Maaliskuun luetut

Maaliskuu oli hyvä lukukuu. Luin monipuolisesti, ja varsinkin alkukuussa monenlaista mielenkiintoista. Kuukauden äänikirjavalinnat olivat erityisen onnistuneita.

Pyrin kuuntelemaan äänikirjoina sellaisia kirjoja, joita en ehkä muutoin tulisi lukeneeksi.
Suosittelen oikeastaan kaikkia maaliskuussa kuuntelemiani kirjoja:
Kuurosokean Frans Leijonin elämä, Siamäk Naghianin uskomaton elämä, Volkan Ünsalin tapaus, Sarasteen Kirjeenvaihtaja ja Kangasluoman pohjoisen purjehduskertomus! - kaikille niille lämmin suositus.

kevät!

Pitkästä aikaa luimme Lehtorin kanssa samaa kirjaa - ties milloin viimeksi. Lehtori oli löytänyt kirjastosta Elias Lönnrotista kertovan uutuuden, ja Elias-herra alkoi ilmestyä tämän tästä ruokapöytäkeskusteluihimme. Silmäilin kirjaa vähän alkuun, ja totesin, että tälle kannattaa ehdottomasti antaa mahdollisuus. Olin jo valinnut sen mielessäni seuraavaksi kuunneltavaksi äänikirjaksi, mutta siitä löytyikin vain e-kirjaversio. Siispä lukemaan!
Olisi ehkä kannattanut lukea ihan perinteisenä paperikirjana  - minulla kun on yleensä hankaluuksia nimien ja vuosilukujen kanssa - olisin voinut lehteillä kirjaa tarvittaessa taaksepäin ja tarkistaa, mutta sujuihan tuo e-kirjankin lukeminen, varsinkin kun Lehtori ehti palauttaa paperikirjan kirjastoon heti sen luettuaan.
Käsitykseni Lönnrotista perustuu varsin pitkälti lapsena lukemaani Arvi Arjatsalon kirjaan Sammatin Elias, joka on aikakautensa Lönnrot-kuvalle uskollisena varsin imarteleva ja suorastaan herooinen. Oli aivan terveellistä tarkistaa näkemyksiään ja uudistaa käsitystään. 
Ei pidä myöskään vähätellä Lönnrotin merkitystä parisuhteellemme: ilman Arjatsalon kirjaa en todennäköisesti olisi valinnut latinaa yläkoulussa ylimääräiseksi aineeksi ja olisi jäänyt vieraaksi koko Lehtori. Ja koska vietämme parhaillaan Pyykit sekaisin 30 -juhlavuottamme, oli varmasti ihan aiheellista päivittää Lönnrot-tietämys ajan tasalle 😉

Yritin maaliskuussa aloittaa ovelan mikrosäästämisen keinon: ajattelin laittaa säästötilille aina kympin, luettuani jonkun kirjan. Maaliskuu oli varsin pitkä ja alkoi näyttää siltä, että menen vararikkoon pelkästään lukemalla. Sain kuitattua suunnilleen puolet maaliskuun kirjoista.
Huhtikuussa päätin toimia toisin: maksoin itselleni etumaksua sopivaksi katsomani summan. 
(alkaa kyllä olla käsittämättömän monimutkainen mikrosäästösysteemi.)

aloitin kuuntelemaan paavin Toivoa
ei edennyt.
uusi yritys joskus toiste

Maaliskuun luetut alla käänteisjärjestyksessä, ja koko vuoden luetut löytyvät TÄÄLTÄ

Maaliskuun luetut, lukutunnit 135h (+Elias Lönnrot ja Uuninpelti-kirjat, aika tuntematon)

**lukuaikani katkeaa virallisesti aina kunkin kuukauden loppupuolella, n.24-26. päivä. Yksinkertaisuuden vuoksi lasken lukuajan kalenterikuukauden mukaan.

Kaisa Korpela: Uuninpelti-identiteetti. Millaista on muuttaa puolison työn perässä Piilaaksoon - millaisia kulttuurieroja tulee vastaan, miltä tuntuu aluksi olla pelkkä kotirouva? Kirjan esittely luokittelee kirjan fiktioksi, mutta lukiessa ei tullut sellaista tunnetta - vaan lukukokemus oli varsin elämäkerrallinen. Ihan ok välipala. E-kirja, ei aikatietoa.

Tuija Lehtinen: Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta. Välipalana lauantaisen työpäivän päälle vanhaa tuttua Tuija Lehtistä. Ei kuulu mitenkään Lehtisen parhaimmistoon, mutta ei ole myöskään aivan toivoton - lukukelpoinen siis, ja auttoi rentoutumaan ja nollaamaan lauantaisen aamupäivän työt, ja teki päivästä vapaapäivän tuntuisen. E-kirja, 10h.

Sohvi Kangasluoma: Sitten purjehdimme pohjoiseen - merkintöjä arktisilta meriltä. Matkakirjoja julkaistaan nykyisellään aika harvakseltaan, some ja matkojen seuraaminen reaaliajassa vievät tietenkin kaistaa näiltä. Kangasluoma, arktisten alueiden tutkija ja purjehtija, on purjehtinut ja talvehtinut puolisonsa kanssa arktisissa alueilla. Kirja on sujuva yhdistelmä tieto- ja matkakirjaa, erityisesti arktiksen geopolitiikka kiinnosti minua, ja samoin oli kiehtovasti esitetty näkemys jäästä, jäätyneistä merialueista toimijana. Suositus tälle myös heille, joita kiinnostaa ympäristöpolitiikka pohjoisessa, edellämainittujen lisäksi. Äänikirja, 10h.

Inkku Kärkkäinen: Vaniljaa ja vaahteranlehtiä. Ammattijärjestäjä Minnasta ja hänen rosoisesta perhe-elämästään kertovan sarjan kolmas ja viimeinen osa. Kirjassa oli kaiken arkihärdellin lisäksi jotain levollista, jonkinlaista ymmärrystä siitä, että pikkulapsiperheen arki on välillä aika kuoppaista, uuvuttavaa ja parisuhdetta haastavaa. Pidin ja luin aikalailla kertaistumalta. E-kirja, 6,5h.

Aino Leppänen: Pihapiirissä suhisee. Mustikkapolku-sarjan toinen osa: Mustikkapolulle ovat päätyneet enemmän-vähemmän vahingossa asumaan perheet, joita yhdistävät sekavat sukulaisuus-ystävyys-rakkaussuhteet. Pienessä pihapiirissä tapahtuu uusirakastumista ja eroja. Symppis pikkutarina. E-kirja, 7h. ,

 Talia Hibbert: Hanki elämä, Chloe Brown. Chloen hankala krooninen sairaus on jämäyttänyt hänet elämään lapsuudenperheensä suojelussa, mutta yllättävä arjen käänne saa Chloen sisuuntumaan ja muuttamaan omilleen. Omilla elämiseen liittyy tietysti myös vankka aikomus kokea kaikkea kokematta jäänyttä ja hurjaa. Naapurissa asustelee ärsyttävä mutta henkeäsalpaavan komea talonmies, jolla taakkanaan kariutunut ura taiteilijana. Kuinka näiden kahden siipirikon käy? Hauskanen, aika ennalta-arvattava, etenevä, ihan lukukelpoinen. E-kirja, 13h. ,

Laura Sola: Sadannella sivulla kuolee koira. Jonkinlainen elämäntapatyötön Ella voittaa jättipotin. Todellisen jättipotin, ja saa päähänsä hankkiutua eroon yhteiskuntaa rasittavista ökyrikkaista - kyllähän maailma sillä muuttuu paremmaksi paikaksi? Hupaisa, kevyesti yhteiskunnallinen cozy crime. E-kirja, 14h. ,

Petri Saraste: Kirjeenvaihtaja. Uutisten kirjeenvaihtajana toimineen Sarasteen työhönsä liittyvät muistelukset. Monenlaista ihminen pääsee ja päätyy näkemään ja kokemaan tuollaisessa työssä. Toimittajien kirjat ovat yleensä sujuvia ja eteneviä, niin tämäkin. Joistain asioista olisin ehkä kaivannut enemmän tietoa, aina voisi kertoa enemmän itsestä, omasta elämästä - mutta toisaalta vuonna 2022 ilmestynyt kirja tuntui ennakoivan ja ymmärtävän sitä, mihin olemme tänä päivänä päätyneet. Jollain tavalla tarkkanäköinen näkökulma! Äänikirja, 5 h ,

