hurvitellen

Tarkkaavaisimmat lukijani kukaties muistavat, että päätin maksaa itselleni hurvittelurahaa.

Hurvittelurahaanhan liittyi kaikenlaisia reunaehtoja, pääsääntöisesti sellaisia, että hurvailen yksikseni, ilman perheen taustatukea.
Nyt tietysti kaikkia kiinnostaa kuinka kävi ensimmäisen kuukauden hurvituksien.

No, kävi näin.

Yhtenä viikkona minulla oli taas vähän enemmän töitä ja sitten sanoin Lehtorille työpäivän päätteeksi että mennään yksille.
Olin paikalla vähän ennen Lehtoria ja ostin hurvittelurahasta pienen oluen ja luin loppuun yhden kirjan ja sitten Lehtori jo tulikin.
En sitten tiedä, että oliko hurvittelua vai ei, kun en nyt kumminkaan ollut yksin ja itsekseni.
Rahaa meni sen yhden pienen verran.
Ja oli hyvä kirja.

No sitten toisella viikolla oli ketsuppi loppu ja piti lähettää teini kauppaan.

Se nyt ei melko varmasti ollut laisinkaan hurvittelua, mutta rahaa paloi kumminkin.

Ja sitten vasta hurvitusprobleemin lykkäsikin.

Yhtenä päivänä taas olin ihan hurvituksen tarpeessa työviikon päätteeksi ja Lehtorilla oli omia hurvituksia niin minä päätin että nytpä kuulkaa hurvaillaan.

Menin kirjastoon (tietysti, se on aina hurvitus nro1) ja vaeltelin siellä pitkään kunnes löysin hyvänoloisen kirjan ja sitten päätin että nyt menen ihan itsekseni ja yksikseni ja kaikessa rauhassa yksille ja luen sitä kirjaa ja näytän mystisen älykkäältä, salaperäiseltä ja kiehtovalta naisihmiseltä.

Menin meidän toiseen kantapaikkaan ja tilasin juoman ja nostelin pöytään kirjan ja muistikirjan ja muut tykötarpeet ja rupesin lukemaan mystis-älyllis-salamyhkäisen näköisenä.

Olin lukenut suunnilleen sivun verran kun selkä minuun päin istunut mieshenkilö kääntyi ja sanoi: "se on marika eikö vaan?" (hyvin epäturkulaista. pitäisi sanoa että ei se marika ole?)

Ja minä olin ihan että täh ja mitä ja kysyin todella syvällis-mystis-älyllisesti että "tunnetaanko me?"

Ja se sanoin että kylläpä hyvinkin.

Ja minä aistin että baari-isäntä vähän seurasi tilannetta ja olisin turvallisesti voinut rääkäistä että kääk.

Mutta jotenkin tajusin että varmaan on tuttu tyyppi tämä, mutta en vain saanut kiinni mistään langanpäästä.

Koko aivokapasiteettini jauhoi tyhjää ja sanoin että nyt sun täytyy vähän antaa vinkkiä, että kyllä mä näen että on tuttu ihminen mutta en silti tunnista (kun on niin paljon partaa ja silmälasit).

No ensin se sanoi minun työpaikan nimen, mikä vielä ei kovastikaan auttanut, sitten se vähän täsmensi sitä. 

Sitten se sanoi meidän kotilähiön nimen.

Ja silloin tunnistin kenestä miehestä oli kyse - Lehtorin entisiä koulukavereita, johon minä puolestani olen tutustunut oman työni kautta.

Se tuli samaan pöytään istumaan, johon tietenkin päättyi minun yksityinen hurvitteluni, mutta olipa kyllä mukavaa.

Juttelimme jalkapallosta (kiitos mm. Lehtorin ja muutaman muun ihmisen elämässäni, pystyn keskustelemaan jalkapallosta melko asiantuntevasti)

Juttelimme keilaamisesta (kiitos yhden viriilin ystäväni, pystyn keskustelemaan keilaamisesta melko asiallisesti.)

Juttelimme sikareista (kiitos samaisen viriilin ystäväni)

Juttelimme oluista (kiitos Lehtorin, pystyn keskustelemaan oluista varsin asiantuntevasti).

Juttelimme prätkistä (Tässä en ole ihan niin asiantunteva, enkä oikein tiedä, ketä kiittäisin. Mutta jos nyt vaikka sitä että vanhemmat veivät joskus katsomaan trial-ajoja ja myös jokamiesluokan autoilua, niin että kiitos isä! Voittopuolisesti erotan prätkän autosta ja polkupyörästä.)

Vähän tietysti juttelimme Lehtorista ja myös lapsistamme ja minun töistäni ja semmoisesta. Niistä pystyn keskustelemaan ihan omakohtaisen kokemuksen perusteella.

Ja tulin valtavan hyvälle mielelle koko jutusta, vaikka en saanutkaan luettua mystis-älyllis-syvällisenä kirjaani.

Mutta en oikein pysty päättämään, että meneekö tämä nyt hurvitteluun vai ei.

Kun teknisesti ottaen en ollut itsekseni ja omassa seurassani.

En edes ehtinyt ottaa mystis-salaperäis-älyllistä kuvaa hurvituksistani kun sillä tavalla hämmentävästi keskeytettiin.