Aika ulkonäkövoittoisia kyllä nuo lupaukset noin viime kädessä ovat.
Oman lapsen kohdalla pitää kyllä minun mielestäni kehua koko pakettia. Ulkonäköä, taitoa, saavutuksia ja sitä että se on yleisesti ottaen niin mukava napero.
Minusta henk.koht. on paljon vaarallisempaa kehua taitoja ja älyä ja saavutuksia, koska se ajaa helposti tilanteeseen jossa lapsi kuvittelee että muut arvottavat häntä vain suoritusten perusteella.
Pitää uskaltaa kehua myös lapsen ulkonäköä vaikka ja erityisesti silloin kun näkee että se on miettinyt ulkoasuaan ja hakee sitä hapuilevaa identiteettiään tässä maailmassa. (tietää sen itsestäänkin: kyllä aika mukavalta tuntuu kun joku sanoo että onpa sinulla kaunis asu tai tukka tai näytätpä tänään hyvältä)
Ja pitää myös voida sanoa, että tuo asu tai kampaus tai mikälie ei välttämättä sovi tähän hetkeen /tilaisuuteen. Pitää olla rehellinen, semmoisella rakentavalla tavalla.
Mummin synttärijuhliin ei voi mennä sen näköisenä että on ryöminyt takaperin ruusupuskan läpi. Ellei sitten mummin synttäreillä nimenomaan tehdä sitä. Ryömitä takaperin läpi ruusupuskan.
Kyllä ovat tuntemani nuoret ihmiset olleet salavihkaisen tyytyväisiä kun olen kehaissut että oletpa kaunis tai miehekäs tai mitä ne nyt ikinä jossain erityisessä hetkessä ovatkaan olleet.
Ovat ne olleet tyytyväisiä siitäkin kun olen sanonut että minä en pidä tuosta yhtään, mutta sinulla on hyvä ja selkeä maku. Vaikka se ei olekaan sama kuin minun makuni. Ja vaikka asusi ei olekaan yhtään sellainen kuin mitä minä olisin valinnut.
Se oma napero on kumminkin kaunein, fiksuin ja ylipäätään parhain mitä saatavilla on.
Kehu lapsi päivässä.
Toinen mistä olen ihan perustavanlaatuisesti eri mieltä on tuo en punnitse itseäni lapsen nähden.
Miksi ihmeessä?
Eihän vaaka tai tieto omasta painosta sinänsä ole mitenkään vaarallinen asia. Vaan se, mitä sillä tiedolla teet. Miten ja mihin sitä tietoa käytät. (vrt. sä oot hirvee läski! / vaikkapa lääkkeen annostus painon mukaan)
Siis ihan oikeasti: se, että jostain asiasta lakataan puhumasta tai että siihen ei ole vastauksia, tekee siitä asiasta tabun.
Meidän pitää kasvattaa lapsiamme elämään.
Meillä pitää olla mukava olo itsemme kanssa: meillä pitää olla näkemyksiä koulusta, politiikasta, liikunnasta, uskonnosta, television järkevästä käyttömäärästä, painosta, ulkonäöstä, tavasta jolla tehdään kotityöt ja läksyt, jatko-opinnoista, alkoholista, ruuasta...lukemattomista asioista tässä maailmassa.
Meillä pitää olla aikuisia näkemyksiä, mielipiteitä, joita voimme perustella ja puolustaa - meillä pitää olla arvomaailma.
Meillä pitää olla näkemyksiä, joiden varaan lapsi voi rakentaa.
Vielä enemmän: meillä pitää olla näkemyksiä joita vastaan hän voi kapinoida.
Koska tosiasia kuitenkin on, että pieleen menee kumminkin, tavalla tai toisella.
Välihuomatus: Se, mikä yhden lapsen mielestä on kannustavaa ja hyvä juttu, on toisen mielestä sitä, että häntä rakastetaan vain jos hän olisi yhtä hyvä koulussa kuin se toinen ja kolmas on sitä mieltä että häntä aina syrjitään. Ja se, mitä itse pitää hyvänä vanhemmuutena ja kivana seikkailuna on unohtunut yhdeltä kokonaan, on toisen mielestä hassu tarina ja kolmannen mielestä melko ahdistava kokemus.
Täydellistä vanhemmuutta ei vain ole olemassakaan, ja vanhemman ainoa lohtu tässä maailmassa on se, että ne kasvavat noin suunnilleen täysipäisiksi vanhemmistaan huolimatta, eivät traumatisoidu ihan hirveästi ja saavat toivottavasti tukkualennusta, jos tarvitsevat kootusti terapiaa.
ugh. Suuri päällikkö on puhunut.
*
ps. en uskalla luvata lapsilleni mitään muuta kuin semi-intelligenttiä debattia, melkein mistä tahansa aiheesta. Voidaan yhdessä pohtia maailman menoa, sen voin luvata.
Kaikki muu menee pieleen kumminkin.
Aika turhille vaikutti Pääskysaaren lupaukset (ellei se nyt sitten ole noita lupauksiaan vastaan koko ajan toiminut).
VastaaPoistaUlkonäön sijaan kyllä mäkin kehun mieluummin taitoja (tai itse asiassa tosissaan yrittämistä), mutta esiteinille tulee helposti sanottua se, että on kivat vaatteet löytänyt päällensä. Ja toisen tenavan pisamat herättää aina mussa sellaisen spontaanin ihastuksen. Toivon tenavan oppivan tykkäämään niistä tyypillisen inhoamisen sijaan.
btw. mäkin jäin miettimään, mistä tuo Pääskysaari pitäisi tuntea?
