Joka ikinen kerta vanhempainillan jälkeen vannon, etten enää ikinä koskaan milloinkaan enää mene yhteenkään vanhempainiltaan koska ne nostattavat ihmisen verenpaineen pois terapeuttiselta tasolta.
Ja aina menen vaan.
Se on kuulkaa niin, että kun opettajan päästää ääneen, se sepittää menemään 45 minuuttia yhtä soittoa. Tai 75 jos kyse on lukiotason opesta.
Kaksi-ja-puoli-tuntia!
Se on kaikkien aikojen ennätys kyllä.
Ei sillä etteivätkö kaikki käsitellyt asiat olisi olleet ainakin jollain tärkeitä, mutta olisiko sisältöä voinut vähän tiivistää?
Kauniina ajatuksena tämän tuoreimman tilaisuuden alkuun oli varattu mahdollisuus tavata opettajia epämuodollisesti ja -virallisesti.
Hyvä idea, mutta ennen ope-esittelyä en kyllä tiennyt edes, ketä olisi pitänyt käydä tapaamassa. Kun tuo nimi-naamamuisti on sen verran heikko ettei tammikuussa pidetyn esittelyillan jäljiltä päässäni yhdistynyt mikään piuha kehenkään opettajaan sellaisella tavalla että olisin voinut mennä voihkimaan Minun Lapseni -voihkinoita. ei sillä että olisin sittenkään mennyt, olen luvannut keskenkasvuisille käsi syrämellä etten avaa suutani vanhempainilloissa muuten kuin pullan takia. useimmiten pystyn pitämään lupaukseni.
Ihan Ilmaisia Vinkkejä Vanhempainillan Järjestelyyn amatöörikasvattajalta
1. Erityisen Tuen Tarve - on ihan järjettömän tärkeä ja merkittävä asia, mutta se ei saa eikä voi olla ainoa asia, kärkiasia tai edes kovinkaan keskeinen asia vanhempainillassa, paitsi koulussa jonka oppilasaines on kokonaan erityisen tuen tarpeessa. Sen sijaan siitä mainitaan napakasti, selkeästi ja tiiviisti - ilman sekavaa käsitteiden pyörittelyä. Ja erityistä tukea tarjoavat henkilöt ovat illan aikana tavattavissa kahden kesken tai pienryhmille.
2. Kouluruokailu - on sekin järjettömän tärkeä ja hieno ja merkittävä asia, mutta jos joudun vielä yhteenkin vanhempainiltaan jossa ruoditaan kumiperunoita, omia kammottavia kouluruokamuistoja tai jonkun meidänsamin laktoosi-intoleranssin syvintä olemusta, en vastaa seurauksista. Sanonpa vain että saattavat kumiperunat lennellä.
3. Se opettaja tai vanhempi joka ottaa puheeksi lääkikseen menemisen tai laajan matematiikan merkityksen ihmistaimen elämässä vietäköön välittömästi karttavarastoon miettimään elämän karua todellisuutta. Matikka on kaunista ja tärkeää ja jumpauttaa aivoja, mutta niin tekee myös latinan kielioppi, ristikoiden ratkonta ja moni muu asia tässä maailmassa. Ja maailmassa on muitakin elämänuria kuin lääkis ja oikis. Lääkikseen ei mennä, eikä sinne kannata kaikkien edes pyrkiä, vaikka osaisikin matikkansa etu- ja takaperin.
Oletteko muuten koskaan ikinä milloinkaan olleet vanhempainillassa jossa meidänsamin insinööri-isä ehdottaa että voitais tehdä yhteinen diili siitä että kaikki laskevat aina kaikki matikan lisätehtävät? Niinpä. Oletteko koskaan ikinä milloinkaan olleet vanhempainillassa jossa meidänsamin insinööri-isä ehdottaa että voitais tehdä diili siitä että kaikki tekee ylimääräisen vartin verran pilkku- ja yhdyssanoja, lauseenjäsennystä ja ussan lisätehtävät? Niinpä.