Jesse Mäntysalo, Jari Veijalainen: Vuosaaren palkkamurha - Volkan Ünsalin tapaus. Selkeästi etenevä tapaustutkimus, toisti vuosilukuja ja ihmisten nimiä niin hyvin, että pysyin kärryillä, vaikka ajatukset välillä harhailivatkin. On se Aarnio vaan eri epatto, niin monen isomman rikoksen takaa hänen nimensä ilmestyy, tavalla tai toisella. Kuuntelin halukkaasti, oivallinen lukija (Jukka Pitkänen). Äänikirja, 13,5 h ,

Aino Leppänen: Kunnes Parkinson meidät erotti. Tositapahtumiin perustuva rakkauskertomus pitkästä parisuhteesta, vakavasta sairaudesta ja hoitovirheestä.  Seija ja Timo joutuvat koulussa samaan pulpettiin vierekkäin istumaan, ja siitä alkaa arkisen yhdessäolemisen lempeä elämä. Kaunis, herkkä, vähän surullinen. Suositus. E-kirja, 6,5h. ,

Eli Åhman Owetz: Kesä kulkurina. Anna-Lisa päättää tehdä irtioton arjestaan ja toimistoelämästään, ja elää kesän kulkurina klassikkokirjan "Kulkijan pilvilinnat" -tarinan mukaan. Hän vaeltaa ympäriinsä vintagekirppikseltä toiselle, etsii suuntaa elämälleen ja kohtaa erilaisia ihmisiä (miehiä) - voisiko tältä reissulta löytyä elämän tarkoitus ja mies? Sympaattisen kesäinen, vähän naiivi kertomus. Olisi kannattanut lukea ehkä kesäaikaan, lomalla. E-kirja, 8h. ,

Soili Pohjalainen: Tukka hyvin. Ilona on vuokratuolikampaaja, kampaamo on remontissa, eikä rahaa ole yhtään liiaksi. Tytär muuttaa omilleen ja varakas eksä häiritsee Ilonan elämän liepeillä. Ihan leppoisa ja arkinen hyvänmielen kirja. E-kirja. 8h. ,

Minna Kettunen, Siamäk Naghian: Siamäk Naghianin uskomaton elämä - Tuulen kieltä etsimässä. Elämäntarinoiden arvioiminen on aina vähän hankalaa - miten arvioida kirjaa, ei elämää itsessään. Iranin vallankumouksen seurauksena Siamäk ei päässyt opiskelemaan, edessä oli armeijaa ja ankaraa sotimista. Sodasta traumatisoituneena, yhteiskuntaan silti kelpaamattomana ja vähän puoliksi vahingossa Siamäk päätyy Suomeen vuonna 1986 kielitaidottomana, opiskelemaan. Kirja on kaunis ja viisas, jopa vaikeiden sotavuosien kohdalla. Pohdiskeleva, kielellisesti rikas. Kuuntelin äänikirjana, sopi kuunneltavaksi. Yhden runon poimin itselleni muistiin. Suositus. Äänikirja, 6h. ,

Irma Sulkunen: Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa. Kiinnostava, selkeästi kirjoitettu tietoteos /elämäkerta Kalevalan ja suomalaisuusaatteen suurmiehestä. Oliko ikoninen Lönnrot niin ihmeellinen kuin mitä hänestä luotu ryysyistä rikkauteen tyyppinen sankarimyytti antaa ymmärtää, vai millaisesta henkilöstä oikeastaan on ollut kyse? Lehtori luki perinteisenä kirjana ja minä e-kirjana, aloitin Lehtorin suosituksesta. Meinasin alkupuolella hyytyä aivan kokonaan kaikkiin esiinputkahteleviin ihmisiin, vuosilukuja oli onneksi aika vähän, mutta edetessään teos selkeytyi. Olisi kannattanut lukea paperikirjana, niin olisin voinut tarvittaessa palata aina takaisin (mutta Lehtori ehti palauttaa paperiversion kirjastoon!). Yritin lukea kovin huolellisesti, josko kotioloissa olisi ollut pistarit edessä, mutta Lehtori oli suopealla tuulella ja päädyimme ihan vain keskustelemaan aiheesta 😉😁. Suositus, jos aihe kiinnostaa. E-kirja, ei aikatietoa. ,

Elizabeth Gilbert: Kanssasi joelle asti. Gilbert kertoo kiihkeän, erilaisten addiktioiden ja kuolemaan johtavan syövän sävyttämän rakkaustarinan. Kirja oli hämmentävä lukukokemus: toisaalta tarina oli intensiivinen, kirjaa oli vaikea laskea käsistään, toisaalta jokin tökki koko ajan. Minun piti pitkää pohtia, mikä kirjassa häiritsi: Gilbert hyödynsi rakastettunsa (vaikeaa) elämää oman agendansa, oman selviytymistarinansa esilletuomiseen, ilman että kirjan varsinaisella päähenkilöllä oli oikeastaan omaa ääntä. Gilbert puhuu omasta rakkaudestaan addiktiona, jota vertaa rakastettunsa vaikeaan alkoholismiin ja huumeaddiktioon, ja kertoo omasta addiktiostaan (?) selviytymisestä ikään kuin osana rakastettunsa kuiville pääsemisen ja kuoleman tarinaa. Tulipa luettua, hämmentynyt fiilis jäi. E-kirja, 12 h. ,

Hannu Salmi: Frans Leijon: kuurosokean ihmeellinen elämä. Kuuntelin äänikirjana kuurosokean Frans Leijonin (1878-1947) elämäntarinan. Historioitsijan kirjoittama tarina oli kiinnostava, mutta varsinkin alkupuolella vilisi vuosilukuja (joita minun oli kuunnellessa vaikea hahmottaa). Kiehtova elämäntarina. Äänikirja, 6,5h. 

Virva Harmio: Kuin silittäisi vastakarvaan. Mailiksen vuosikymmeniä kestänyt avioliitto päättyy yllätyseroon näennäisesti pienen sanaharkan jälkeen. Miten oppia elämään itsekseen, mitä tinder-deittailu on keski-ikäiselle ihmiselle, voiko ylipäätään enää löytää uuden ihmissuhteen. Ihan sympaattinen, mutta jotenkin epätasainen ja paikoin epäjohdonmukainen keski-ikäistarina. E-kirja, 9h.

värikoodisto
viihde /feelgood/hömppä
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

ultimaattisen vapaapäivän kriizi

Ultimaattisen vapaapäivän tarve on valtava, kokonaisvaltainen haaste toteutettavaksi.

Ultimaattisena vapaapäivänä ihmisellä ei kuulu olla mitään ennalta sovittua, ei minkäänlaisia aikatauluja, ei mitään vaatimuksia tai yhtään mitään. 
Ultimaattisena vapaapäivänä ei ehkä halua puhua kenenkään kanssa, ei tavata ketään tai ylipäätään yhtään mitään.
Mahdollisesti Ultimaattisena vapaapäivänä kuuluu käpertyä koko päiväksi sänkyyn pienelle kerälle tai ainakin luumuilla pyjamassa ja koko päivän kuuluu lukea Loistavaa Kirjaa, jota on säästänyt kirjahyllyssään vain Ultimaattista vapaapäivää varten.
Ruokaa ei tarvitse pohtia, se ei ole noutoruokaa, mutta ei myöskään itsetehtyä, eikä eilistä ruokaa. 

Ultimaattista vapaapäivää edeltää Ihana Ilta, joka sisältää hyvää ruokaa, lasillisen tai pari viiniä, ehkä hyviä ystäviä, loistavan kirjan ja ehdottomasti hyvin nukutun yön.
Ihana ilta on vähintään yhtä tärkeä kuin Ultimaattinen vapaapäivä itse, ehkä jopa tärkeämpi.
Ultimaattista vapaapäivää kuuluu seurata tavallinen vapaapäivä, esim. sunnuntai. Tai vielä mieluummin lauantai, mahdollisesti jopa perjantai.
Ultimaattinen vapaapäivä pitää julistaa etukäteen, että voi oikein hekumoida sen tulemisen odottamisessa.

Haluaisin että minulla olisi välillä Ultimaattisia vapaapäiviä, mutta enimmäkseen minulla on Kiipeilylauantai ja Pizzasunnuntai, mitkä tavallaan ovat ihan mukavia päiviä, mutta eivät Ultimaattisia vapaapäiviä.

