kotoisia kriizejä

 Neljä vuotta sitten kärräsimme muuttokuorman ja lapsukaisen Savonmaalle opiskelemaan.

Se oli korona-aikaa - muistatteko vielä: kun saattoi tartuntaepäilystä joutua pariksi viikoksi karanteeniin, kun opiskelumaailmassa, kokoontumisissa, liikunnassa ja ties missä kaikessa oli kokoontumisrajoituksia ja mitä kaikkea sitä olikaan.

Silloin oli vaikeaa jättää nuori pieneen opiskelijayksiöönsä omilleen, ilman tukiverkkoja, ilman tuttuja, vieraaseen kaupunkiin, kuuden tunnin junamatkan päähän. 
Sen opiskelukaveritkin olivat aluksi vain pomppivia pompuloita tiimmssissä.

Nyt alkavat opinnot olla loppusuoralla.
Lapsukainen ilmoitti palaavansa meille.

Tai siis, mikäänhän ei koskaan aivan noin yksinkertaisen suoraviivaista.  Ainakaan meillä.

Lapsukaisen muuttokuorma tulee meille länsirannikolle nyt. Siis nyt, helmikuun puolivälissä.
Kaiken lisäksi muuttokuorma tekee matkan varrella koukkauksen Satakunnan kautta, koska lapsukaisen kämppis jättää omat tavaransa sinne, ja auto kuljettajineen tulee tänne ja lapsukaisen kämppis menee jonnekin muualle. Liian monimutkaista. Mutta autottomina ja laiskoina tyyppeinä kysyimme, josko samaan autoon, joka siis joka tapauksessa oli tulossa tänne, mahtuisi myös lapsukaisen muuttokuorma. Mahtui.

Lapsukainen itse jää Savonmaalle vielä pariksi viikoksi tekemään harjoittelujaan.

Maaliskuun alussa hän lähtee itärajan tuntumaan tekemään kaikkein viimeisiä harjoitteluitaan.

Ja vasta sen jälkeen palautuu - joskus huhtikuun lopulla - meille tänne vanhaan pääkaupunkiin.

No, joka tapauksessa, lapsukainen on palautumassa tänne meidän leppoisaan, kahden aikuisen jäsentymättömään, rentoon elämään.
Ihan aiheutti kriizin.
Tai kriizejä.

tämmöistä on kahden aikuisen leppoisa elämä

1. Taloudestamme on vaeltanut maailmalle kolme keskenkasvuista. Luulisi että meillä on kaapeissa, huoneissa, laatikoissa ja joka puolella vähintään kolmen keskenkasvuisen kokoinen aukko.
Ei ole.
Ei edes yhden keskenkasvuisen kokoista aukkoa.

Kaapit, huoneet, laatikot ja joka puoli ovat salavihkaisesti täyttyneet.

2. ks. edelleen kohta 1.
Ennen meillä ei ollut omaa makkaria eikä minulla ole ollut omaa työtilaa.
Paitsi nyt.
Ensin valtasimme yhden huoneen makkariksi ja kun se alkoi tuntua liian pieneltä, valtasimme toisen ja sijoitimme siihen ensimmäiseen pieneen huoneeseen telkkarin.
Tyhjät tilat muuttuivat siis olkkariksi, telkkarihuoneeksi ja makkariksi.
Yksi huone on sentään säilytetty vierashuoneena.
Paitsi että vierashuoneessa kuivaamme  pyykkiä ja minä säilytän siellä rivissä kaikkia laukkunyssäköitäni lähtövalmiudessa.
On kuulkaa kätevää että ihmisellä on kokonainen oma huone pyykkitelineelle, työkassille, treenikassille ja eväskassille.
Suosittelen varaamaan tähän käyttöön talouden toiseksi suurimman huoneen.
Aina kun meille tulee vieraita, pitää raivata pyykit ja laukut pois.
Ja tyhjentää kaksi työpöytää joita en koskaan käytä koska en tykkää työskennellä yksin vaan olkkarissa. 

3. Olemme hankkineet vierassängyn koska yksi suloisista lapsukaisistamme on tähän asti asunut Savonmaalla ja tarvinnut vierasvuoteen. Mitä teemme sille nyt?
Ja vieraspatjoille? 

 

Täällä istumme ja odotamme parin kuukauden päästä niskaamme pässähtävää eräänlaista uusperhe-elämää.
Tai siis ei tietenkään ole uusperhe vaan vanhaperhe.

Joudun jossain välissä uudelleensijoittamaan
- laukkunyssäkät
- sekalaiset kasat
- kausivaatteet en ole koskaan eläessäni omistanut niin paljon vaatteita kuin nyt, tarvitsen kaksi kaappia vaatteilleni. Olen vissiin ymmärtänyt jotenkin väärin viiden vaatteen haasteen.

Että semmoisia kriizejä nyt. 
älkää sanoko jälkikasvulle koskaan että kotiin voi aina palata kun ne ottavat sen ihan tosissaan.

Paitsi että kyllä kotiin voi aina palata. 
Ihan oikeasti.