:) Pääskysaari on ainakin joskus ollut radiojuontaja. Hän oli nenäpäiväjuontajana viime vuonna. Nimi jäi mieleen kun Pääskysaari on minusta tosi kiva nimi :D
VastaaPoistaMinäkin ajattelen, että kyllä ulkonäköäkin pitää kehua. Ei liikaa vaan sillä tavalla, että toinen tuntisi itsensä itsevarmaksi ja mukavaksi omassa kehossaan. Kun tietää omat vahvuutensa on helppompi sietää niitä heikkouksiakin.
Olen samaa mieltä, että puhumattomuus kasvattaa tabuja.
Pojalle kehaisin viikonloppuna, että hänellä on kauniit silmät ja hän meni heti niitä peilin eteen tutkailemaan. Mielissään. Tyttöä tulee kyllä kehuttua enemmän. Ja olen huomannut, että tytön ulkonäköä kommentoivat vieraatkin usein. Yleensäkin tyttö saa paljon enemmän kehuja ja kommentteja olemuksestaan kuin poika. En tiedä onko se oikeasti sukupuolisidonnainen juttu vai onko se sattumaa. Surullista jos tytöissä katsotaan ensiksi vain ulkoisia seikkoja.
Mä en tykkää Pääskysaaresta, joka on radio ja tv juontaja, Henkka Hyppösen vaimo ja absolutisti, mielestäni myös hauton ja mauton besservisser.
VastaaPoistaOlen ihmetellyt minne on kadonnut ihmisten normaali ja käytännön järki ? Miksi julkkisten pitää listata mielipiteitään nettiin muille malliksi (ketä kiinnostaa?) vaikka kyseessä on kaiketi itsensä tyrkylle tuonti?
Marika, niin hyvä kirjoitus et ei parempaa olla voi.
VastaaPoistaNiin totta tuo, miten eri lailla esim kolme lasta kokee asiat. Ihan varmasti teen sata asiaa väärin mutta ehkä jotain oikein. Ehkä.
Mä iloisesti punnaan itseäni joka päivä ja saatan kailottaa joka välissä et kauhee läski, mutta pojat näkee sen naamasta ja kuulee äänestä et se on läppä. tajuan myös sen, et tota vitsailua en harrastais jos mulla olis tyttöjä. Jotenkin aattelen et pojille se ei ole niin haitallista....
ELISA, miksi julkkikset jakelee netissä mielipiteitään? Eikö ne tajua et se on meidän tavisten hommaa :D
Minua aina kehuttiin kauniiksi, kun olin lapsi. Kehuttiin varmasti muistakin asioista, mutta jotenkin juuri ulkonäön osalta sain vanhemmiltani sellaisen annoksen ylistelyitä, että edelleen tänä päivänä olen pohjimmiltani täysin vakuuttunut sisimmässäni siitä, että olen tosi kaunis. Monesta muusta olen hyvinkin epävarma mutta en ulkonäöstä. Ei tarvitse edes tällä lailla lievästi ylipainoisena, harmaantuvana nelikymppisenä meikata, jatkuvasti laittaa tukkaa tai laihduttaa, kun nyt kerta kaikkiaan olen niin jne. Ymmärtänet pointin. Peilin ja valokuvien perusteella ns. objektiivisesti arvioiden kauneus taitaa olla etupäässä ns. sisäistä, mutta ei se menoa haittaa. ;-)
VastaaPoistaKehun kyllä itsekin lapsiani kauniiksi. Ihmisen on hyvä olla iloinen ja tyytyväinen ulkonäköönsä.
"Täydellistä vanhemmuutta ei vain ole olemassakaan, ja vanhemman ainoa lohtu tässä maailmassa on se, että ne kasvavat noin suunnilleen täysipäisiksi vanhemmistaan huolimatta, eivät traumatisoidu ihan hirveästi ja saavat toivottavasti tukkualennusta, jos tarvitsevat kootusti terapiaa."
VastaaPoistaNäino! Ja ne Pääskysaaren listan asiat... Hitsi vie kun mun mielestäni pitäisi olla itsestään selvää, että kenenkään ulkonäköön ei puututaisi erityisen solvaavasti kenenkään aikana tai yleensä pidettäisi sitä pintaa niin yletömän tärkeänä. Tai suorittamista. Enemmin mun mielestäni pitäisi muistaa kehua, jos lapsi on jossain suhteessa itse tosi tyytyväinen johonkin aikaansaannokseensa. Ei tarvitse olla maailman kaunein ja paras, kunhan on paras omana itsenään olemisessa.
Heei, täällähän on ihan ruuhkaa!
VastaaPoistaKiitos kommenteista: onneksi me ollaan niin kypsiä ja fiksuja ja filmaattisia naisihmisiä, että osaamme
a) kehua (myös lapsia)
ja b) jakaa pohjattoman hyviä näkemyksiämme netissä ;)!
Ollaan näköjään yhtä mieltä siitä, että kehutaan lapsi päivässä, ja vähän kaikista asioista. (maanantaisin ulkonäkö, tiistaisin hyvät yritykset, keskiviikkoisin onnistumiset...?)
Pohdin vielä vähän lisää tuota ulkonäköasiaa, erityisesti Floran innoittamana: lapselle on varmasti tärkeää kuulla tai tuntea olevansa kaunis tai fiksu ja ylipäätään hyväksytty nimenomaan oman vanhempansa silmissä.