kohtuullistamisesta - kohtuudella

vaikuttaa hiljaiselta työpäivältä, hyvä niin.

Hyvänen aika, että olin eilen ahkera.
Säntäsin kiireellä töistä ensin kirjastoon hakemaan Isosiskolle luettavaa ja sitten kotiin tarkistamaan typykän päätilanteen. Hyvä oli.
Olin uimahallilla ovenkahvassa roikkumassa samalla sekunnilla kun halli aukesi ja säntäsin altaaseen polskuttelemaan. Polskuttelin. Rynnistin hakemaan Pikkusiskon kotiin. Kehitin ruokaa. Lohduttelin hraHakkaraista, johon oli iskenyt tauti. Tein kaikki ne kotihommat, jotka hraH yleensä tekee. Ja omat kotihommani. Olin symp- ja empaattinen kaikkia potilaita kohtaan. Valvoin Pikkusiskon viulut ja Isosiskon englannit. Veimme naapuriin tulevalle kaksosten äidille raskausroinaa, jonka hänen siskonsa oli väliaikaissäilönyt meidän nurkkimme. Kielsin Pikkusiskoa menemästä silittelemään heidän kissaansa. Menin pyöräilemään Pikkusiskon kanssa, pyöräilimme lähikirjastolle vaihtamaan kirjat. Pakotin Isoveljen vähän liikkeelle: lähikirjastolle suuntasi hänkin lukemaan Akkareita. Toin Pikkusiskon ja pyörät kotiin. Menin kauppaan täydentämään kasvisvalikoimaa. Tulin kotiin. Kysyin, lähteekö Isosisko pääntuuletuskävelylle. Lähti. Kävelimme pienen lenkin sijaan melkein tunnin. Tulin taas kotiin. Kehitin naperoille melkein terveellisen iltapalan (minulla on taas vaihteeksi ruokasäpsy).
Jätin imuroitsematta.
Romahdin sohvaan.
Mutta voi veikkoset että nukuin yöni h-y-v-i-n!
Lisää tällaisia päiviä, paljon!

*
Luin sen kohtuullistamiskirjan loppuun ja pohdin asiaa. Luen niitä kirjoja varmaan jotenkin väärin, kun bongaan niistä vain sen tietyllä tavalla orientoituneen kulutuksen: sen että pitää muuttaa maalle, ostaa alkuperäiskarjaa ja viljellä turnipseja ja elättää itsensä huovuttamalla ja vapaana toimittajana. Minulle tulee niistä aina kovin ristiriitainen olo: kun haetaan jotain ihannemaalaiselämän puitteita ja käytännössä tarvitaan kuitenkin kaksi autoa, sen seitsemäntoista kännykkää ja liittymää, ja jotenkin tuntuu siltä, että siinä käsillä olevassa elämässä etsitään pikemminkin rajoitteita. ("me ei matkustella, kun kohtuullistetaan" tai "me ei syödä kuin ekoreiluluomua" tai "meidän lapset ei harrasta") Citymaaseutua hampaat irvessä.
Ehkä ne kirjat on kirjoitettu jotenkin kummallisesti? (tai sitten minulla on lukihäiriö, sekin on mahdollista. Kun lainasin tämän viimeisimmän, luulin että sen nimi on "77 keittoa joilla kohtuullistaa elämääsi"; hmm.)(luulin ihan oikeasti että se on keittokirja, jossa on tosihalpojen keittojen reseptejä)

En pidä itseäni kohtuullistajana: päivät ovat touhua täynnä. Enkä totisesti halua kasvattaa rastalettejä enkä sen puoleen turnipsejakaan.
Mutta ehkä sittenkin huomaamattani olen sitä: minulla on sellainen olo, kuin eilinen olisi ollut vapaapäivä. Olen tehnyt kaikenlaista hauskaa.

Eikö kohtuullistamisessa sittenkin ole kyse siitä, että on tyytyväinen elämäänsä - että se mitä tapahtuu vastaa omia mielikuvia siitä, millaista on hyvä elämä?
Niin että sikäli, jos on aina haaveillut nimenomaan omasta turnipsipellosta, niin sittenhän se on haaveiden täyttymys; ehkä ne käsiini osuneet kirjat ovat turhan yksiulotteisia? Tai ehkä liian monet free-toimittajat haluavat nimenomaan viljellä turnipseja?
Kukaties niissä tarinoissa liian suureen asemaan nousee elämänmuutoksen totaalisuus - vähän samalla tavalla kuin joidenkin rytmiryhmien diskurssissa esiin nousee se minuutti jolloin uskoontulo tapahtui ja kaikki muuttui? Sellainen puhuntahan ei sovi ihmiselle, joka kasvaa hiljaisesti ja vakaasti niissä omissa olemassaolevissa puitteissaan haluamaansa suuntaan - vaikka siihen kohtuullistamiseen.

Kotiäidiksi minusta ei ole, se on kyllä huomattu (esim. loma-aikoina). Mutta henkisesti: painopisteeni on kuitenkin siellä, kartanomme keittiönpöydän ääressä.
Kyllä, olen väsynyt, pottuuntunut, arkeen kyllästynyt - milloin mitäkin.
Silti nautin aivan suunnattomasti, melkein huomaamattani, siitä että kauhukolmikko notkuu jossain lähistöllä, että viihdymme yhdessä. (paitsi jos ne notkuvat minun sohvallani silloin kun minä haluaisin notkua siellä)
Nautin siitä, että työ on sellaista jonka voi enimmäkseen unohtaa kotiin tultuaan. Nautin eilisen kaltaisista päivistä, päivistä jotka ovat täynnä hyvää mieltä tuottavaa puuhaa.
Pientä positiivista kiirettä.

Ehkä se on kuitenkin se suuri ajatus näissä kohtuullistamistarinoissa.
Pieni positiivinen puuhakkuus.