maanantai 17. syyskuuta 2012

viikonlopun jäljiltä

koko viikonloppu töissä - tänään saldoilla verstaalta. En kyllä tiedä, onko tämä oikeastaan mikään vapaapäivä, illalla on työ2:n juttuja.

Nämä viikonlopputyöt saavat aikaan suunnattomia ristiriitaisuuksia mielessäni ja sielussani.
Toisaalta ne ovat sitä suolaa tässä muuten aika yksitoikkoisessa raadannassa, on aika palkitsevaa nähdä minkä vuoksi me siellä verstaalla oikeastaan kökötämme päivästä toiseen.
Toisaalta en pidä viikonlopputöistä ollenkaan: en oikein tiedä, miksi olen paikalla. Tehtävänkuva on niinsanotusti epäselvä ja esimies on huono delegoimaan. Ainoa keino löytää ihan oikeaa tekemistä on olla käsittämättömän nopea.
Toisaalta joudun koko päivän olemaan epäluonnollisen sosiaalinen ja puhumaan asioista joista en oikeastaan tiedä yhtään mitään, toisaalta olen aika yksinäinen.
Toisaalta on mukavaa olla ulkona, toisaalta se aiheuttaa sen että iltaan mennessä on JPK (joka paikka kipeä). Koskaan ei ole tarpeeksi päällä ja aina on hiki.
Ja viime kädessä aina harmittaa, kun ei ole yhteistä vapaata perhe-aikaa.
Tiedän, viikonlopputyöt ovat vuorotyöläisille ihan selvää kauraa: vapaata voi olla muulloinkin ja perheaikaa myös. Olen vain niin urautunut virastoajan puitteissa tehtävään työhön ja oikuttelen siksi.

Sunnuntai-iltana olin väsynyt.
Oli JPK ja potutus maximus. Oikeastaan olisin vain halunnut lönöttää pahantuulisena sohvannurkassa ja sääliä itseäni. Tai ainakin olla Ihan Rauhassa.
Pikkusiskolla oli aikuisen vaje. Hän istui sohvalla hänkin, toi kynänsä ja lehtiönsä ja piirteli ja höpötteli. Luki ääneen ja kyseli.
Isosiskollakin taisi olla aikuisen vaje.
Onnistuin provosoitumaan ihan turhasta ja ihan silkkaa väsyneisyyttäni. Lämmin ihana suihku ja yksinäinen iltapala pakenivat hetkessä ulottuviltani.
Onneksi enkeli tönäisi juuri sillä hetkellä. Tulin ajatelleeksi että on tilanteita, joissa on uskallettava olla äärimmäisen rehellinen. Sanoin tunteitaan suureen ääneen tuulettavalle esiteinille: "olen ihan ristiriitaisissa tunnelmissa. Tekisi mieleni yhtaikaa itkeä ja nauraa ja heittää nuo lelut alas parvekkeelta. Olen ihan hirveän väsynyt ja siksi vain itkettää. Haluaisin vain sääliä itseäni niin kuin sinäkin nyt teet. Toisaalta naurattaa, muistutat niin paljon minua silloin kun olin samanikäinen. Tiedän ihan just miltä nyt tuntuu ja ihan samoilla sanoilla olen äidilleni huutanut minäkin. Minä muistan sen ja siksi naurattaa. Ja eikös vaan olekin inhottavaa kun on nenä niin täynnä räkää ettei pysty enää hengittämään" (lapsen olkapäiden asento lientyy ja tuhinan seassa turskahtaa naurunpoikanen) "ja sit olen vielä niin kiukkuinen että melkein voisin heittää nuo lelut parvekkeelta alas."
"Mitä sun äiti silloin teki?" kysyy lapsi - ja meillä on keskusteluyhteys.

Mietin jälkeepäin, miksi nuo kiperät tilanteet tulevat aina silloin kun itse on väsyneimmillään ja alakuloisimmillaan?
Luultavasti ainoastaan silloin ne huomaa: ne pääsevät eskaloitumaan todellisiksi kriiseiksi. Kun on Hyvän Äidin Päivä (hyvin harvoin), ei kriisejä pääse syntymään.

Ja sitten mietin vielä, että Kiitos Äiti, kun olet jaksanut.
HraH kysyi jälkeenpäin: "olitko sä tosiaan samanlainen?" Oli tunnustettava, että luultavasti vielä paljon hankalampi.
Niin että Kiitos Äiti. Kiitos kun olet jaksanut. Ja vaikka vahingonilo onkin paras ilo, niin älä ihan hirveästi viitsi tuuletella.

*
nyt tämä lähtee täydellisten farkkujen metsästykseen

*
ja ps. olethan huomannut mitä länsisiivessä tapahtuu kaiken aikaa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti