Miksi se ekseli kaikkinensa herättää niin suuria tunteita?
Olen sitä mielessäni meditoinut hyvän tovin.
Koko ajatus kotihommeleiden ekselöimisestä tuntuu naurettavan pikkumaiselta pilkunviilaamiselta. Mekaaniselta, pikkumaiselta pilkunviilamiselta.
Siltikin, ajatus sen pohjalla on täysin oikea: sopimussuhteessa kaikenlaisista asioista on syytä sopia.
Ekselöinti tuntuu naurettavalta nipottamiselta, koska ne kaikenlaiset hommat on kuitenkin hoidettava.
Ajatus silti on oikea, koska kaikenlaiset hommat on kuitenkin hoidettava.
Vierastan ajatusta siitä, että kotihommelit - tai elämä ylipäätään - olisi jotain täsmälleen tasan käyvää vaihtokauppaa: sulle-mulle-sulle-mulle.
Vähän niin kuin lapsuuden saunalimppari: millimitan kanssa kaadetaan, että jokaiselle varmasti tulee yhtä paljon.
Kun nyt ne kaikki hommelit täytyy kuitenkin jotenkin hoitaa.
On asioita, jotka ovat politiikkaa.
Jos on lipsahtanut pois mielestä kreikkalainen termi Πολιτικός tarkoittaa yhteisten asioiden hoitamista.
Asioita jotka täytyy hoitaa yhteisen hyvän edistämiseksi.
Ja siksi on kovin kummallista, että niitä asioita pitäisi jotenkin laskea ja jyvittää ja niiden toteutumista tarkkailla - koska millainen on ihminen, joka ei osallistuisi omalla panoksellaan yhteisten asioiden hoitamiseen?
Ihan todesti: millainen on sellainen ihminen, joka ei osallistu?
Tai vielä pahempaa, pidä kiinni siitä mitä sovittu on?
(minun lapseni luultavasti ja valitettavasti)
 |
| politikoksen ydin: mullemullemulle vapaa-aikaa! |
Ekseliä ei ehkä oltu keksitty vielä silloin kun me olemme yksiin päätyneet, tai opiskelijan neljäkasikutosessa ei sille ollut tilaa, mutta sopimuksia me teimme.
Ilman allekirjoituksia, ilman ajanottokelloa ja ilman taulukkoa - mutta asioista sovittiin.
Perinteiset kotihommat: ruuanlaiton, siivoilun, pyykkihuollon, jaoimme jo ennen lasten syntymää intuitiolla.
Toinen kokkaa, toinen tiskaa.
Toinen lataa pesukoneen, toinen tyhjentää.
Toinen imuroi, toinen hoitaa muita siivoushommeleita.
Minusta kokkaaminen on kivaa, mutta tiskihuolto tyhmää.
Roskien viemistä inhoan, mutta minulla ei ole mitään vessanpesua vastaan.
Tässä työnjaossa roikumme edelleen.
Se on kuin tuhanteen kertaan tanssittu baletti, jonka askeleet kumpainenkin osaa.
Välillä näistä nakki napsahtaa nuorisollekin, mutta koska meille kumpaisellekin on kehittynyt oma näkemys siitä, millainen työn jälki on parasta, täytyy nuorison jäljiltä tehdä paikkohommeleita.
(veikkaan että kaikessa hiljaisuudessa teemme paikkohommeleita myös toistemme jäljiltä; ne omat standardit istuvat tiukassa)
Muutos: Kokkaus on edelleen minun heiniäni, ja tässä nuoriso oheistelee kiitettävästi.
Kaikkia muita hommeleita Lehtori on ruvennut tekemään sellaisella tarmolla, etten meinaa perässä pysyä: hänellä on tällä hetkellä töissä huomattavasti kepeämpi tilanne kuin minulla.
Työnjako on keikahtanut.
Välillä tuntuu kuin olisin vapaamatkustaja omassa kodissani.
Mikä muu on muuttunut kun kakrut ovat kasvaneet?
Kasvatukselliset jutut.
Mitä pienempiä lapset ovat olleet, sitä enemmän heidän asiansa olivat minun vastuullani.
Lehtori opiskeli ja aloitteli uraansa, minun fokukseni ja identiteettini oli työelämää enemmän kodissa ja lapsissa.
Päiväkoti- ja alakouluvuosina, silloinkin kun olen tuntimääräisesti ajoittain tehnyt huomattavasti nykyistä enemmän työtöitä, identifioin itseni ensisijaisesti kotiäidiksi.
Fokukseni oli kotona, keskenkasvuisissa.