Ultimaattisen vapaapäivän haasteita:
Edeltävä ilta ja yö: ikäänkuin voisi nukkua hyvin, jos on illalla nautiskellut ystävien seurasta ja viinilasillisesta.
Kun elää parisuhteessa, pitää kommunikoida. Lehtori ainakin on puheliasta sorttia. 
Kun ihmisellä on lapsia, olkoonkin vaikka kuinka aikuisia, niillä on asiaa. Ja kuten jo niiden hamassa lapsuudessa, ne jotenkin haistavat sen hetken, jolloin eniten tarvitsisin omaa rauhaa ja tilaa, ja niille tulee juuri silloin elämää hallitsevia asioita, joita pitää välittömästi jakaa.
Kun ihmisellä on muita läheisiä, pätee sama asia. 
Ja kissoilla nyt on aina nälkä, huomiontarve ja yleinen hätätila, ja aivan erityisesti silloin kun ihminen yrittää luumuilla peiton alla rauhoittumassa.
Sängyssä mujuminen ja lukeminen jäykistävät koko kropan, erityisesti niskan ja se aiheuttaa päänsärkyä.
Olen itsekin aika puhelias.
En pysty olemaan pyjamassa koko päivää vaikka kuinka yrittäisin. Enkä ainakaan mujumaan sängyssä.
Eikä ihmisellä koskaan ole mitään kunnollista luettavaa.

Olin vähän jo julistanut pitkäperjantain Ultimaattiseksi vapaapäiväksi, se olisi kaikinpuolin ollut sovelias siihen tarkoitukseen. Olin miettinyt, miten vietän kiirastorstain iltaa ja muutenkin.
Ja sitten lähikulmilla asuva nuoriso alkoi kehitellä pelitapahtumaa pitkäperjantaille - kun kerran kaikilla on juuri silloin aikaa.

Melkein kuulen sormieni nirinän kun ne päästävät perjantaiaamuna irti sen peiton kulmasta, jonka alle olin juuri käpertymäisilläni puhumatta kenellekään yhtään mitään hyvän kirjani ja kahvikupillisen kanssa. (en juo kahvia sängyssä, mistä se kupillinen ilmestyi?)
Tervetuloa nuoriso!
Ruuanlaitto ja aikataulu!
Seuranpito ja sosiaalisuus!

*

Älkää käsittäkö väärin: minusta on aivan mahtavaa kun nuoriso tulee pelaamaan ja meillä on aina hauskoja pelipäiviä.

Mutta silti, Ultimaattinen Vapaapäivä!
(Pääsiäislauantaina näemme ystäviä, sunnuntaina on pääsiäinen, ja ainakin osa nuorisosta tulee visiitille myös silloin, eikä pääsiäismaanantai ei oikein toteuta Ultimaattisen vapaapäivän vaatimuksia, mutta joudun ehkä tyytymään siihen.)

Jos olen ihan rehellinen, en kykene viettämään Ultimaattista vapaapäivää ikinä.
En pysty lukemaan kirjaa koko päivää, en makaamaan sängyssä puolta tuntia pidempään, en olemaan pyjamassa aamukymmentä pidemmälle, enkä olemaan puhumatta muutamaa hetkeä kauemmin.
Saati että olisin neljän seinän sisällä koko päivän, paitsi jos ulkona on tappava myrsky tai itselläni todella uuvuttava sairaus.

Mutta saahan sitä haaveilla. 

säästökriizi

 Joskus vuodenvaihteessa silmiini osui jossain ihmeellisen interwebin pyörteissä ajatus siitä, että aina kun on lukenut kirjan, voisi laittaa kympin purkkiin tai tölkkiin tai johonkin ja sitten kun on ahkerasti lukenut, voisi ilahduttaa itseä jollakin pikku palkinnolla.

No,  minullehan lukeminen on itsessään palkinto, nautinto ja ajanviete, että sikäli en tarvitse minkäänmoisia erillisiä kannustimia siihen, mutta olisihan se oivallinen tapa kerryttää säästöjä mukavalla tavalla.

Käteinen raha vain tuntui vaivalloiselta, enkä oikein omista mitään suloista purkkia tai purnukkaa tai edes sellaista joutilasta kukkaroa, johon tekisi mieleni säästää.
Ja pelkkä ajatus siitä että kävisin tämän tästä hakemassa rahaa ottoautomaatista pistääkseni sen purnukkaan ja viedäkseni purnukan sisällön myöhemmin talletusautomaattiin, tuntui vaivalloiselta.
Eikä minulla (muka) ollut tämmöiseen säästelyyn soveliasta pankkitiliäkään.

No, ajatus ei kumminkaan jättänyt minua rauhaan, vaikka toteutus sakkasi aina vain.

kuvituskuva

Sitten minulla oli pankkineuvottelu oman pankkineuvotteluhenkilöni kanssa suunnattoman suurien varallisuuksieni ohjaamisesta johonkin turvallisempaan piilopaikkaan kuin tavalliselle tilille.
(siis oikeasti pankin käyttöön epämääräiseksi ajaksi sillä verukkeella ettei inflaatio sitä syö. Kyllä syö. Satasella saa satasen asiat, vaikka niitä hilloaa missä. Tietysti jos on hyvä tuuri, voi olla että jemmassa onkin satayksi, mutta ei sillä nyt vielä rikastumaan pääse. Ei näillä rahavolyymeilla, joita minulla on. No olkoon, ei aloiteta tästä!) (siis ei aloiteta tästä!)

Pankkineuvontahenkilö siis jemmasi rahojani johonkin parempaan jemmaan, ja minulle jäi joutilas tili, jota en äkkiä halunnutkaan lakkauttaa, vaan ottaa säästämiskäyttöön (kun se tili oli vähän niin kuin oppinut siihen jo!)
Keksin että sinnepä rupean nyt jemmailemaan niitä lukemisrahoja.
Aina kun saan kirjan luettua pistän sinne kympin, niin johan rikastun.

Vaan nyt tulee se kriizi: kun alkuvuoden aikana olen kerryttänyt itselleni lukuvelkaa suunnilleen kolmellasadalla.
Että mistäs se velka nyt kuitataan näin yhtäkkiä?

Millaisilla talouskurillisilla liikkeillä saan nyt maksettua itseni tasapainoon hirvittävässä lukutalouskurimuksessa?
Onko tämä korjausvelkaa? Vai mitä niitä onkaan hienoja sanoja, lukusuoritevajetta?
Millä koodisanalla talletan näitä pankkiin?
Jaksanko noudattaa tiukkaa luku- ja säästöohjelmaa?
Ja mitä teen kun lukuvuosi loppuu?
Säilyvätkö säästöni siihen asti? 

Voisiko jostain muusta asiasta tehdä myös mikrosäästösuunnitelman?

kuvituskuva

muistikirjakriizi

 Kevät toi, kevät toi.... siivoilupuuskauksen.

Jolle kyllä on tarvettakin.

Vaan oli vaikea valinta, jota tiedän illansuussa katuvani. Piti valita menenkö iltavuoropäivänä aamulla salille ja uimaan, vai jäänkö kotiin toteuttamaan siivoilupuuskausta.
Niin tai näin, tiedän harmittelevani myöhemmin ratkaisuani.

Ruokkosin kenkäkaappia, löytyi paritolkulla pölyisiä tunnistamattomia, kenellekään kuulumattomia kenkiä. Poistoon.

Selvittelin omaa yöpöydän kaappiani.
Järkytyin.

Kaappini kätköistä löytyi kymmenen (10!) käyttämätöntä muistikirjaa. Ehkä sen varalta jos lähitulevaisuudessa iskee kansallinen muistikirjahätätilanne.

Pitää vissiin ruveta kirjoittamaan pidempiä päiväkirjamerkintöjä.

Selvittelin myös lankajemmani. 
Muistikirjahätätilanteen lisäksi olen varautunut myös kansalliseen jämälankahätätilanteeseen.
Hyvä niin.

Tiedätte sitten kenen puoleen kääntyä.

hyvien käytöstapojen pohdinto

Olimme talvilomalla muutaman päivän visiitillä Tampereella; oli oivallinen reissu kaikin puolin.
Kiersimme museoita (Nootti, Vapriikki, Taidemuseo) ja söimme hyvin.

Paitsi yhdessä museossa meinasin hepuloitua: museon seinällä oli monikielisesti julistettu että täällä noudatamme turvallisemman tilan periaatteita.

Siis ihan oikeasti?

Museon seinällä pitää erikseen kertoa, että tässä tilassa noudatetaan hyviä käytöstapoja?

