Sain joukkojenhallintavinkin Isosiskolta.
Siinä sanotaan ihan tavallisella tai tosi hiljaisella äänellä hälisevän joukon edessä että "kun sä kuulet mun ääneni, taputa käsiä yhden kerran" ja katotaan että taputtaako joku; ehkä yksi tai kaksi taputtaa, vähän varovaisesti ja jotenkin epävarmasti.
Ja sitten sanotaan että "kun kuulet mun ääneni, taputa käsiä kaks kertaa" - nyt taputtaa jo muutama enemmän.
Ja tätä sitten jatketaan taputus taputukselta kunnes ryhmä on hiljaa ja odottaa seuraavaa ohjetta.
Itse ei tietenkään missään kohdassa taputeta.
Puhutaan vaan ihan tavallisella tai melkein hiljaisella äänellä.
Tälle ryhmälle riitti kuusi taputusta. Sitten ne istuivat hengittämättä hiljaa ja tuijottivat minua.
Kehuin niitä että päihitin Isosiskon, sillä oli kerran mennyt kahdeksan.
Että ovat hyvä ja tarkkaavainen ryhmä, seuraavalla kerralla päästään varmaan vaan viiteen.
Sitten ne istuivat silmät pyöreinä ja kuuntelivat kynttilähetkeä.
aiheena leipä; pohdiskelin ääneen, miten joku on osannutkaan keksiä leivän. Kuten muistamme, se on yksi ihmiskunnan suurista keksinnöistä.
Ja juttelivat fiksuja kun päästiin asiaan sisälle.
Erityisesti ilahdutti se, kun yksi natiaisista osasi soveltaa samaa ajatuskulkua kieleen. Että miten sanat ovat syntyneet ja miten voi jutella jos ei ole sanoja.
Lupasin että jutellaan siitä joskus ihan erikseen.
Päättelin että oli onnistunut hetki, kun kumpikaan kollegoista ei kommentoinut.
Toinen ei tosin ollut kuuntelemassa.
Ja toinen on sen tapainen että ei ehkä pysty antamaan muuta kuin korjaavaa palautetta.
Ryhmä meinasi jatkaa hälisemistä kynttilähetken jälkeen. Mutta minullapa olikin aiheeseen liittyvä hätävarakirja jättisuuressa repussani ja tempaisin sen esiin ja rupesin lukemaan.
Taas ne istuivat silmät tapillaan ja kuuntelivat.
Tämän opin vanhasta työstäni: tyhjäkäynti ei ole hyväksi. Pitää olla hyvä syke ja tekemisen meininki, eikä turhaa odottelua. Odottelu aiheuttaa levottomuutta.
Ehkä nykylapsille luetaan ja ehkä niille jutellaan ihan liian vähän?
*
*
Sain joukkojenhallintavinkin Isoveljeltä: siinä vaiheessa kun joutuu huutamaan, peli on menetetty.
Olen samaa mieltä.
Lapseni opettavat minua enemmän kuin työpaikkaohjaajani.
*
Ruokapöytäkeskustelu uuden esihenkilön kanssa elokuun alkupuolelta
"Mulla kesti vähän aikaa tajuta että sä olet se Isoveljen äiti. Sekin on sulle aika vahva suositus tähän työhön"
Kahvipöytäkeskustelu eri esihenkilön kanssa elokuun loppupuolelta
"Oletko sä se Isoveljen äiti? Siinä on sitten hieno tyyppi. Muutti mun lapsen kesän suunnan kokonaan, ihan saatiin eri lapsi kotiin leiriltä kun sinne lähti."
Olenko saanut työpaikkani sukulaissuhteilla?
tietysti olen ihan suunnattoman ylpeä tästä lapsukaisestani joka vapaa-ajallaan, vapaaehtoispuuhillaan ja harrastuksillaan ihan oikeasti vaikuttaa todella monen nuoren elämään. Ihan vain olemalla läsnä, juttelemalla, kohtaamalla.
Meillä on ollut joskus lasten lapsuudessa ja nuoruudessa ilo nauttia samanlaisista soihdunkantajista ympärillämme, ja vielä suurempi on ilo ja ylpeys siitä, että omat lapseni jatkavat hyvän levittämistä ja ihmisenä olemista toisille. - Eikä pelkästään Isoveli, vaikka hänen tekemisensä toki tässä nykyisessä työyhteisössäni näkyvätkin.