Lasten sairastelut, synttärit, harrastukset - halusin olla niissä mukana.
Päiväkotirepun pakkaaminen, luokkakuvauslappujen allekirjoittaminen, wilmaviesteihin vastaaminen, uusien vaatteiden hankinta, ihan kaikki keskenkasvuisiin liittyvä oli tapani toteuttaa sitä identiteettiä, joka olisin halunnut olla: kotiäiti.
En kokenut silloin tarvetta ekselöidä näitä nimenomaisia tehtäviä, koska ne olivat olennaisia itselleni.
Omalle olemiselleni.
Nykyisellään kolmilapsinen perhe on kutistunut yksilapsiseksi.
Yhden alaikäisen lapsen lisäksi nurkissa notkuu vielä yksi täysi-ikäiseksi tullut.
Kotoa muuttaneen asioihin en tietenkään puutu.
Kuvauslaput, wilmat ja reput: täysi-ikäisen osalta minulla ei ole niihin jakoa.
Koulun käytännön mukaan nuori aikuinen ei voi poissaolojaan kuitata itse, mutta perheen käytännön mukaisesti hän on kuitenkin vastuussa itse omasta tekemisestään. Kuittaan siis maltillisen määrän myös muita kuin sairauspoissaoloja, kunhan eivät ole lintsaamisia.
Alaikäinen ysiluokkalainen joutuu jo muistuttelemaan minua hoitamaan asiansa wilmassa.
Wilmaviesti-tyyppiset kotihommat rassaavat nykyään melkein enemmän, koska ne eivät ole jokapäiväistä arkea, vaan jotain joka on muistamalla muistettava hoitaa.
Miksi ei Lehtori?
Koska nuoret ovat (olleet) fyysisesti (ja välillä myös hallinnollisesti) samoissa tiloissa joissa isänsä, olemme käyttäneet mahdollisimman vähän ja maltillisesti minun isäni -korttia.
Muutos: nykyisellään nuoriso kääntyy oma-aloitteisesti enemmän isänsä puoleen.
Minä olen vieläkin hoivaaja, mutta isä on tietäjä.
Vaikka työnjakomme on ollut hyvin - nykynäkövinkkelistä jopa liian - perinteismallinen, on nuoriso muodostanut isäänsä suhteen, johon minulla ei ole osaa eikä arpaa.
Hosa inte hokee nuoriso yhdessä Lehtorin kanssa minulle.
Opettelen päästämään irti, ja silti pitämään kiinni.
Olemaan vähän vapaamatkustaja.
Huomaan hiljalleen, että pitkällä-pitkällä aikavälillä parisuhteessa mennään tasan.
Sulle-mulle-sulle-mulle.
*
että ei se ekseli välttämättä huono juttu ole ollenkaan, vaikka oudolta ja pikkumaisnipolta vaikuttaakin.
Sä itsekin kirjoitit, että ajatus siellä takana on hyvä. Ja niin onkin, vaikka itse ekselöinti vierastuttaa. Mutta kyllä vierastuttaa toisesta ihmisestä se, että pikku hiljaa kypsyy huomaamaan, että suuri suuri osa vastuusta on toisella ja kun tähän on ajauduttu, muutosta on tosi vaikea tehdä. Kummankaan. Enää.
VastaaPoistaJa nimenomaan pitkällä tähtäimellä asioiden pitäisi tasoittua, ei sillä milliviivaimella muumilimsan kanssa, koska silloin sitä sitten helposti vedetään eri suuntiin ja pidetään liikaa kiinni omista oikeuksista ja ollaan toista vastaan - ei samassa veneessä ollenkaan.
Täältä huutelee eräs eronnut, kokemusta on ;-)
mä yritin kai juuri tota sanoa: ei voi vetää millimitalla eikä sekuntikellolla, ja ihan kaikki ei koko ajan voi, eikä edes tarvitse mennä tasan. Mutta ei voi myöskään olla niin että toinen lelluu ja toinen tekee.
PoistaMä vierastan kaikkein eniten nimenomaan sitä fiilistä mikä näistä ekseliuutisista tulee: sitä että kaiken pitäisi mennä millilleen ja sekunnilleen, ja että arjen elämisellä olisi jokin arvotaulukko, tyyliin yksi renkaanvaihto vastaa neljäätoista imurointia.
Mut elämässä täytyy tehdä sopimuksia, ja täytyy osallistua elämään.