Jotenkuten - ja todellakin vain jotenkuten - ymmärrän turvallisemman tilan periaatteiden näkymisen jossain harrastuspaikoissa ja paikoissa joissa on paljon keskenkasvuisia elämää opettelemassa - mutta museossa?
Museeon menevälle ihmiselle pitää erikseen muistuttaa että tässä tilassa
- kunnioitetaan toista ihmistä
- puhutaan toiselle ja toisesta kauniisti
- annetaan tilaa kaikille
- käyttäydytään kunnolla.

Minusta pitäisi noin yleisesti ottaen olla itsestään selvää, että millä tahansa julkisella paikalla noudatetaan normaaleja hyviä käytöstapoja, ilman että sitä tarvitsee erikseen julistaa.

Ja jos tarvitsee julistaa, niin kyllä on nahkeaksi mennyt eläminen ja oleminen.

Nootissa tavarani päätyivät Siperiaan

Luin taas kerran Konstigin Vuosi herrasmiehenä. Se on yksi lempikirjoistani.
Se ehkä vähän boostasi tuota tuohtuunnustani - voiko oikeasti olla niin, että olemme menneet individualistisessa ajattelussamme jo liian pitkälle, emmekä enää tunnista saati sitten hallitse yksinkertaisimpia käytöstapoja?

Että jotenkin uskomme olevamme sellaisia maailman kuninkaita, joilla on oikeus siinä samalla kun herkistyy jostain monalisan katselusta, tönäistä rajusti sitä vieressä samaa taulua ihailevaa ja heristellä nyrkkiään ja sihistä suupielestään että ellet nyt heti lakkaa tuijottamasta sitä samaa taulua kuin minä - koska minulla on siihen etu- ja yksinoikeus, sinä senkin rasvaletti-rillipää-oudonvärinen-epämääräiskehoinen-aivoton-laiskiainen, niin minä vetelen sinua kaulaliinasta pitkin museon lattiaa.

Herrasmies pyrkii aina siihen, että ihmisillä hänen ympärillään on miellyttävä ja mukava olo.
Myös museoissa.

Miten sitä voi olla niin vaikea tajuta, ilman että siitä pitää museon seinällä erikseen muistuttaa?

Että ihmisille pitää erikseen sanoa, että itsekullakin meistä on todennäköisesti hurjan paljon sellaisia ajatuksia, ennakkoluuloja ja olettamuksia, jotka kannattaa pitää visusti omana tietonaan ja yrittää hiljalleen kehittää itseään muita ihmisiä arvostavaksi ja kunnioittavaksi yksilöksi, joka hallitsee käytöstään?

*

Ja kenelle siitä edes menisi kantelemaan?
Mitä siitä seuraisi? Tulisiko vahtimestari ja sanoisi sille huonokäytöksiselle soo-soo? Vai poistettaisiinko sellainen ihminen oikeasti museon tiloista? Saisiko ikuisen porttikiellon?
Ja onko olemassa yhtään mitään sellaisia paikkoja, joiden seinällä olisi lappu, että täällä saat irviä, pilkata, rasistoida, syrjiä ja mitä vain sielusi kyllyydestä, ja vielä voimankäyttökin olisi sallittua? Olisiko semmoinen edes laillista muualla kuin oman pääkopan sisällä?

*

Minua huolestuttavat turvalliset tilat.
Eivät ne periaatteet sinänsä. Ne ovat arvokkaita.
Vaan se, että ihmisiä pitää erikseen muistuttaa toista ihmistä arvostavasta ja kunnioittavasta käytöksestä.

"kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen"
totta, tämä sopimus on rauennut, mutta silti.

 

paastopohdintaa

Muslimien ja kristittyjen suuret paastot alkoivat tänä vuonna suunnilleen samana päivänä, helmikuun puolivälin jälkeen. 

Päädyimme töissä juttelemaan paastosta.
Semmoista se on, joskus onnistuu löytämään kiinnostavia jutunaiheita.
Ensin yksi asiakas halusi tietää, miten me paastoamme.
Ja sitten sitä piti pohtia työkavereiden kanssa enemmältikin.

kuvituskuva: hiihtolomareissu Tampereelle

Olen kerran onnistunut pitämään pääsiäispaaston oikein hyvin: ruokapaastona ja pääsiäiseen valmistautuen. 
Sinä vuonna juhla oli suuri.

Sen jälkeen olen paastonnut vähän puolivillaisesti, laiskasti, mukavuudenhaluisesti.

Nyt tämä töissä käyty paastokeskustelu herätti pohtimaan. 
Islamin paastohan on hyvin jyrkkä, ehdoton, tarkkojen sääntöjen määrittelemä.
Se luo tilaa - ainakin kuulemani mukaan - tärkeisiin asioihin keskittymiselle: Koraanin lukemiselle, hyvien tekojen tekemiselle, rukoilemiselle.
Kun ruuan valmistamiseen ja ruokailuun päivässä kuluva aika käytetään oikein, tehdään tilaa juhlalle.

Kuinka hyvää tuollainen asenne tekisikään tämän päivän yltäkylläisyyden keskellä!
Se, että valmistaa itseään juhlaan - mihin tahansa juhlaan - pohtimalla, miksi sitä juhlaa vietetään.
Tekemällä juhlalle tilaa vaatimattomuuden kautta.
Sen sijaan että aloittaa glögien maistelun jo lokakuussa, odottaakin jouluun asti. (jouluakin edeltää joulupaasto, jos on lipsahtanut pois mielestä)
Tai pääsiäismunien kanssa pääsiäiseen asti.

Ja sitten pohdin itseäni.

Ihan ensin laitoin somen (eli instan) tauolle - se ei ole kovin vaikeaa, koska olen tehnyt niin jo monta kertaa ennenkin, ja kerta kerralta se tulee helpommaksi.
Sitten laitoin tauolle myös uutissovellukset. 
Se onkin jo vaikeampaa: uutisten silmäily on ollut hyvää korviketta instan kuvavirralle, ajanvietettä bussia odotellessa tai bussissa, tyhjien pitkästyneiden hetkien täyttämistä kotona.
Uutissyötteen sentään annan tulla puhelimeen otsikkotasolla, niin että tiedän jos maailma romahtaa. Aamuisin luen aamukahvin kanssa päivän paikallislehden ja telkkarista saa katsoa uutiset. Se riittää.
Vietin paastoa varsin esimerkillisesti viikon (lukuunottamatta yhtä kertaa kun piti tarkistaa yksi työasia instasta) ja vaikka välillä pitkästyin ja sormi täpästi puhelimella koko ajan (ette uskokaan, miten monta kertaa päivässä voi tarkistaa pankkitilin tilanteen ja säätilan!), niin huomasin, että instaton-uutiseton maailma on hyvä.
Sunnuntaina paaston saa rikkoa - niin olen kuullut - ja sunnuntain kunniaksi selasin läpi ylet ja instat. 
Olisi ihan yhtä hyvin voinut jättää tekemättä. Maailma näytti olevan tallella.
Totesin että voin hyvillämielin jatkaa tätä paastoa.

Mutta valmistaako se minua juhlaan?
Itselleni se tekee hyvää, mutta valmistaako se minua juhlaan?

Helmikuun luetut

 Helmikuu oli pieni lukukuukausi, luin kyllä ja monenlaista, ihan hyvääkin. 

Aloitin lukemieni kirjojen listaamisen blogiin kymmenen vuotta sitten, ja silmäilin läpi silloista lukulistaani. Olen ottanut työn alle muutamia tuolloin lukemiani kirjoja, ja suoraan sanottuna vähän ihmetellyt silloisia arvioitani.
Niin se lukumaku muuttuu, muuttuu kirjallisuus ja muuttuu se, mitä tekee mieli lukea.

Helmikuulta suosittelen Saana Nilssonin Suojeluenkeliä, Alison Espachin Hääväkeä ja Unni Wenche Tandbergin Silloin enkelit itkevät.

Arviot helmikuun luetuista käänteisjärjestyksessä, ja koko vuoden luetut TÄSSÄ

24. Jesse Q. Sutanto: Vera Wongin vinkit vainajia vakoileville. Chinatownin oma maijapoppanen työntää nenänsä sellaisiin etsiväasioihin, joihin hänen ei pitäisi missään tapauksessa sekaantua, ja samaan soppaan Vera nappaa mukaansa myös alati laajenevan perhepiirinsä. Mainiota cozycrimeä, tällä kertaa hyvin vakavasta aiheesta, ihmiskaupasta. Mainiota luettavaa! E-kirja, 9h.

23. Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä, realityproosa. Niitä kirjoja, joita tykkään suositella toisille ja lukea uudestaan itsekin. Tällä kertaa suosittelin kirjaa Isoveljelle, joka innostui siitä oikein kunnolla, ja niissä fiiliksissä luin sen jälleen itsekin uudestaan. Tämä kirja on vaan niin hyvä: syöksyy suoraan asiaan ja on jollain tavalla hyvin avoin. Ja jalostava, tekee itsekin mieli olla herrasmies, tai edes hyvä ihminen. e-kirja, 13h.

**helmikuun lukuaika katkesi tässä, kulutettu n. 91h. **

22. Donna Leon: Puhdistava tuli. Olen lukenut tämän Brunettin jo aiemmin alkukielellä (englanniksi), ja jo silloin ihmettelin vähän koko tarinaa. Rikos, ja ylipäätään koko kertomuksen juoni on jotenkin sekava ja epämääräinen, kertomuksessa on useampia alkuhäntiä, jotka jollain oudolla kiepautuksella yritetään solmia yhteen. Vianello ja kreivi puuttuivat kokonaan, samaten herkulliset ruuat, viinit ja leppoisat keskustelut Brunettin pariskunnan välillä. Ehkä Leonin tahti alkaa hyytyä. E-kirja, 8,5h.

21. Saana Nilsson: Suojeluenkeli. Millaista on työskennellä SuPossa? Millaista on kirjoittaa kirja työstä, josta ei oikeastaan voi kertoa yhtään mitään? Aloin kuuntelemaan kirjaa vähän varuillani, mutta totesin, että onpa mainio opus, ja vaihdoin samaa päätä käyttöliittymän kuuntelusta lukemiseksi. Kirja on syystäkin vähän pirstaleinen, lyhyiden muistelusten ja kappaleiden kokoelma, ja suurin osa kirjan sisällöstä on tullut näkyviin jo haastatteluissa ja kirjan esittelyissä. Pidin kumminkin, sujuvaa, hyväntuulista tekstiä. Suositus. Äänikirja - e-kirja hybridi, 8 h. 

20. Sanna Vaara: Modernien munkkien matkassa. Hillitön henkinen elämäni. Olen yrittänyt lueskella kymmenen vuotta sitten lukemiani kirjoja. Ihmettelin, miksi tämä ei tuntunut yhtään tutulta; varmaan siksi, kun olin kymmenen vuotta sitten lukenut samalta kirjoittajalta jotain aivan muuta. En oikein tiedä, miksi ja kenelle tämä kirja oli kirjoitettu. Kirjoittaja oli viettänyt parin viikon jakson modernien munkkien retriitissä, henkistymässä ja etsimässä omaa polkuaan. Sikäli kun ymmärsin oikein, modernissa munkkiudessa on kyse jonkinlaisesta rusinat pullasta -henkisyydestä: vähän jotain kaikista mahdollisista suuntauksista, ilman mitään selkeää oppia. Kirja oli suoraan sanottuna mielestäni vähän pitkäveteinen, mutta kuuntelin sinnikkäästi loppuun. (yritin pitkään ymmärtää, miksi olen silloin kymmenen vuotta pitänyt kirjaa hauskana ja hyvänä. Kun sitten tajusin, että kyse on ollut aivan toisesta kirjasta, olin jo niin pitkällä retriitissä, että sinnittelin loppuun asti.) Äänikirja, 6,5 h

19. Alison Espach: Hääväkeä. Phoebe on suunnitellut päättävänsä päivänsä kauniissa luksushotellissa, joka on varattu koko viikoksi hääseurueen käyttöön. Morsian ja Phoebe tutustuvat puolivahingossa ja päätyvät viettämään aikaa yhdessä. Kirja oli kertakaikkisen hieno: hauska, surumielinen, oivaltava; sellainen jonka en olisi halunnut loppuvan ollenkaan. Lempeä, lämmin, hauska tarina ihmisenä olemisen vaikeudesta, keskeneräisyydestä, omaksi itsekseen kasvamisen vaikeudesta.
"Ehkä he kaikki ovat yksinäisiä. Sellaista ihmisenä eläminen ehkä on. On kohdattava jatkuvasti se tosiasia, että on yksi olento yhdessä ruumiissa. Ehkä kaikki valvovat öisin ja keksivät päässään syitä sille, miksi ovat yksinäisimpiä maailmassa."
"Kasvaminen siksi, joka haluaa olla, on samanlaista kuin kaikki muukin. Se vaatii harjoittelua. Ja uskoa, että jonain päivänä vielä herää mestarina" (sitaatit kirjasta, käännös Tuulia Tipa)
Pidin, nautin, alkupuolella millainen tahansa loppu olisi ollut onnellinen loppu. Suositus. E-kirja, 16,5h

18. Anne Louise Morseth: Onnellinen loppu. Suurta kaunokirjallisuutta kirjoittava, vähän ylimielinen Love Sandström laitetaan tekemään yhteistyötä romanttista nuortenkirjallisuutta kirjoittavna Karon kanssa. Tarina tarinasta itsestään: onnellisesta lopusta ja miten siihen mutkien kautta päädytään. Oikein lukukelpoinen hyvänmielen kirja. E-kirja, 11 h.

17. Arto A. Manninen: Noin yksi vuosi. En ole hetkeen vaellellut kirjastossa, mutta kun alkukuusta vaeltelin, lainasin tietysti myös kasan lukemista. Manninen vietti vuonna 2011 vuorotteluvapaastaan osan Kreikassa, Samoksen saarella, osan Hollannissa. Päiväkirjamuistelukset olivat leppoisaa iltaluettavaa: haaveilin vuorotteluvapaasta, vapaudesta ylipäätään ja rauhassa olemisesta. Vähän pohdiskelin kirjan julkaisemisen ideaa: miksi nyt, yli kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen; miksi päiväkirjamuodossa; ja erityisesti, miksi nyt, kun vuorotteluvapaasta ei enää voi edes haaveillakaan. Tykkäsin kyllä lukea, tykkään ylipäätään matkakirjoista, ja aivan erityisesti näistä tällaisista, joiden tarinoissa keskeinen rooli on tietynlaisella päivien toisteisuudella. Perinteinen paperikirja (!).

16. Piia Leino: Ruma kassa. Selailin tammikuun lopulla ensimmäistä blogiin tallentamaani lukuvuotta 2016: olen näköjään kirjannut lukemaani jo kymmenen vuoden ajan. Päätin lukea joitakin satunnaisia kirjoja uudestaan. En muistanut tätä kertomusta ollenkaan, mutta se resonoi hienosti tammikuussa kuuntelemani Kohti kehorauhaa -kirjan kanssa. Kaupan kassalla puurtava "ruma" Sarianna houkutellaan mukaan erikoiseen tosi-tv ohjelmaan Rumat vastaan kauniit. Paratiisisaarella rumat tytöt kilpailevat kaunotarten kanssa, luvassa on rahapalkinnon lisäksi lahjakortti kauneusleikkauksiin. Kirja kommentoi äärimmilleen viedyn ruma-kaunis-vastakkainasettelun kautta ulkonäkökeskeistä maailmaamme. Olen kymmenen vuotta sitten kirjoittanut: "hauska, räävitön, groteski", olen suunnilleen samaa mieltä yhä. En ehkä pitänyt aivan niin hauskana kuin silloin kymmenen vuotta sitten, mutta pidin siitä kuinka tämä kirja keskusteli päässäni kehorauha-kirjan kanssa. Ehkä olemme pienen askeleen liikkuneet kehorauhan akselilla? E-kirja, 6,5h.

15. Unni Wenche Tandberg, Marianne: Silloin enkelit itkevät. Mariannen erikoinen lapsuus jehovantodistaja-äidin ja valtakirkkoon kuuluvan isän kanssa. Lapsesta tulee äidin uskonnollisen vallankäytön ja hallinnan väline, ja hän on koko ajan ristiriidassa sekä vanhempiensa kanssa, että myös itsensä kanssa. Aikuistuessaan Marianne alkaa pyristellä irti lahkosta, mutta helppoa se ei ole. Äitisuhde olisi luultavasti ollut ongelmallinen, vaikka äiti ei olisikaan kuulunut todistajiin. Kertomus oli kiihkoton, ja rauhallinen lukija sopi siihen hyvin. Jaksan aina vain ihmetellä niitä ihmisiä, jotka tämän ilmeisen ilottoman lahkon jäseniksi päätyvät. Se pelko: jatkuva väärintekemisen pelko, maailmanlopun pelko ja se, että tässä uskossa kaikki vastaukset on annettu valmiiksi ja on opeteltavissa ulkoa, kummastuttaa minua jatkuvasti: miten tällä rytmiryhmällä voi olla seuraajia, ja uusia seuraajia? Ja kaikki ne ristiriitaisuudet ja pelot, joiden kanssa lahkoon kuuluvien vanhempien lapsi joutuu elämään - se on lähes kohtuutonta. Selviytyäkseen jollain tavalla lapsen ainoa keino on valehdella: valehdella itselleen, vanhemmilleen, lahkoon kuuluville ystävilleen, lahkoon kuulumattomille koulukavereilleen - elämä on jatkuvaa valhetta ja valheiden paineista muodostuvaa jatkuvaa ristiriitaa. Äänikirja, 5,5h.

