimme vuosikausia miehen kanssa eräänlaista matkalaukkuelämää, sänky olkkarissa ja vaatteet nuorison kaapeissa, joten kun ensimmäinen lähti, valtasimme yhden huoneista itsellemme makkariksi. Nuorin otti esikoiselta tyhjäksi jääneen huoneen, ja nyt kun keskimmäinen lähti, muutti nuorimmainen siihen huoneeseen.😉

      Nykyään meillä on siis yksi tyhjä huone, jonka nimeksi on annettu "kotiin voi aina palata" -huone, se on eräänlainen varaolkkari, näin kesän yli keskimmäisen oma huone ja jatkossakin varmaan sitten useammallekin nukkuma- ja vetelehtimispaikka.
      Tässä väliaikana nuorimmainen omi sen(kin)itselleen man caveksi 🙂 (se ei ole yhtään sellainen huone kuin haluaisin sen olevan, mutta onpahan nuorisolle paikka, jossa oleilla)

      Yritän nauttia ihan kaikista ajoista, mutta onhan se välillä aika haipakkaista, kun yks tulee ja toinen menee.

      Poista
  5. Mahtavaa, kun tartuit tähän heittämääni aihe-ehdotukseen.

    On se varmasti tavallaan myös vaikeaa päästää irti- ja myös nuorelle. Meillä selvästi esikoinen haluaa tehdä pesäeron konfliktin kautta. Aina, kun uskon, että meno jotenkin tasaantuu, niin poika kehittelee seuraavan konfliktin. Tosin teidemme eroamiseen on oletettavasti aikaa vielä muutama vuosi. Siihen saakka pitää venytellä pinnaa. Saa nähdä olenko sitten takertumassa niihin poikiin, jotka itsenäistyvät vähemmällä riidalla ja kapinalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tekisi mieli lohduttaa, että kyllä se siitä.
      Varmasti tuo konfliktin kautta irroittautuminen on hankalaa teille ja nuorelle itselleenkin - ja epäilemättä sen myötä nousee tunne, ettei uskalla antaa vastuuta tai liekaa liikaa.

      Nuo peruskoulun jälkeiset vuodet kyllä erkaannuttavat ja irroittavat väistämättä. Tulevissa kouluissa odotetaan ja oletetaan että nuori huolehtii itse omista asioistaan, eikä oppilaitoksista juurikaan viestitä koteihin samalla tavalla kuin aiemmin. Se johtaa samalla siihen, että nuori vastaa itse paikalle ilmestymisestään tai ilmestymättömyydestään ja ylipäätään vastaa omista tekemisistään. Koulu - ainakin näillä kulmilla - on tukenut irroittautumista juuri näillä tavoin. Mulla on ollut hyvin rajalliset näkymät esim. wilmaan ja täysi-ikäisenä opiskelijan on täytynyt erikseen käydä kuittaamassa vanhemmalle wilma-lupa. Sitä en tiedä mikä muuttuu nyt tämän oppivelvollisuusiän muuttuessa.
      Nuoriso on ollut melkoisen konfliktitonta, mutta olen yrittänyt tässä toiselle asteelle tultaessa kyllä kaikin tavoin pestä käteni koko kouluhommelista. Jos ei nappaa lukea kokeeseen, niin sitten ei nappaa. Jos ei pysty menemään tunnille, ei pysty. Vähentää kummasti natkutuksen määrää.

      Poista
  6. Kiitos tästä! Meillä eletään samaa vaihetta: yksi poikanen lentänyt pesästä (jä vähän jo leikkii kotia kumppanin kanssa - niin suloista!), seuraavan vuoro lienee syksyllä. Kotiin jää vielä rippikouluikäinen kuopus, ikuinen vauva?

    Esikoisen kohdalla irrottautuminen meni aika helposti, ensin armeijaan ja sitten Tampereelle. Korona ajoi kyllä porsaan kotiin puoleksi vuodeksi, mutta nyt on omassa kodissaan ja uudella kotipaikkakunnalla viihtynyt. Katsotaan miten kakkosen kanssa sitten.

    Jotenkin luontevasti tämä tuntuu menevän, mutta pelkään että pahnanpohjimmaisen lähtiessä kaikki vasta konkretisoituu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on mielenkiintoinen ja jollain tavalla aika kiihkeäkin elämänvaihe. Varsinkin sen nuorimman kotiinjäävän osalta.

      Iloa tulevaan!

      Poista