perjantai 29. heinäkuuta 2011

alentunut toimettomuudensieto

keksin lisää syitä, miksi pyöräily on ihan tyhmää.
Ei voi lukea samaan aikaan. Niinpä koko pyöräilymatka on ihan hukkaanheitettyä aikaa. Tyystin.
En uskalla kuunnellakaan mitään, koska kuitenkin ajaisin jonkun mummon yli. Tai mummo ajaisi minun ylitseni.

Olisi kyllä aika kivaa pistää kirja pyöräkoriin ja lueskella. Kyllä menisi mukavasti aika ja matkanteko.
Ajatelkaa nyt: hopeanuolessa olisi sellainen ihana tummanharmaa pajukori ja pajukorissa sellainen hieno moderni e-lukukirjahommeli (ettei tuuli kääntelisi sivuja) ja sitten mentäsiin että tralla-laa-minäpoljen-sinäohjaat!

*
Eilisen valitusvirteni jälkeen silppuroin verstaalla sen, minkä silppuri sieti. Vajaat puoli tuntia. Sitten se hyytyi. Kannoin kassillisen roskia ulos.
Huokailin.
Ja sitten UPM lähetti minut kotiin.

Tänään olen puhtaaksikirjoittanut yhden taulukon.
Nyt mietin, onko silppuri tokeentunut eilisestä urakasta. Voisikohan sitä taas käytellä?

Eilen kotona juoksin levottomana ympyrää, koska kaikki lapset olivat kateissa. Isoveli oli linnoittautunut huoneeseensa lukemaan, Isosisko oli kaverinsa kanssa leikkimässä ja Pikkusisko oli kaverinsa kanssa leikkimässä.
Kysyin hraHakkaraiselta, että tätäkö tämä nyt sitten on? Mitä minä teen?
Kun en kuitenkaan osaa oikein asettua aloillenikaan, olen jonkinlaisessa valmiustilassa koko ajan, jos kuitenkin täytyy vaihtaa vaippaa tai mennä pelastamaan joku jostain käsittämättömästä paikasta.
Heti kun rauhotuin lukemaan, tuli Pikkusiskolle mieleen elämääsuurempi asia ("voitaisko me mennä ostamaan se koulureppu. Nyt? Tänään? Heti?")
En malttanut enää laskea kirjaa kädestäni ja sain huonon omantunnon, kun sitten en ollutkaan täysimittaisessa valmiustilassa joka hetki.
En vieläkään ole oppinut: niin kauan kun juoksen levottomana ympyrää ja näennäiskodinhoitelen, saan olla rauhassa. Mutta heti kun lasken ahterini jollekin alustalle, tulee kaikille yhtaikainen kriisi ja sen lisäksi joku tyhmä puhelinmyyjä soittaa ja puhelin on tietysti jossain toisessa huoneessa kartanomme länsisiivessä.
Kun lapset olivat pieniä, opettelin lukemaan seisaaltani keittiön työtason ääressä. Nykyään olen niin mukavuudenhaluinen, että mieluummin istun.
Tai lojun.

Ajattelin, että uhmaan lääkärin viime syksynä määräämää käsityökieltoa ja rupean kutemaan tai virkkilöimään jotain. Eihän tätä toimettomuutta voi kestää!
Yhden toimettomuuden kyllä sietää (esim. töissä), muttei kahta.
Älkääkä ruvetko mulle mitään siivoamisesta. En varmalla siivoa.
Minä haluan sellaista mukavaa toimeliaisuutta.

*
Lupasin Pikkusiskolle että menemme tänään reppuostoksille.

**
Hyvänen aika - minulle on tullut uusia lukijoita: Tervetuloa, toivottavasti viihdytte!

4 kommenttia:

  1. Mun mielestä pyöräily on myös ihan järjettömän tyhmää. Vihaan joka hetkeä. Tosin mulla ei ole nyt edes olemassa polkupyörää, mutta jos olisi niin vihaisin. Maalle muuton jälkeen luultavasti joudun sellaisen hankkimaan. Ja pyöräilemään. Joten empatiaa täältä vaan kovasti.

    VastaaPoista
  2. Pakko kommentoida vielä lisaa; tuo on käsittämätön ilmiö. Niin kauan kun olet hollilla ja näkösällä vaikka keittiössä, kukaan ei tarvitse sinua tai varsinkaan hakeudu seuraasi ihan muuten vain. Mutta auta armias jos teet jotain omaa, menet koneelle tai lueskelet mukavasti, niin mikä trafiikki alkaa. Onko se joku sisäänkirjoitettu ohjelmointi perheenjäsenissä? Hälytys, hälytys, perheenäiti lepotilassa...

    VastaaPoista
  3. MInun on pakko olla poikkiteloin.

    Fillarointi on parasta herkkua,vaikkakin kaikki vastenmieliset lieveilmiöt-jotka listasit,ovatkin täyttä totta.
    Mutta kun JoJomainen elinpainoni vaatii liikuntaa,olen jämähtänyt fillarointiin. Lenkkeily on tyhmää,noin kuin juosten ja sitten kävely ei vaihda maisemia vieressäni riittävän nopeasti.
    Ja kyllä,olen päättänyt pienentää hiilijalanjälkeäni ajamalla fillaria.
    Siis oikeasti,tällaisia asiota olen jopa miettinyt.
    Keski-ikä!

    Lukeminen?
    Nyt voisi yrittää,kun Juniori on poissa.
    Kun lapset oli pieniä, ne tunkivat vielä kirjan päälle syliin möyryämään-kun muutamaan sivuun yritti keskittyä.
    Kaukana ne on ne ajat!

    Koulureppu-Pikkusisko.
    Huoh.
    Onko värikoodi selvillä jo. Yksinkertainen vai koristeltu. Onko suosikkihahmoja?
    Tuo on mielestäni yksi kaikkein hienoimpia kohtia koulun aloituksissa.
    Ihan oikeasti.
    Repun ostaminen.
    Tuohon hetkeen kun voisi noiden lasten kanssa pysähtyä hetkeksi.
    Suorastaan liikuttava hetki.

    Terv.Itkupilli

    VastaaPoista
  4. vintti: pyöräily on ihan mukavaa, aina joskus. Minä mieluummin kävelen, jos voin valita ja aika riittää - yleensä ei riitä.

    Reppu on ostettu: lila, kissakuvioinen. Suurin henkinen taistelu käytiin kissa- ja koirakuvien välillä, molemmat olivat niin ihania.
    Repussa on koirakuviollinen penaali täynnä uusia kyniä ja koirakuvioinen eläinvihko, johon piirretään kaikkein parhaiden eläinten kuvat ("vrriu" "kisa" "prhonen")
    -m-

    VastaaPoista