Enemmän oikeaa kuin haikeaa

Tämä kesä on ollut mielenkiintoinen.

Esikoinen muutti omilleen.
Keskimmäinen vietti kuukauden kesävaihdossa Uudessa Seelannissa.
Nuorimmainen on hänkin jo kotipesän laitamilla, kasvamassa ja irroittautumassa.

Esikoisen armeijaan lähtö vuoden alussa tuntui omituiselta, alussa huoli oli kova ja vähän ikäväkin.
Kunnes hänen poissaolostaan tuli normi.
Huone oli viikot kissojen nukkumapaikkana ja vapaina viikonloppuinakin melkein enemmän tyhjillään kuin asuttu.
Maaliskuulla hän alkoi puhua ja puuhata omilleen muuttamista. Asunto löytyi jo huhtikuun alusta, vaikka nuori muutti sinne vasta intin jälkeen.
Siinä missä isänmaan kutsu alkuvuodesta tuntui melkein maailmanlopulta tai ainakin omituiselta, alkoi yhtäkkiä tuntua enemmän kuin oikealta se, että nuori muuttaa omilleen.

Juhannuksen tienoilla koko lauma oli koolla.
Koti tuntui oikeastaan liian täydeltä: koko ajan jossain oli joku, missään en ollut yksin.
Vaikka nuorista jokainen on rauhallinen ja omissa oloissaan viihtyvä, silkka niiden olemassaolo tuntui täyttävän henkisen tilani tyystin.
Sinä päivänä kun Isoveli aloitti muuttonsa kaverinsa kanssa, se tuntui enemmän kuin oikealta.
Ei siksi että erityisesti olisin halunnut hänestä eroon, vaan siksi että hän (vaiko minä?) oli valmis lähtemään omilleen. Tuon pyykit jos saan ruokaa.

Jotenkin erityisen hyvältä ja oikealta tuntui se, että muutossa häntä auttoi lapsuudenystävä - emme me, aikuiset.
Saman lapsuudenystävän vanhemmat aikoinaan auttoivat meitä meidän ensimmäisessä muutossamme.
Ympyrät avautuvat ja sulkeutuvat.

uuden kodin ensimmäiset asiat

Keskimmäisen lähtö maailmalle heinäkuun alussa - se vasta maailmanlopulta tuntuikin.
Miten se pärjää siellä kaukana-kaukana, kun välillämme on mantereen ja valtameren verran, kaksikymmentäseitsemän lentokonetuntia ja yhdeksän tuntia todellista aikaa?
Osaako vaihtaa konetta, löytääkö ne joiden luona asuu ja osaako olla siellä?
Onko se turvassa edes, riittävätkö rahat ja jos eivät riitä, niin mikä neuvoksi?
Jos sille tulee hätä, niin miten pääsen sinne, tuntikausien päähän, mantereiden ja merien taakse?
Hätätilanteita ei tullut, ja vaikka pankkikortti ei toiminutkaan, riittivät rahat kuitenkin. Lentokoneiden vaihtaminen onnistui, vaikka tulli jumittikin.
Kuun puolivälissä alkoi tuntua ihan normilta se, että ruokapöydässämme on vain kolme syöjää, jos sitäkään.
Nyt se palasi takaisin, hyväntuulisena, terveenä ja omana itsenään, rakas Naalle repussa kuitenkin.
Kotimatkalla se pohti ääneen sitä samaa mitä minä en aivan tohtinut sanoiksi asetella edes itsekseni: miten mahdumme saman katon alle?
Olis aika kiva muuttaa omilleen.

Naalle lähtee maailmalle

Nuorimmainen, hän joka pienenä pelkäsi että joku unohtaa hakea hänet harrastuksesta kotiin, käväisi äkkiseltään kummitätinsä luona parin bussivaihdon päässä.
Otti reppunsa, kuulokkeensa ja kännykkänsä ja vilkutti pienesti bussin ikkunasta.
Ja seuraavaksi se olikin valmis sitoutumaan pitkäaikaiseen hankkeeseen, joka vaatii kohtalaisen säännöllistä reissaamista Helsinkiin, itse ja omin päin.
Ei tartte saattaa.

Tämä on enemmän oikeaa kuin haikeaa.