veissipuukkianalyysi

maanantaissa mennään.
Mitä osaisin viikonlopusta tiivistää?
Istuin luennolla.
Mietin elämääni.
Yritin ottaa opikseni.
Otin nokoset.
Söimme pizzaa.

Kuulostaa kauhean tylsältä, puuduttavalta suorastaan.
Omien sisäisten myllerrysten sanallistaminen on vaikeaa, melkein mahdotonta. Joskus tulee potkaistuksi juuri oikealla hetkellä ja oikealla tavalla.

En edes yritä.

*

Olen ollut suurinpiirtein vuoden verran osa suurta iloista veissipuukki-yhteisöä.
Onhan se ihan hauskaa, vaikka en vieläkään oikein ymmärrä, mikä se juttu siinä on.
Luultavasti joku jossain hykertelee tyytyväisenä. Saatiinpas sekin ääliö koukkuun. heh.

Joistain ihmisistä paljastuu puolia, joita ei olisi odottanut paljastuvan. Jotkut ovat juuri sellaisia kuin on kuvitellut heidän olevankin.

Joidenkin kanssa - yllättävästi - virtuaalitodellisuudessa on paljon hauskempaa kuin irl. (esim. kirkkoherra ja lukuisat sukulaiset) Se jos mikä on kummallista.
Sitä kuvittelee tulevansa jonkun kanssa läheisemmäksi ja ajattelee että nytpä löydän tästä tyypistä sen todellisen sielun ja sitten huomaakin, että ne sielunkumppanit ovat ennemminkin sellaisia tyyppejä, joiden kanssa arjessa juuri ja juuri tervehtii. Outoa.

Ajattelin silloin aluksi, että otan kaveriksi kaikki, jotka sitä haluavat. No, yhden olen torjunut. (kummitytön koulukaveri, jota en tunne ensinkään)
Yhtään kaveria en ole tainnut etsiä, en sen perään kun muutamalle ihan silloin alussa ilmoittauduin. Mistä syystä minulla on kavereita veissipuukissa juuri niin vähän kuin todellisuudessakin.


*
edit myöhemmin

No nythän vasta muistin, mistä piti kirjoittamani. Ei mistään veissipuukista kummikaan, unohtakaa koko juttu, silkkaa tilantäytettä.

Yritän psyykata itseäni taas pyöräilymielentilaan. Bussikorttia jäljellä kolmisen viikkoa, pitäisi vissiin kaivella fillari esiin varastosta ja tarkistaa, tarvitseeko se huolenpitoa.
Joinain päivinä suorastaan odotan sitä, pyörällä liikkumisen vapautta. Sellaista tapahtuu enimmäkseen iltaisin jonkinlaisessa unensekaisessa kaikkivoipaisuusmielentilassa.
Joinain päivinä ajattelen, että en ikinä luovu bussikortista. Niinkuin vaikka lauantaina kun pakottauduin kävelemään universtaalle. Ihan liian rasittavaa liikuttaa itse itseään. Grr.

Nautin jo valmiiksi tilasta ja vapaudesta.
Ahistun jo valmiiksi hikoilusta ja kaikesta rasittavasta. Ylämäistä ainakin. Ja sitten myös vastatuulesta.

Ja kuten tavallista, tähän liittyy tietysti kaikenkattava härpäketarve.
Ihan selvästi tarvitsen fillariini matkamittarin ja sitten itseeni semmoisen aktiivisuusmittarin, ja uuden ja paremman pyöräkorin tai jonkun semmoisen mihin voin survoa laukkuni, kun se etukori vie niin hirvittävästi tilaa pyörävarastossa, ja oikeastaan ja tarkemmin ajatellen tarvitsisin uuden pyörän. Kyllä näin on.
Sekä tietysti paremmat ulkoiluvarusteet, vaikka ne kyllä ovat ihan hyvässä kunnossa, jos ihan rehellisiä ollaan.

Mietin, että voisin kirjoittaa yleisöosastokirjoituksen.
Maksaisin ihan ilomielin nimittäin taloyhtiölle pientä vuokraa siitä, että minulla olisi hyvä paikka fillarilleni.
Meidän pyöräsuoja on pieni ja aivan täyteentupattu sellaisia pyöriä, jotka eivät sieltä enää mihinkään liiku. Ymmärrän jollain tasolla että viimeiseen asti huonojalkainen vanhus vielä kuvittelee pyöräilevänsä, mutta voisiko niille vanhoille, vuosikymmenen käyttämättömille rukeille osoittaa jonkun toisen tilan ja aktiivikäytössä oleville pyörille semmoisen tilan, mistä ne saisi ulos helposti ja vaivattomasti. Kyllä pitäisi fillarilla olla oma tolppapaikka, tai joku. Ärsyttää, kun jokainen tuleminen ja meneminen kestää tolkuttoman kauan kun ensin täytyy raivata tiensä sisään ja ulos pyörävarastoon.