sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

äititurhauma

Keksin mielestäni hienon pedakoomillisen keinon.
Päätin etten yhtään ollenkaan lainkaan motkota enkä natkuta enkä jankuta, vaan tein jokaiselle lapselle oman tehtäväslistan niistä asioista, jotka tässä pikkuhiljaa tämän päivän mittaan pitäisi saada tehdyksi. Ja suunnattomassa pedagoomillisuuden puuskauksessa tein sellaisen listan myös meille aikuisille.

Muuten ihan toimiva ratkaisu, mutta yksi naperoista huokailee marttyyrina, koska on "se on niin epää", lönöttää sohvanmutkassa, käy aika ajoin tarkistamassa tehtävälistaansa ja huokailee lisää.

On kuulkaa ihan käsittämättömän vaikeaa ja turhauttavaa yrittää pitää suunsa kiinni.

Varsinkin kun suurin osa tehtävälistan tehtävistä on joko jokapäiväisiä itsestäänselvyyksiä (pakkaa reppu), normaaleja sunnuntairutiineja tai sitten pilkottu niin pieniin osiin, että tekemisen pitäisi sujua lähes itsestään (ei siis siivoa koko huone)
Raivopäisessä turhautuneisuudessani perkasin pipokaapin, mikä kai oikeastaan on tavattoman hyvä asia: päästiin vihdoinkin eroon kassillisesta paripuolia lapasia.

Ei kai sillä muuten niin väliä olisi, varsinkin kun kaksi muuta on hoitanut leiviskänsä melko kiitettävästi.
Mutta kun.
Mutta kun tämän systeemin piti tehota juuri tähän ongelmakohtaan. Kun ne kaksi muuta muutenkin hoitavat leiviskänsä kiitettävästi ja hymyillen, ja tämä yksi marttyyri ei.
Ei kyllä ole yhtään kivaa.

1 kommentti:

  1. Etkö ole siis kertaakaan huudahtanut turhautunutta "heitä"? :)
    Meillä asuu kanssa marttyyri. Kun ekaluokkalaiselle ehdottaa oman huoneen siivoamista se alkaa heti kirkua "miksei kukaan auta". Ja joka kerta vastaus on "et ole edes aloittanut, mihin sä apua tarttet". Harmi vaan et se on opettanut junnulle ihan saman kikan...

    VastaaPoista