4. Tehkää hyvät ihmiset agenda ja pysykää siinä. Kiitos.
Jos ei mistään muusta syystä niin siksi, että minä kuluttajana/veronmaksajana /lapseni edunvalvojana haluan ihan vilpittömästi uskoa siihen, että sinä ope/rehtori /erityisope /terkkari pystyt opettamaan lapselleni kaiken sen, mistä opetussuunnitelman perusteissa on säädetty. Ja jotenkin näin ihan lähtökohtaisesti ajattelen että jonkinmoinen aikataulutus ja johdonmukaisuus ovat aika essentiaalisia asioita. Älkää rönsyilkö: ilta on lyhyt ja minä haluan viettää aikaa omien ihmistainteni kanssa. Vaikka te opettajat olettekin ihan kivoja ihmisiä, niin silti preferoin omaa väkeäni.
Ei muutenkaan paljoa naurata, jos käsketään valvoa nuorison netinkäyttöä ja ehdotetaan että kohtaapa lapsesi joka päivä ja keskustele hänen kanssaan koulupäivästä ja päivän politiikasta ja mielipiteistä ja sitten istutetaan ihmistä koululla kolmatta tuntia. Tietäähän sen, mitä nuoriso valvomattomissa olosuhteissa notkuu. Ja arvatkaa paljonko eilenkin illalla tuin lasteni koulunkäyntiä ja ohjasin opiskeluja? Niinpä, vanhempainillassa istuin kuuntelemassa meidänsamin isän juttua kumiperunoista.
Jäi kuulkaa nuorison kohtaaminen aika ohueksi.
tietysti kävin juttelemassa jokaisen kanssa erikseen kun pääsin kotiin, tietysti. mutta yksikin niistä kommentoi jotakin siihen malliin että ai, sä haluat kasvattaa vai, pitäiskö suhtautua vakavasti?
No jaa, ehkä ihan vähän pikkaisen liiottelen.
Laulaen tulee
Kuten lähes aina niinpäkai ruokaa tarjoillessani myös tänään laulaaluikautteleiksin pikku aarian keskenkasvuisten suloisten pulluraposkieni iloksi: vaan syöpäs keltaporkkanoita, näkkileipää päällä voita...
Yksi pulluraposkista havahtui teinikoomastaan ja ihmetteli porkkanoita ja voita, mikä ihmeen yhdistelmä se oikein on.
Satuin olemaan poikkeuksellisen laulahtelevaisella tuulella, joten rykäisin menemään ihan koko kappaleen - muistanette varmaan itsekin tämän opettavaisen laulun:
Joka ahmii makkaraa
ja lihaa, luuta rasvaa,
se laiskistuu ja kauheaa on kuinka vatsa kasvaa!
Vaan syöpäs keltaporkkanoita,
näkkileipää, päällä voita
puolukkaa ja mustikkaa
salaattia, persiljaa:
niin köykäinen on sulla massu
kepeästi nousee tassu,
heräät aamuvarhaisella, etkä valvo öitä!
Jostain syystä nuoriso sai naurukohtauksen, käsittämätöntä: lauloitteko te muka koulussa tollaisia lauluja?
Muistutin että hamassa nuoruudessani, jossain holtittoman kuusikymmenluvun ja hulvattomien ysikymppisten välillä, siellä kylmän sodan ja vaaran vuosina, kouluissa opiskeltiin vakavissaan hyvää kansalaisuutta eikä mitään yleistä lorttiutta.
Työtä - työtä - työtä tehdään
jotta - jotta leipää syödään,
työ ihmisen tuo tekijälleen mielen niin iloisen.
Ja
Valppain mielin muista sä aina vaaroja liikenteen...
Ja
Aja hiiiljaa isi nyt vain...
Ja
Popsi, popsi porkkanaa...
Ja
Hampaita Heikin oomme kaikki /Heikki se meitä usein harjaa...
Ja
Peruna on pyöreä, peruna on soikea, peruna on ruoka ihan oikea...
Ja-ja-ja
Ehtymätön pedagogisten laulujen varantoni oli vasta käynnistymäisillään, kun nuoriso huomautti, että ensimmäisessä esittämässäni laulussa on havaittavissa selvää poliittista epäkorrektiutta: se selkeästi aiheuttaa pahaa mieltä heikon itsetuntonsa kanssa kamppaileville epävarmoille nuorille: kauheaa on kuinka vatsa kasvaa.