(jos mä saisin valita, en tekisi mitään. Koskaan. Koska pelkään että elämä menee ohi. Yritän ymmärtää kovasti että juuri tämä on sitä elämää :))
Jos tasa-arvo tekemisissä istuu omiin uomiinsa, se on hyvä asia. Luetteloita ja listoja tarvitaan, jos muut perheenjäsenet ei vaan ymmärrä. Meillä on selkeästi tietty suosikkihommia, jotka ovat ajatuneet toinen toiselle. Mutta ei lasketa myöskään sitä,jos joutuu toisenkin tontilla hommia tekemään. Toisin voisi myös olla, olen nähnyt perheitä, joissa äiti tekee ihan kaiken ja hulluksihan siinä lopulta tulee.
VastaaPoistaKivaa loppuviikkoa Marika. :)
Totta, niin ei perheessä saisi olla että vain yksi ihminen tekee, muut nojuvat ja lojuvat. Siitä ei tule mitään.
PoistaMä olen paljon pohtinut tuota excelöintiä. On totta, että ajatus sen takana on ehdottoman hyvä. Ylöskirjatut työt ovat selkeästi näkyvillä, eikä vain epämääräistä mutua, että "mä teen aina kaiken ja toi vaan näen vuoksi imuroi kaksi minuuttia keskilattialta".
VastaaPoistaItselläni tökkää vaan siinä kohtaa, kun pitäisi alkaa TEHDÄ sitä exceliä. Teen jo töissä työajanseurantaa excelissä ja voin sanoa, että siihen menee aikaa, kun ihan miettimällä miettii, että mitä on tehnyt ja kuinka paljon. Ja mihin himputin kategoriaan nyt mikäkin asia sitten menee.
Että voisin kyllä excelöidä, mutta se vaatisi tahtotilaa, jota just nyt ei ole. Priorisoin toistaiseksi sen, että autan lapsia läksyissä ja kokeisiin lukemisessa sen sijaan, että excelöisin illat pitkät :D Ja yritän luottaa siihen, että aika tasaa puntit.
Ehkä siihen exceliin pitää lisätä myös kohta "excelin suunnittelemisen suunnitteleminen" :)
PoistaEnsin tärkeää on se, että kaikki välttämättömät hommelit tulevat tehdyksi.
Sitten tärkeää on se, että kaikki tekevät ainakin jotain.
Tuo on myös jännä tuo tunnetila "mä teen aina kaiken", koska huonona päivänä saattaa siltä tuntua, vaikka toinen osapuoli olisi siinä sivussa hoitanut ihan asiallisesti oman leiviskänsä.
Kun ihmisellä saattaa olla sellaisiakin päiviä, että pelkkä toisen tohisevaan keskusteluun vastaaminen on melkein liikaa.
Avioliitossa aikoinaan tein kaiken. Anteeksi; en pessyt saunaa, tai vaihtanut talvirenkaita. Mies joskus imuroi (keskeltä lattiaa, odotti kovasti kehuja) ja haki lapset päikystä. Lämmitti ruokaa, jonka minä olin tehnyt. Miksi? Niin vain kävi. Lipsahti kotiäitivuosinani ja jatkui töihin palattuani, koska mies rakasti mukavuutta ja minä täyttä jääkaappia ja edes jokseenkin tyhjää pyykkikoria. Oma syyni, mitäs en pakottanut. Joten eipä se suuri muutos ollut erota tuosta liitosta ja alkaa tehdä kaikki ne asiat yksin, jotka olin jo siihenkin asti tehnyt - yksin.
VastaaPoistaJos minut nyt paiskattaisiin vaikkapa seitsemän vuoden taakse neljän lapsen yksinhuoltajaksi, näivettyisin kauhusta pystyyn siitä tehtäväin määrästä, joka lapsikatraani kanssa kieltämättä oli. Juu, täytti ja tyhjensi ne astianpesukonetta ja roskia vei, mutta en koskaan halunnut omilleni samaa työleiriä kuin itselläni lapsuudessa oli. Hyvinpä nuo näyttävät omillaan pärjäävän, kaksi jo kotoa muuttanutta, vaikka en excelin kanssa ukaaseja jakanut. Elämä on helpottunut tuosta aivan valtavasti, mutta koska muutos on hidas, sitä ei huomaa ellei pysähdy miettimään. Toki kotona asuu enää kaksi teiniä ja ajokortillisten poismuuttaneiden vaihtarina on tullut mies. Silleen kätevää, kun voi soittaa ja sanoa "tuo tullessas vessapaperia ja kaks litraa maitoa" ilman että pitää siirtää rahaa ensin tilille. :D
Mutta jos minut NYT paiskattaisiin sinne 25 vuoden taakse, pitäisin kyllä tasan puoleni kotitöiden jakautumisesta edes jokseenkin tasaisesti. Vaikka sitten sillä excelillä. Tai menisin ihan toiseen baariin, kuin mistä tämä uros aikoinaan hihaani tarttui...
ihana kohta tuo "en halunnut omilleni samanlaista työleiriä kuin itselläni oli"!