14. Rachel Lucas: Kesä Applemoressa. Applemore-sarjan 3. osa. Tiukka Charlotte havittelee erikoista kartanoa itselleen, mutta siitä on kiinnostunut myös kartanon omistajan sukulainen. Kaksikon elellessä saman katon alla tapahtuu kaikenlaista ennalta arvattavaa. Ihan sympaattisen kesäinen viihdekirja. E-kirja 7,5h.

13. Riitta Lielahti: Tarkemmin määrittelemätön. Harvinaissairaan Riitan ja hänen perheensä tarina jatkuu. Nyt selvitellään erityisesti yhden lapsen haasteita. Elämäkertojen arvioiminen on aina vähän hankalaa: mitä oikeastaan arvioin, kun arvioin elämäntarinaa. Kuuntelin äänikirjana, kun kirjoittaja itse lukee tarinansa, se on yhtäaikaa painokkaampi mutta toisaalta myös harrastelijamaisempi. Veikkaan että tarinalle tulee vielä yhden osan verran jatkoa. Äänikirja, 8,5h. 

värikoodisto
viihde /feelgood/hömppä
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

Helmikuun alussa muistelemme mammaa

Helmikuu on tähän mennessä ollut poukoileva. 
Olen ollut väsynyt, olen jaksanut asioita vähemmän kuin olisin halunnut. 

Ja silti koko ajan on tapahtunut kaikenlaista.

Visiteerasimme kuun alussa Helsingissä, Lehtorilla oli siellä työseminaari ja minä lähdin muuten vain shoppailemaan ja vaeltelemaan.
Minulla oli pitkä ostoslista:
käsirasvaa
jalkarasvaa
naamarasvaa
vartalorasvaa

Pelkkää rasvaa.
Tietysti niitä saa täältä Länsirannikoltakin. Tai saisi, jos saisi laahattua itsensä ostoksille. 

Mutta ostin käsirasvaa, jalkarasvaa, naamarasvaa ja vartalorasvaa. 
Että sikäli onnistunut rasvareissu.

 

Eniten haaveilin siitä, että saan hetken olla rauhassa. 
Syödä kaikessa rauhassa nautiskellen itsekseni.
Kun Lehtori kerran oli siellä seminaarissaan ja minulla oli vain aikaa.
Älkää ymmärtäkö väärin, Lehtori on oivallista seuraa myös ruokapöydässä, mutta välillä sitä tarvitsee aikaa vain itselleen!

Ja olin haaveillut että saan istua kaikessa rauhassa junassa (kun Lehtori oli aina vain siellä seminaarissaan): junamatka Turkuun ihana ois!

Nautinnollisen ruokahetken ja odotetun junamatkan välille osui suruviesti: Lehtorin mamma oli nukkunut rauhallisesti pois.
Rauhallisen junamatkan luonne muuttui: piti viestitellä nuorisolle ja Lehtorille ja anopille ja kälylle ja ties kenelle.

Mamma olisi ystävänpäivänä täyttänyt sata vuotta. Koko Lehtorin perhekunta oli kokoontumassa hiljalleen Turkuun näitä juhlia varten: käly (siis Lehtorin sisko) oli tullut niin ajoissa että ehti mamman vierelle, mutta lapsenlapsenlapset olivat vasta tulossa pitkin viikkoa.

Päätimme Lehtorin kanssa siinä junamatkan aikana viestitellessämme, että mammaa juhlitaan joka tapauksessa. Kun nyt kerran olemme sitä juhlaa varten kokoontumassa - ties koska seuraavaksi saamme aikataulumme sopimaan kaikki yhteen; edellisestä kerrasta on liki kolme vuotta.

Ja juhlimme myös.

Mamman taloa on tyhjennetty jo pitkin syksyä. 

Se on varsinainen aarreaitta: mamma on säilönyt oman perheensä elämää varsin kiitettävästi. Anopin koko lapsuus ensivaatteista valmistujaishilkkaan löytyy luonnollisesti taltioituna, mutta myös mamman omaa historiaa ainakin aina hänen isovanhempiinsa asti.
Jos löytyy kodinkone, löytyy myös sen käyttöohje.
Löytyy valokuvia, koulukirjoja, kaikenlaista ihanaa ja upeaa.

Yhden käsiveskan sivutaskusta löytyi tulitikkuaskin kokoinen kalenteri. 

Niitä nimiä! 

Joku on saanut tsaarilta mitalin.
Alkuperäinen rasiakin on tallella.

Joku on saanut rautaristin

En edes yritä pysyä kärryillä suvun tarinoista ja henkilöistä.
Mamman omissa kertomuksissa kaikkien ihmisten nimi oli enimmäkseen mamma (myös mummi) tai pappa, enkä oikein koskaan päässyt perille kuka oli kukin.
Nyt yritin anopin avulla päästä johonkin käsitykseen sukupolvien ketjusta, mutta ilmeisesti hänellä oli vähän sama ongelma, kun niitä mammoja ja pappoja piisasi, niin hänkään ei tuntunut aina olevan varma siitä, millainen sukulaisuussuhde mammalla itsellään kehenkin oli.

Ja tarinat poukoilevat, kertoipa niitä kuka hyvänsä. 
Se joku mamma /pappa, joka asui sen-ja-sen naapurissa siellä, ja jonka yläkerrassa asui mamma/pappa. 
Joku oli orpo, joku ei ollut sukua ensinkään vaikka asui yläkerrassa ja joku taas oli, mutta ei asunutkaan.
Joku meni naimisiin ensin yhden sisaren kanssa ja sitten toisen.
Joku joutui vankileirille ja toinen oli joutumaisillaan.
Yksi ammuttiin ihan noin vain keskellä katua ja toinen seilasi jäälautalla Aurajoessa.

Tarinoista en saa otetta.
Ne eivät jää mieleeni, tai ehkä jäävät, mutta hajanaisina, irrallisina osasina. (sama pätee omaan sukuuni, tarinat eivät vain asetu)
Mutta ne esineet!
Kirjeet, kortit, lehtiset, ostokortit, mainokset, vanhat naistenlehdet, käyttöohjeet! 

Jos minulla olisi tilaa, säästäisin ne kaikki.

Tähän käyttöohjeeseen löytyy myös kone

Satunnainen kauhaisu jonkun piirongin uumeniin

Joku on kuulunut ratikkaväen urheilukerhoon:
löytyy pinssi...

... ja Turun Raitiotien Urheilijoiden laulukirja

Mutta mikä ihme tämä on?
Ei löytynyt tietoa googlettimen kautta

Tammikuun luetut

Aloitin lukuvuoden jotenkin kovalla innolla ja tarmolla, ja ajattelin että ehdin hyvinkin lukea ainakin kirjan päivässä vaikka miten pitkälle tammikuuhun. 
Höh ja pöh. 
Luin jotenkin todella verkalleen: osa kirjoista ansaitsi tulla luetuksi hitaasti, kaikessa rauhassa.

Onnistuin lukemaan muutamankin hyvän kirjan: 
Nicola Gillin Täydellistä ja Uinnin alkeet olivat kumpainenkin hyviä, ja Beth O'Learyn Tuuliajolla oli jo lähtökohdiltaan hykerryttävä.

Kuuntelemani tietokirjat kehorauhasta ja vaihdevuosista ansaitsevat nekin suositusmainintansa.

Mukavissa merkeissä on lukuvuosi lähtenyt käyntiin!

 Tammikuun luetut

12. Veera Papinoja: Kohti kehorauhaa - irti dieettikulttuurin kahleista. Täyttä asiaa, ja onnistuin kuuntelemaan jotenkin sellaisella hetkellä että olin hyvin vastaanottavainen kirjan sanomalle. Ihailtavan kiihkoton, asiallinen. Suositus! Tosin sama ongelma kuin vaihdevuosikirjassa: kun kirjoittaja lukee teoksensa itse, se on toisaalta hyvä, toisaalta siitä tulee vähän harrastelijamainen vaikutelma. Äänikirja, 6h.

