Seurailen kaikenmoisia vaikuttajapersoonia eri somekanavissa.
Yhdellä on aika pieni vauva, päivityksessään hän kirjoitti vanhemmuus on luopumista.
 |
| ajoimme täältä, poimuilevasta peltomaisemasta... |
Se päivitys nauratti, itketti, kummastutti, huvitti - tunnemyrskytti kaiken kaikkiaan.
Mistä luopuu vajaa vuosikkaan vanhempi?
Pieneksi jääneistä vaatteista, vastasyntyneen tuoksusta, kiihkeästä sylisymbioosista?
Vanhemmuus on irtipäästämistä.
Ensimmäisiä askeleita, uusia alkuja, yhä ohuemmaksi käyviä säikeitä lapsen ja vanhemman välillä.
Tämän lapseni leikkasin aikoinaan itse irti minusta, katkaisin vastasyntyneen napanuoran, pakotin hengittämään itse tässä maailmassa.
Olen pakottanut hänet myös kävelemään itse, pyöräilemään itse, käymään koulua, etsimään omia teitään. Olen opettanut kaiken minkä osaan.
Nyt ajoimme halki Suomen, kohti nuoren itsenäistä, omaa elämää.
Hän vuorostaan pakottaa minut päästämään irti, hän haluaa hengittää ja kulkea omillaan, itse.
Hän vuorostaan pakottaa minut päästämään irti, hän haluaa hengittää ja kulkea omillaan, itse.
Hän katkaisee sen mitä välillämme on. Hosa inte, kyl mä pärjään.
Hän rakentaa oman kotinsa, oman elämänsä, oman tulevaisuutensa.
Sitä minä kutsuisin luopumiseksi.
Tai ei sittenkään.
Se on irtipäästämistä.
Se on välttämätöntä, vääjäämätöntä, tarpeellista, huikean hienoa ja aivan kamalan vaikeaa.
 |
| ...tänne, mäkien juurelle |
*
kotimatkalla teimme Lehtorin kanssa viisaan päätöksen. Emme ajaneetkaan yhtäsoittoa kotiin, vaan jäimme puolimatkaan yöksi.
Saimme vähän välimatkaa, pienen tasaantumishetken ennen kuin on kohdattava kovin pieneksi muuttuva arkiperhe.
Onkohan Possuki ajanu joskus ton tuulimyllyn ohi? Näyttää tutulta.
VastaaPoistajaa-a, kun ei tiedä missä Possu kruisailee :)
PoistaKyllä, juurikin irtipäästämistä ja sitten vastavuoroisesti vastaanottamista. Nyt on arki erilaista, mutta onneksi on yhteydet jotka toimii <3
VastaaPoistaonneksi on nykyaika :)!
PoistaMinäkin muistan ensimmäistä kertaa ajatelleeni luopumista ja irti päästämistä jo vauva-aikana, kun päätimme, että lapsemme kastetaan mieheni uskontokunnan mukaan roomalaiskatolisiksi. Evankelisluterilaisena minun oli allekirjoitettava paperi, jossa sitouduin olemaan puuttumatta lasten katoliseen kasvatukseen. Lasteni elämään tuli siis heti alussa alue, johon minulla ei ole ollut mitään sanottavaa.
VastaaPoistaPäätös oli perusteellisesti harkittu ja tuntuu yhä edelleen oikealta. Esikoinen täytti syksyllä 18 vuotta, joten "lopullinen" irti päästäminen alkaa olla lähellä.
Kiitos Marika erityisesti kaikista teini-ikäisten äitinä olemista koskevista kirjoituksista - niitä ei ole tarjolla ollenkaan niin paljon kuin vauva-ajan vertaistukea.
kiitos<3!