PoistaEn voi väittää että omassa lapsuudessani olisin elänyt työleirielämää, mutta olen pitänyt todella tärkeänä kahta asiaa:
meillä ei riidellä kotihommista
lapsi ehtii myöhemminkin. (toivottavasti)
En kyttää nuorison työnjälkeä, oma läävä saa olla läävä, kunhan kouluasiat hoituvat asiallisesti. Näytän ja opetan kyllä miten tärkeimmät kaupunkikodin hommat tehdään, mutta niitä ehtii opetella, ja voi hyvänen aika, niitä ehtii tehdä aikuisuudessakin.
Kohtuutonta on, jos taloudessa vain yksi ihminen tekee, jonkinmoinen jako pitää olla.
Yritin kritisoida sitä tunnetta, mikä näistä excel-jutuista tulee: että elämä olisi jotain jonka voi jakaa täsmälleen tasan. Ja ylipäätään sitä mekaanisuuden tunnetta, joka siitä nousee.
Elämässä ja parisuhteessa täytyy mielestäni kyllä jotenkin asioista sopia, ja myös sovitusta pitää kiinni.
Niin hieno ja mietitty postaus. Minäkin varmaan tekisin asioita toisin jos menneisyyteen pääsisin, mutta mutta.
VastaaPoistaOlen niin kauan ollut kotona että kaikki kaatuu luontevasti mun harteille. Osin haalinut, osin kaatunut. Pääasiassahan se on ollut mulle jopa ihan ok, mutta...
Nyt uudessa suhteessa mies yrittää osallistaa nuorisoa enemmän ja se taas on ihan hyvä.
Mutta Nelinanan kanssa samaa mieltä. EN heille kaipaa samaa työleiriä kuin itselläni oli. VAstuuta sikana. Siksiköhän olen tällainen kilttityttö?
Tuo on totta: kun on kotona lasten kanssa (tai on enemmän kuin toinen osapuoli), hommat kaatuvat luontevasti kotona olevan harteille. Se lienee näiden ekselöitsijöiden taka-ajatuksena.
PoistaMun mielestä myös nuoriso ehtii oppia ja osallistua ja tehdä myöhemminkin.
Ihan pellossa ei meillä saa olla, mutta aika vapaasti kyllä. Ihmisen elämästä aika lailla suurempi osa on aikuisuutta ja vastuuta, lapsena ja nuorena pitää saada olla ja mennä, leikkiä ja notkua kavereiden kanssa.
Epäilen että lasteni tulevat kumppanit ja anopit inhoavat minua ja yltiöliberaalia asennettani kodin hommiin.
Mutta meillä ei kinata niistä: nuoriso tekee pyydettäessä, vastikkeetta.
Hyvä postaus joka sai miettimään omia kuvioita. Mä en ole mikään kodin hengetär, joten meillä varmaan mies pääsee osittain helpolla kanssani. Ainoa asia minkä "opetin" miehelle aikoinaan oli, että tavaroilla on omat paikat. Ja tämä tapa pitää mun mielestä todella helposti kodin siistinä ja mukavana.
VastaaPoistaMeillä on tullut kai luonnostaan kohtuullinen tasapaino tekemisissä, sillä kun minä en pidä imuroinnista ja mies pitää, niin suon sen hänelle. Sitten on niitä asioita, joita toinen ei vaan näe tai kuule, esimerkiksi vessan, ikkunoiden tai keittiön kaapin ovien pesu ei kohtaa ikinä miehen aivoituksia. Minua ei taas innosta viemärin putsaus tai renkaiden vaihto.
Nuorelta mieheltä en vaatinut kotitöihin osallistumista, mitä nyt pienenä opetin laittamaan asiat koneeseen ja pistämään likapyykin pyykkikoriin. Mutta yhden kesän poissa ollessani hän opetteli pyykin pesun ja sen jälkeen on hoitanut ne aina itse. Omassa kodissakin sillä näyttää tosi siistiltä :)
Eli aikansa kaikkea, omat rajat ja rakkautta tähänkin asiaan sopivasti.
Hieno ja mielenkiintoinen postaus! Kirjoitat hauskasti arjestanne. Pystyn hyvin samaistumaan, vaikka nämä jutut ei minulle enää ajankohtaisia olekaan. :)
VastaaPoista