11. Mari Immo: Yhden naisen huvila. Päädyin äkilliseen kirjallisuuskriiziin, sellaiseen minulla ei ole mitään lukemista -tyyppiseen eksistentiaaliseen kauhistukseen. Hyvin happamana (tutkittuani minuuttitolkulla sekä virtuaalista että todellista, kirjoja tursuilevaa kirjahyllyäni) valitsin algoritmin suosituksista suunnilleen ensimmäisen. Oli hyvä valinta: päädyin suomalaiseen mökkimaisemaan elämään hehkeää suloista kesää elämässään käännekohtaan joutuneen Karoliinan kanssa. Tarinallisesti ja tyylillisesti ehkä vähän kepeä, mutta niin kesäinen ja kesäisyydessään suloinen kertomus lämmitti pakkaspäivänä. E-kirja, 6,5h.

*tammikuun lukuaika katkeaa tässä: kulutin kirjallisuutta tällä lukujaksolla (joulupäivästä tammikuun 24. päivään) n. 124 h* - edelleen rajaton lukuaika on ollut kannattava hankinta.

10. Richard Osman: Mahdoton mammona (Torstain murhakerho-sarjaa) Häiden bestman katoaa heti häiden jälkeen, ja hänellä on jossain tiedossaan puolet salaisesta koodista - onko mies murhattu? Torstain murhakerho -sarja mielestäni tulee koko ajan vain paremmaksi - tai sitten pääsen itse sen kyytiin kunnolla. Tykkäsin. E-kirja, 12h.

9. Riitta Lielahti: Vihreän verhon takana. Pitkäaikais- ja harvinaissairaan naisen elämäntarinaa: oikean kohtelun ja diagnoosin saamisen vaikeudesta ja elämän haasteellisuudesta tulla kuulluksi. Äänikirja, 7,5h.

8. Ani Kellomäki, Tiia Koivusalo: V*tun vaihdevuodet: suorapuheinen selviytymisopas muutokseen. Tiukkaa asiaa osittain henkilökohtaisten kokemusten, osittain haastatteluiden ja tietoiskujen kautta kerrottuna. Perinpohjainen, asiallinen - suositus kaikille meille sopivan ikäisille. Aloin ekan kerran oikein tosissani pohtia, miten kummallista on se, että meitä naisia on puolet väestöstä ja meidän terveyttämme täytyy hoitaa yksityisesti erikoislääkärillä, ei yleisesti ja yhtäläisesti julkisella sektorilla. Onhan se nyt todella outo juttu. Kirjoittajat lukivat kirjansa pääosin itse, olivat hiukan harjaantumattomia ja se välillä vähän häiritsi, mutta asiaahan minä kuuntelin. Äänikirja, 7,5 h

7. Rachel Lucas. Kevät Applemoressa. Piti saada välillä yksiselitteistä hyvänmielenkirjallisuutta luettavaksi. Bethin kukkafarmin naapuriin perustetaan lomakeskus syrjäytyneille nuorille: mitä se merkitsee Bethille, mitä koko kyläyhteisölle, ja mikä on salaperäisen Jackin tarina? Oikein kelpoisaa hyvänmielen kirjallisuutta, kukkaan puhkeava puutarha, mukava kyläyhteisö ja vauhdikas kartanoelämä. E-kirja, 8,5h

6. Anne Tyler: Sininen lanka. Tylerin kirjat ovat kertakaikkisen hienoja: jotenkin sellaisia, joissa ei tunnu tapahtuvan yhtään mitään, joissa eletään jotenkin staattista elämää. Ja jollain tavalla tolstoilaisia: "jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan" (L.Tolstoi). Perheen ja suvun muotokuva. Kaunis ja selkeä. "Ehkä Red oli unohtanut siksi, että hän piti heidän onnellisuuttaan itsestään selvänä. Kun taas Abby...voi, häntä se vaivasi, totisesti. Hän ei kestänyt ajatusta, että heidän perheensä olisi vain yksi, sekava, tyytymätön, tavallinen perhe." (sitaatti kirjasta) Minulla on aina sama juttu: tiedän tykkääväni Tylerin kirjoista, tartun niihin todella huonosti, suorastaan vastahakoisesti, luen verkalleen ja meinaan koko ajan lopettaa ja silti pidän jokaisesta hetkestä, jokaisesta lauseesta. E-kirja, 12,5h

5. Nicola Gill: Uinnin alkeet. Tykästyin tämän kirjailijan tyyliin, ja luin toisenkin häneltä suomennetun kirjan. Tässä kertomuksessa kontrollifriikki, tiukkaa työelämää ja laskelmoitua parisuhdetta elävä Loretta päätyy puolivahingossa pitämään huolta tuntemattomasta kuusivuotiaasta lapsesta, jonka äiti ei koskaan palaa tytön luokse. Todella sympaattinen kertomus siitä, miten elämä voi muokkautua kokonaan uusiksi. E-kirja, 10,5 h. 

4. Beth O'Leary: Tuuliajolla. Nyt lähti lukuvuosi käyntiin täyttä höyryä: tässä oivallisesti rakennetussa kertomuksessa kirjoittaja hyökkää suoraan tarinaan. Lexi ja Zeke viettävät kuuman intohimon yön jommankumman asuntoveneessä ja päätyvät eksyksiin avomerelle. Tarina kulki ja kuljetti mukanaan, meri keinui ja keinutti, välillä oli nälkä ja välillä jano, vaikka alusta asti oli luonnollisesti selvää, kuinka kertomus tulee päättymään. Olen tykännyt O'Learyn aiemmistakin kirjoista, mutta tämä meni kyllä heittämällä hänen tuotantonsa kärkeen, luin käytännössä yhdeltä istumalta. Lue kun kaipaat hyvin rakennetun, suoraan tarinaan hyökkäävän hyvänmielen seikkailun! E-kirja, 12,5 h.

3. Minna Eväsoja: Rakkauden merkit - perheestä, parisuhteesta ja avioliitosta japanilaisittain. Eväsojan tuntemien ja haastattelemien naisten kertomusten kautta avautuva kuva japanilaiseen perhe-elämään ja naisen rooliin ja asemaan Japanissa. Kiinnostava ja kiehtova kokonaisuus, ehkä yllätti se, miten paljon vanhoillisempi japanilainen perhe-elämä on, miten paljon tiukempi on se laatikko, jonka sisällä naisen liikkumavara on (ollut?). Suositus, jos aihealue kiinnostaa. Äänikirja, 7 h.

2. Nicola Gill: Täydellistä. Kertomus perheestä ja valehtelemisesta, itselleen ja toisille. Emily toimii opettajana alakoulussa, hänen isänsä Ed on työtön ja isoäiti Liz on joutunut väliaikaisesti hoivakotiin. Emily valehtelee häistään, Ed työtilanteestaan ja Liz rakkauselämästään, kaikki itselleen ja myös toinen toisilleen. Jatkaa hyvän lukuvuoden alkua. E-kirja, 11,5 h.

1. Emily Henry: Suurenmoisen upea elämä. Freelance-toimittajat Alice ja Hayden kisaavat kohuperijättären elämäkerran kirjoittamisesta. Vähän hitaasti ja nahkeasti alkanut kirja onnistui lopulta kertomaan kolme toisiinsa kietoutuvaa, hyvin erilaista elämäntarinaa. Luin loppuun vuoden ensimmäisinä tunteina. Ihan hyvä alku tälle lukuvuodelle. E-kirja, 13h.

**lukuaikani katkeaa aina kuukauden loppupuolella, n.24-26. päivä kutakin kuuta. Tammikuun lukuaikaa kulutettu joulukuun puolella jo 20h.

värikoodisto
viihde /feelgood/hömppä
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

kirjastosilta tammikuisena iltana

Kannattaako eväät tehdä itse?

Ryhtiliikkeistä puheenollen:
päätin testailla, kannattaako eväät tehdä itse, ja paljonko joutuu rouskuttamaan kasviksia, että pääsee siihen 800g päivässä.

Esimerkki kolmen päivän eväistä, listasta puuttuu muutama raaka-aine, joita kotona oli jo valmiina.

sipuli 0,85
paprika 2,8
kurkku 1,19
jauheliha 5,15
porkkana 0.65
jv.salaatti 1,02
salaattijuustokuutiot 2,83
tomaatti 1,68
meloni 2,36
jogurtti 1,61
rahka 0,95
yht. 21,09 e, eli n. 7e/pv.