PoistaTeini-ikäisten äitinä ja vanhempana olemisesta tosiaankin kirjoitetaan aivan liian vähän. Vaikka teinit oikeastaan ovat paljon kiinnostavampia kuin vauvat ja pikkulapset :)
Kiehtova irtipäästämisen näkökulma, ja loppujen lopuksi varmaan hyvin perustavanlaatuinen. Suomalaisessa kulttuurissahan ei kovin paljoa uskontoa ajatella tai siihen oteta kantaa; onko noussut esiin tilanteita joissa on pitänyt pohtia tai tutkia omaa suhdettasi luterilaisuuteen?
Olen varmasti pohtinut omaa suhdettani luterialisuuteen enemmän kuin suomalaiset keskimäärin. Vaikka luterilaisuus saattaa välillä vaikuttaa arkiselta ja laimealta, se on koko ajan silti tuntunut omalta ja oikealta. En ole edes harkinnut katoliseen kirkkoon liittymistä perheen perässä, vaikka ulkopuolisuuden tunne on välillä varsinkin juhlissa läsnä.
PoistaTärkeä näkökulma tuo "tuntuu omalta ja oikealta", se taitaa kertoa jo aika perusteellisesta pohdinnasta.
PoistaJuuri kirjoitin kamun blogiin, että vanhempien tehtävä on tehdä itsestään tarpeettomia....Mutta irtipäästäminen on vaan hemmetin vaikeaa ja jopa kivuliasta. Halaus sinne sinä upea nainen ja äiti<3
VastaaPoistaVielä linkki kamun blogiin: https://antautua.blogspot.com/2021/01/se-muuttaa-pois-kotoa.html
VastaaPoistakävin lukemassa, ihana teksti hänellä! <3
PoistaIrtipäästäminen on todellakin haikeaa ja vaikeaa. Ja se, että vaikka sitä kuinka haluaisi koko ajan laittaa tai saada viestiä kuullakseen, että kaikki on hyvin, on pakko yrittää olla reipas ja malttaa.
VastaaPoistaMulle oli vaikea pala myös ihan vaan semmoinen, että siinä missä vanhempi poika ekaa kertaa omaan kotiinsa muuttaessaan antoi mulle luvan valita verhot ja maton ja jotain sellasta, niin nuorempi poika teki heti alkuun selväksi, että ei kaipaa mitään "tyynyjä tai torkkupeittoja" :D. Eikä edes viherkasvia. Otti koville, mutta ymmärsin lopulta, että täytyy vaan taas olla reipas ja uskoa mitä sanotaan..
Semppiä <3
Oli pakko palata tänne vielä, kun äsken kävelylenkillä tajusin, että tässä irtipäästämisvaiheessa taitaa olla kyse siitä, että roolit vaihtuu ja on lasten vuoro katkaista vanhempien napanuora ja opettaa heitä hengittämään itsenäisesti ja pärjäämään omillaan <3
PoistaJuuri näinhän se on <3!
PoistaVoi vitsi, piti tulla tietenkin kurkkaamaan sun blogiin. Miten onkin samanlaisia juttuja.. ihan juuri lähiaikoina kirjoitin blogin otsikolla Irtipäästämisen sietämätön keveys. Se käsitteli kyllä muita juttuja ku tätä teiniä, mutta yhtälailla sopii tähänkin. Ja sen jälkeen tuntuu, kuin olisi alkanut aikamoinen myllerrys elämässä ja energiassa...
VastaaPoistakiitos!
PoistaIhana blogi sinulla <3!
Niin haikeaa ja vaikeaa, ihanaa ja kamalaa. Mutta varmaan tarkoitettu olemaan ja menemään juuri näin. Annukan mainitsema malttaminen on se, jota minäkin olen joutunut opettelemaan (ja tuputtamatta oleminen.) Tämäkin muuttaa muotoaan ja on varmasti sulla just nyt vaikeimmillaan kun kaikki on alussa ja uutta. Paljon tsemppiä ja voimia!
