uutisia ja oivallus

eliökuntauutisia

Kävimme eilen ruuanperäiskahveilla hraH:n kanssa keskustelun, jonka sinetöimme loppukaneetilla keskustelu jota emme kumpikaan olleet uskoneet käyvämme.
Sinnipäät voittivat. Talous laajenee käsittämään jyrsijäeläimiä.
Kunhan rahoittavat perushankinnat itse.

kasvikuntauutisia

Odotan kukkaruukkukeijua vaihtamaan säälittävien viherkasvieni mullat.

viestintäuutisia

Oletteko kuulleet Wiion viestinnän laki nro 1:stä?
Viestintä epäonnistuu aina.

Eilen iltapäivällä aloittaessani ruuanlaittourakkaa pyysin Isosiskon keittiöön: "tules vähän tänne, mä haluun jutella sun kanssa"
Typykkä tuli huolestuneena ja luimistellen mitämämukaoonnyttehny?

Piti ottaa omstart.
Halusin ihan vain jutella.
Puskin sitä otsaan, käskin sekoittaa makaroneja ja sanoin että jutellaan ihan muuten vaan kun nyt kerran olet siinä.
Juttelimme.

vanhemmuusuutisia

hitsinpimpulat. Ehkä sillä olikin jotain luimistelunaihetta? Nyt vasta älysin.

lisää vanhemmuusuutisia

Aloin lukea Janna Rantalan Äiti älä tottele (kaikenmaailman kasvatusoppaita).
Aika hyvä, paitsi tulee ahd. kun miettii että tekeepä niin tai näin, tekee kumminkin väärin ja lapset tarvitsevat terapiaa.

Vaikka nyt sisaruuskateudesta luin, niin käyttäytyypä lapsi niin tai näin kun nuorempi sisarus taloon tulee, niin joku torjunta sillä tietysti itsestäänselvästi on päällä ja sitten se kärsii. Ja vanhempi upottaa lapsen johonkin roolin, josta se tietysti myöskin kärsii.
Tuon roolijutun tunnistan, ja vähän surenkin sitä.

Yritin muistella, millaisia isot ovat olleet, kun pieniä on tullut - mikä torjuntamoodi niillä on ollut päällä, mihin rooliin olen ne upottanut ja millaista terapiaa ne sitten kohta tarvitsevat.
Vaikea oli muistaa.
Muistan väsymyksen ja turhautumisen ja oman keskenkasvuisuuteni. Muistan yksittäisiä tapahtumia ja tilanteita, mutta miten ne ovat silloin joskus toisiinsa suhtautuneet? En muista.

Kun Isosisko syntyi, asuimme talossa jossa ei ollut hissiä.
Siinähän kanniskelin, ostoksia, vauvaa, vaunuja, ylös ja alas.
Muistan kerran kun kävin jotain hakemassa ylhäältä vielä ennen ulkoilukierrosta. Käskin Isoveljeä vahtia siskoa: seisot tässä etkä lähde mihinkään. Se, kaksivuotias, seisoi tymäkkänä asennossa kurahaalarissaan vaunujen vieressä siskoa vahtimassa.
Olenko pakottanut sen liian isoksi liian pian? Antanut liian suuren vastuun? Ajanut sen liian kiltin ja vastuuntuntoisen rooliin?

Vanhemmuusoivallus

Kummallista. Jotenkin leimallista on jatkuva riittämättömyyden ja huonon omatunnon tunne.
Tai ei.
Ennemminkin sellainen heikoilla jäillä kävelemisen tunne. Jokainen askel on voitto, ja silti on kuulevinaan ritinää jalkojensa alla?











3 kommenttia:

  1. Kuulostaa niin tutulta, liian tutulta toi pohdinta.

    Mä oon vähintäänkin varma että M:sta kasvaa primadonna joka luulee että se voi ja saa tehdä mitä vaan. K taas oppii jo pienestä että se on ihan mahdoton, siitä ei oo mihinkään ja ettei kukaan voi jaksaa sen kanssa. O oppii olemaan näkymätön...

    Ruusuinen tulevaisuus meidän kolmikolla.

    VastaaPoista
  2. Mä pidin esikkoa kaksivuotiaana henkilönä jolta voi vaatia asioita. Keskimmäinen on siinä kummallisuusloukossa, ja kuopus on meillä sit se primadonna.
    Pilannut olen, kaiken. En voi edes ajatella.

    VastaaPoista
  3. Älyllis-filosofisesti kysyn, että voiko yhteenkään ihmiseen suhtautua niin, ettei anna sille jotain roolia tai lokeroa päässään?

    Ja voivatko lapset mennä pilalle siitä, kun kaikkia lapsia maailmassa kuitenkin kohdellaan samalla tavalla jonkinlaisiin oletusrooleihin upotettuna?

    Se on tietysti huono juttu, jos se tiedostamaton rooli on kiveen hakattu ja negatiivisesti leimaava ("aina tuo meidän kauhukakara vaan rääkyy ja rääkyy, siitä tulee rääkyjä")
    Tai jos se on liikaa velvoittava ("tuolla lukupäällä siitä tulee lääkärijuristipappi")

    Eikö toisaalta se, että lapsella on jokin lokero tai rooli ole juuri sitä, että sen naperon kohtaa yksilönä?

    Emmä osaa selittää tätä paremmin...

    VastaaPoista