Minä totesin siihen, että siksipä juuri meidän ikäluokallamme onkin niin värjyvä itsetunto, kun kaiken päivää on tuollasia hilpeitä viisuja veisattu.
Ja sitten sanoin että kai te nyt ymmärrätte miksi meidän lapsuutemme oli vähän surullista aikaa, mutta liikennesääntö-hygienia-ruokavalistuspuoli on meillä aika hyvin hanskassa.
Omat henkilökohtaiset suosikkini kaikista mahdollisista kasvattavista lauluista ovat ilman muuta Työtä-työtä-työtä tehdään - saan siitä yhäti vatsakramppeja, sekä se virsi, jota aamunavauksissa tavattiin htäysin palkein päästellä joutukaa sielut, on aikamme kallis. Siinä kuulkaa lähtee angstisen esiteinin päivä käyntiin hilpeääkin riemukkaammin mielin: vuotemme virtana vierivi pois tosin yksi kypsempään ikään ehtinyt rouva väitti että se kuuluu laulaa vuoteemme virtana, että silleesti se kuulemma vedettiin jossain tampereen tyttölyseossa tai missälie. Kyllä umpeutui sukupolvien välinen kuilu hetkessä kun totesimme että samalla virrellä on aamuja avattu vaikka meillä oli ikäeroa ainakin parikymmentä vuotta
Sellainen jäi kyllä nyt sielua kurmottamaan, että mitkä kaikki kasvattavat, opettavaiset ja merkittävät laulut olen jo ehtinyt unhoittaa?
Löytyykö ikätovereideni muisteista tärkeitä liikenne-, ruokavalistus- ja hygienialauluja? Entä opiskeluun kannustavia pikkuviisuja?
Ihan varmasti on joku matikkalaulu tai fotosynteesiaaria?
Pakko olla.
Siinä yhdessä telkkarisarjassa Ruusun ajassa, siinä oli ainakin semmoinen räppi että solukelmu kuuluu kaikkiin aitotumallisiin... kyllä on sekin hyödyllinen laulelma, aina kun pohdin että kuuluuko vai ei, niin heti muistan että kylläpä hyvinkin; aitotumallisiin.
ps. nuoriso ihmetteli, että mitä ovat keltaporkkanat? En osannut vastata. Ne arvelivat, että porkkanoihin on ehkä jälkikäteen tehty jotain värisäätöä, lisätty kontrastia kai.
Yksi pulluraposkista havahtui teinikoomastaan ja ihmetteli porkkanoita ja voita, mikä ihmeen yhdistelmä se oikein on.
Satuin olemaan poikkeuksellisen laulahtelevaisella tuulella, joten rykäisin menemään ihan koko kappaleen - muistanette varmaan itsekin tämän opettavaisen laulun:
Joka ahmii makkaraa
ja lihaa, luuta rasvaa,
se laiskistuu ja kauheaa on kuinka vatsa kasvaa!
Vaan syöpäs keltaporkkanoita,
näkkileipää, päällä voita
puolukkaa ja mustikkaa
salaattia, persiljaa:
niin köykäinen on sulla massu
kepeästi nousee tassu,
heräät aamuvarhaisella, etkä valvo öitä!
Jostain syystä nuoriso sai naurukohtauksen, käsittämätöntä: lauloitteko te muka koulussa tollaisia lauluja?
Muistutin että hamassa nuoruudessani, jossain holtittoman kuusikymmenluvun ja hulvattomien ysikymppisten välillä, siellä kylmän sodan ja vaaran vuosina, kouluissa opiskeltiin vakavissaan hyvää kansalaisuutta eikä mitään yleistä lorttiutta.
Työtä - työtä - työtä tehdään
jotta - jotta leipää syödään,
työ ihmisen tuo tekijälleen mielen niin iloisen.
Ja
Valppain mielin muista sä aina vaaroja liikenteen...
Ja
Aja hiiiljaa isi nyt vain...
Ja
Popsi, popsi porkkanaa...
Ja
Hampaita Heikin oomme kaikki /Heikki se meitä usein harjaa...
Ja
Peruna on pyöreä, peruna on soikea, peruna on ruoka ihan oikea...
Ja-ja-ja
Ehtymätön pedagogisten laulujen varantoni oli vasta käynnistymäisillään, kun nuoriso huomautti, että ensimmäisessä esittämässäni laulussa on havaittavissa selvää poliittista epäkorrektiutta: se selkeästi aiheuttaa pahaa mieltä heikon itsetuntonsa kanssa kamppaileville epävarmoille nuorille: kauheaa on kuinka vatsa kasvaa.
Minä totesin siihen, että siksipä juuri meidän ikäluokallamme onkin niin värjyvä itsetunto, kun kaiken päivää on tuollasia hilpeitä viisuja veisattu.
Ja sitten sanoin että kai te nyt ymmärrätte miksi meidän lapsuutemme oli vähän surullista aikaa, mutta liikennesääntö-hygienia-ruokavalistuspuoli on meillä aika hyvin hanskassa.
Omat henkilökohtaiset suosikkini kaikista mahdollisista kasvattavista lauluista ovat ilman muuta Työtä-työtä-työtä tehdään - saan siitä yhäti vatsakramppeja, sekä se virsi, jota aamunavauksissa tavattiin htäysin palkein päästellä joutukaa sielut, on aikamme kallis. Siinä kuulkaa lähtee angstisen esiteinin päivä käyntiin hilpeääkin riemukkaammin mielin: vuotemme virtana vierivi pois tosin yksi kypsempään ikään ehtinyt rouva väitti että se kuuluu laulaa vuoteemme virtana, että silleesti se kuulemma vedettiin jossain tampereen tyttölyseossa tai missälie. Kyllä umpeutui sukupolvien välinen kuilu hetkessä kun totesimme että samalla virrellä on aamuja avattu vaikka meillä oli ikäeroa ainakin parikymmentä vuotta
Sellainen jäi kyllä nyt sielua kurmottamaan, että mitkä kaikki kasvattavat, opettavaiset ja merkittävät laulut olen jo ehtinyt unhoittaa?
Löytyykö ikätovereideni muisteista tärkeitä liikenne-, ruokavalistus- ja hygienialauluja? Entä opiskeluun kannustavia pikkuviisuja?
Ihan varmasti on joku matikkalaulu tai fotosynteesiaaria?
Pakko olla.
Siinä yhdessä telkkarisarjassa Ruusun ajassa, siinä oli ainakin semmoinen räppi että solukelmu kuuluu kaikkiin aitotumallisiin... kyllä on sekin hyödyllinen laulelma, aina kun pohdin että kuuluuko vai ei, niin heti muistan että kylläpä hyvinkin; aitotumallisiin.
ps. nuoriso ihmetteli, että mitä ovat keltaporkkanat? En osannut vastata. Ne arvelivat, että porkkanoihin on ehkä jälkikäteen tehty jotain värisäätöä, lisätty kontrastia kai.
ruuhkaa?
Ihanko totta tänään on vasta tiistai?
Jostain syystä tuntuu siltä kuin tätä viikkoa olisi eletty jo ainakin kolme, kukaties jopa neljä päivää.
Päivät siis maanantai? ovat jotenkin niin...moniosaisia. Monitapahtumaisia.
Tällä viikolla yhdellä on normaali treeniaikataulu, toisella koko viikko vapaata, kolmannella yksittäisiä poikkeuksia, meillä aikuisilla kokouspoikkeuspäiviä. Yksi menee yökouluun. Kaksi on kotona koko syysloman, yksi lähtee leirille; minä en ollut ehtinyt edes tajuta, että syysloma on jo nyt, tämän viikon lopulla. ihan liian pian jos minulta kysytään
Yritän keikkua mukana tässä aallokossa.
Radiossa sanottiin että ruuhkavuodet on kamala sana. Tilalle ehdotettiin sumuiset vuodet.
En kyllä rupea.
Ruuhka sentään johtaa johonkin, sumuun voi eksyä. Painajaisunissani on aina läpipääsemätön ja -näkymätön sumu: sumu, jonka läpi en löydä perille. En halua elää yhtään sumuista vuotta. En painajaisissani enkä oikeasti.
Paljon mieluummin elän ruuhkavuosia: se on vain jonossa köröttelyä, niistä ehkä selviää kun vetää syvään henkeä.