VastaaPoistaNykyään voin jo todeta asioiden menevän niin, että omat kertovat ja kysyvät jos oikeasti niin haluavat. Onneksi aika usein haluavat <3 Välillä vähän varovaisesti voi "haistella", jos ihan pakko itselle iskee ;)
minut yllätti se, että tämä lapsi nro2 on ollut jotenkin vielä enemmän tunteisiin käyvä. Ehkä esikoinen intin myötä lipui pois arjesta niin, ettei pudotus ollut aivan valtaisa. Tämä keskimmäinen lähtijä on jo opiskellut toisella paikkakunnalla koko syksyn, mutta koska opiskelu on ollut pelkkää etää, hän on ollut kotivahvuudessa.
PoistaYritän olla tuputtamatta ja sekaantumatta. (omasta mielestäni olen siinä loistava, nuoriso voi olla toista mieltä)
Minua alkaa jo hieman jännittämään, että milloin meillä koittaa tuo vaihe. Olen tähän saakka useinmiten ajatellut, että minulle enemmän omaa aikaa ja tilaa tekisi hyvää, joten pystyisin suhtautumaan positiivisesti siihen, että lapsi lähtee omilleen. Jotenkin tuntuu, että viimeiset 16 vuotta on ollut sellaista haipakkaa hullunmyllyä lapsia ja työtä ja työtä ja lapsia. Aina jollakin on joku kriisi tai vaihe menossa tai joku muu katastrofi päällä. Nyt jännittääkin, että miltä tuo iso muutos tuntuukaan. Mille minä sitten elän, kun kotihärdelli hiljenee? Kun minua ei tarvitakaan joka päivä ja melkein koko ajan. Kääks!
VastaaPoistaTsemppiä sinne. Uskon, että siivet kantavat. Ja kotiinhan voi aina tulla takaisin keräämään voimia ja vauhtia uuteen lähtöön tarvittaessa.
muutama vuosi enää :) - jaksaa-jaksaa!
PoistaJos nuoriso menee inttiin hetikohta koulun päättymisen jälkeen, tulee siinä jo aika vaivatonta irtautumista.
Ja joka tapauksessa nuoret irtautuvat.
Minä olen yrittänyt olla puuttumatta täysi-ikäisen, vaikkakin kotona asuvan, nuoren elämään.
Meillä on ollut sellainen periaate täysi-ikäiselle, että vapaasti voi olla, tulla ja mennä, mutta kohteliaisuudesta on kerrottava suunnitelmistaan. Yllättävän oma-aloitteisesti ovat myös ottaneet vastuuta kodin yhteisistä asioista. (ainakin ajoittain ja satunnaisesti)
Tuo valtava oma tila ja oma aika on hyvin hämmentävää ja hyvin hyvää.
Me emme ennen lapsia ehtineet lainkaan elää huoletonta dinkku-elämää, vaan hyppäsimme suoraan opiskelijaelämästä vanhemmuuteen, nyt on edessä juuri sen dinkkuelämän opettelu. (tai kait se vielä toistaiseksi on joku tripletti, kun yksi melkein aikuinen hyörii nurkissa)
Mä olen melko varma että siivet kantavat, mutta koska olen murehtijatyyppiä, murehdin.
Olen myös melko varma siitä että joku noista kolmesta käy jossain vaiheessa haukkaamassa happea ja ottamassa uuden lähdön.
Olipa taas ihana ja koskettava kirjoitus.
VastaaPoista(mä seuraan myös joitakuita kiinnostavia sometyyppejä jotka on yhtäkkiä vauvaantuneet ja nyt kuolen tylsyyteen. VAuvavauvavauva. Hahah, ne ei tiedä vielä mitään. Todellakin paljon mieluummin lukisin teineistä. Onneksi sä kirjoitat :))
no onhan ne vauvat toki ihan suloisia. Mut kyllä tälleen teiniäitinä vähän kyynistyy ja tekee mieli jakaa muutamia syvällisiä viisauksia :)
Poista