Taikasaappaiden Heli kirjoitti ruuhkavuosista - siitä kuinka ne heidän osaltaan ovat ohi.
Tavallaan olen samaa mieltä. Se kaikkein työläin ruuhka on ohi: nuoriso (11, 14, 16) syö itse, pukee itse, peseytyy itse, lukee itse, huolehtii harrastamisensa itse, menee nukkumaan melkein itse, ylipäätään elää ihan itse.
Toisaalta - nyt sitä ruuhkaa vasta onkin.
Erona pikkulapsiruuhkaan on se, että nykyään olen jonkinsortin liikenteenlaskija tai risteyksessä liikennettä ohjaava konstaapeli, enkä kiemurtelevaa nakeroa kurahousuihin sullova hiukan hikinen hätähousu.
Olen ruuhkan ulkopuolella ja kaaoskaravaani jatkaa kulkuaan vaikka itse poikkeaisinkin hetkeksi muualle.
Mutta voi hyvät hyttyset, kyllä sitä ruuhkaa silti on! On yökoulua, treenileiriä ja tavallista leiriä, on ylimääräistä harrastuskaveriporukan tapaamista, koulutusta, ja tarvetta ihan vain tavata kavereita vapaalla. On kokeita, puheita, esseitä ja ylimääräistä kerhoa.
On päiviä jolloin seison eteisessä bussiaikataulu kädessäni ja työnnän yhtä ovesta ulos samalla kun vastaanotan toista.
Jostain syystä tuntuu siltä kuin tätä viikkoa olisi eletty jo ainakin kolme, kukaties jopa neljä päivää.
Päivät siis maanantai? ovat jotenkin niin...moniosaisia. Monitapahtumaisia.
Tällä viikolla yhdellä on normaali treeniaikataulu, toisella koko viikko vapaata, kolmannella yksittäisiä poikkeuksia, meillä aikuisilla kokouspoikkeuspäiviä. Yksi menee yökouluun. Kaksi on kotona koko syysloman, yksi lähtee leirille; minä en ollut ehtinyt edes tajuta, että syysloma on jo nyt, tämän viikon lopulla. ihan liian pian jos minulta kysytään
Yritän keikkua mukana tässä aallokossa.
Radiossa sanottiin että ruuhkavuodet on kamala sana. Tilalle ehdotettiin sumuiset vuodet.
En kyllä rupea.
Ruuhka sentään johtaa johonkin, sumuun voi eksyä. Painajaisunissani on aina läpipääsemätön ja -näkymätön sumu: sumu, jonka läpi en löydä perille. En halua elää yhtään sumuista vuotta. En painajaisissani enkä oikeasti.
Paljon mieluummin elän ruuhkavuosia: se on vain jonossa köröttelyä, niistä ehkä selviää kun vetää syvään henkeä.
Taikasaappaiden Heli kirjoitti ruuhkavuosista - siitä kuinka ne heidän osaltaan ovat ohi.
Tavallaan olen samaa mieltä. Se kaikkein työläin ruuhka on ohi: nuoriso (11, 14, 16) syö itse, pukee itse, peseytyy itse, lukee itse, huolehtii harrastamisensa itse, menee nukkumaan melkein itse, ylipäätään elää ihan itse.
Toisaalta - nyt sitä ruuhkaa vasta onkin.
Erona pikkulapsiruuhkaan on se, että nykyään olen jonkinsortin liikenteenlaskija tai risteyksessä liikennettä ohjaava konstaapeli, enkä kiemurtelevaa nakeroa kurahousuihin sullova hiukan hikinen hätähousu.
Olen ruuhkan ulkopuolella ja kaaoskaravaani jatkaa kulkuaan vaikka itse poikkeaisinkin hetkeksi muualle.
Mutta voi hyvät hyttyset, kyllä sitä ruuhkaa silti on! On yökoulua, treenileiriä ja tavallista leiriä, on ylimääräistä harrastuskaveriporukan tapaamista, koulutusta, ja tarvetta ihan vain tavata kavereita vapaalla. On kokeita, puheita, esseitä ja ylimääräistä kerhoa.
On päiviä jolloin seison eteisessä bussiaikataulu kädessäni ja työnnän yhtä ovesta ulos samalla kun vastaanotan toista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)