Tästä valmistui kolmelle päivälle:
kasvislisuke (sipuli, paprika, porkkanakuutiot; paahdetaan pöhöttimessä reilut 10 min) ja niille jauhelihakastike (arrabiatapestolla; sitä oli kotona entuudestaan)
fetasalaatti (kurkkua, tomaattia, salaattia, salaattijuustokuutioita)
jälkiruuaksi melonikuutioita ja pakastettuja ananaspaloja (pakastettua ananasta oli kotona valmiiksi)
Välipalaksi jogurttia, rahkaa, pakastemansikoita ja kaurahiutaleita (kahta jälkimmäistä kotona entuudestaan).

 Nopeasti punnittuna lounas+salaatti+jälkiruokameloni+välipala sisälsi n. 400g kasvista.

Aika paljon kasviksia ainakin minulle; minulta kun tuo kasvisten syöminen ei mitenkään luonnostaan suju. 
Ja vasta tavoitteen puolivälissä! Johonkin kohtaan päivästä pitäisi saada vielä toiset 400g lisää.
Syön aamulla ja illalla vielä jogurttia mansikoiden ja pensasmustikoiden tai vadelmien kanssa. 

Ja taloudellisestikin vähän siinä ja siinä: kaupan valmiseinestä saattaa saada huomattavasti halvemmalla ja nopeammin. 
Vaikka täytyy myöntää, että useasti se itsetehty on kyllä parempaa. Ja kasviksellisempaa.

Ärsyttää vain se, että sille valmistelulle täytyy jostain löytää aikaa ja energiaa. Ja sitten täytyy laahata niitä kipposia töihin ja kotiin. Lounastan suunnilleen joka päivä eri työpisteessä, niin etten voi viedä alkuviikon ruokia kerralla mihinkään jääkaappiin valmiiksi.

Kun ei ole mitään sanottavaa

 Päätin taas kerran pistää somen kunnon tauolle.
Tai lähinnä Instan, se on ainoa somekanava jossa edes vähän vietän aikaani. 
Valahdin instaan jossain välissä ennen joulua. Piti seurata sitä ja tätä työkaveria, heidän jouluvalmisteluitaan ja joulujaan.
Uudeksi vuodeksi esikoinen lähti Pariisiin, seurasin tapahtuman instatilejä.
Kohta vuodenvaihteen jälkeen nuorimmainen lähti ensimmäistä kertaa elämässään mutkamäkeen, piti seurata sitä retkeä.
Ehkä nuoret nyt pysyvät hetken aloillaan, eikä minun tarvitse etävahtia heitä.
Ja työkaverit saavat puolestani päivittää mitä tykkäävät.

Kirjoitin päiväkirjaani: haluan olla enemmän läsnä itselleni.

*

Harmittaa.
Työaikatauluni on jotenkin hankala, en oikein löydä tyydyttävää aikaa liikunnalle.
Tai ehkä se onkin oma sisäinen aikatauluni, mikä se hankala on.
Joskus aiemmin kävin uimassa ennen työ- tai opiskelupäivän alkua. Mutta viimeisen reilun vuoden verran en kertakaikkiaan vain ole lähtenyt.
Aiemmin heräsin omia aikojani joskus vähän viiden jälkeen, ehdin hyvin altaaseen ja sieltä arkihommeleihin kahdeksaan mennessä.
Nykyään herään vaivalloisesti herätyskelloon puoli seitsemältä ja ehdin verstaalle niukinnaukin kahdeksaksi. (onneksi ei ole aikaisia aamuryhmiä!)
Ja uimahallillakin on huoltotauko kait kahtena aamuna viikossa. Juuri niinä aamuina, jolloin olen hallin liepeillä ja pääsisin sinne helposti. 

Ja töiden jälkeen en jaksa.
Olen väärällä työpisteellä.
Tai eväät ovat väärällä työpisteellä - minulla kun on muutamia siirtymiä paikasta toiseen.
Pakkaan tyytyväisenä rallatellen aamulla eväät että pääsen töiden jälkeen uimaan ja sitten unohdan ne ensimmäiselle työpisteelle. Minä ja uikkari ja kiljuva nälkä olemme toisella työpisteellä ahkeroimassa. Ja eväät rallattelevat eri työpisteellä että lällällää, täällä me ollaan.

Kiipeilyllekin on ollut haasteellista löytää hyvää aikaa: välillä oikuttelee minun kroppani, välillä siskon. Ja jos kroppa jotenkuten pelittääkin, tulee töitä tai huvituksia. 

Kaikki muut aloittavat uuden reippaan elämän tammikuussa. Minä unohtelen eväitä ja töitä ja mitälie milloin mihinkin. Jeepäjee.

*

Tämmöistä tammikuun alussa

 minulla oli kunnianhimoinen tavoite tammikuun alussa: luen kirjan päivässä ja bloggaan monta kertaa viikossa.

Ja pah! 

kuvituskuva Elmasta, joka pohtii miksi
hanasta tulee vettä
ja miksi se kastelee kissaeläimen viikset

Paluu tauon jäljiltä töihin on ollut uskomattoman haasteellista. 
Onnistuin joulutauon aikana kokonaan unohtamaan, kuinka töitä tehdään - työkaveri totesi jossain vaiheessa: onneksi sä et ole palolaitoksella töissä, sulla olis varmaan letkutkin kotona.

kuvituskuva: taidemuseonmäeltä kaupunkiin

Teimme tammikuun alussa Lehtorin kanssa kulttuurimatkan Helsinkiin: Ateneum, Amos Rex, Kansallisteatteri. 
En ole varmaan ikinä ollut niin ravisteltu teatteriesityksessä, kuin mitä Täällä Pohjantähden alla -esityksen aikana. Enkä taatusti ole koskaan ikinä milloinkaan itkenyt teatterissa niin paljoa.
Minua ravisteli ja kosketti se terävyys ja kirkkaus, jolla esityksessä kuvattiin meidän yhteistä historiaamme, miten olennaisia asioita ohjaaja on onnistunut tarinasta poimimaan ja miten upeasti se tuotiin esille. 

Amos Rex; olen osa taideteosta
kerran kiipeilijä, aina kiipeilijä

Kulttuuriviikonlopun sää oli jäätävän kolean kylmä, emme lähteneet kiertelemään Lux Helsinki -teoksia, vaikka sekin oli minulla mielessäni (Lehtorin liikkuminen on myös koko ajan mennyt huonommaksi, hän ei mielellään huvikseen kävele, eikä ainakaan jos olosuhteet haraavat kunnolla vastaan. Hänellä on paha nivelrikko /kulumat, jonottaa varaosan asennukseen!)
Kiersimme siis suunnitellut museot, kävimme haikailemassa Rosebudissa, löysimme mainion drinkkibaarin - johan sitä siinä on yhdelle viikonlopulle ohjelmaa.

Hesan reissulla menossa mukana myös
Kuippana ja Nokeinen, aka Seikkikset

"Helsinki on hetkisen kaunis"

*

Töissä koostin teemanäyttelyn opetuskuvista.
Siivosimme syksyllä varastoja, ja sieltä löytyi erilaisia kirjoja, kuvatauluja ja opetuskuvia, joita oltiin jo heittämässä pois. 
Eihän sellainen nyt käy laatuun!
Vaikka kuvien ja kuvataulujen ajoittaminen oli aika haasteellista, sain aikaan jonkinlaisen jatkumon suunnilleen -50-60 luvuilta tähän päivään asti.
Ja vietin monta onnellista tuntia varastossa pohtimassa maailmanmenoa.

Näyttelyn uusimmat kuvat tuotin itse tekoälyllä.  

tekoälyn tuottama kuva
kehoitteella tee minulle kuva Mark 10:13-16
kuva paljastaa meille vähemmän tunnettuja
asioita Raamatusta

valokuva on huono
kuva itsessään hieno
ja teemana edelleen sama kuin yllä
kuva on jostain Benediktiini-nunnien
1970-luvulla koostamasta opetuskuvasarjasta

**

Viiden vaatteen vuosi -raportti.

Tiedän jo nyt, että tulen epäonnistumaan rankasti viiden vaatteen vuodessa.

Anopin löytö mamman vintiltä: pitkä nahkatakki. Takki oli kuulemma löytynyt jostain vintin nurkasta muovipussiin rytättynä, ja se vaikuttaa aivan käyttämättömältä.
Kaikki olivat sitä mieltä, että se olisi sopinut loistavasti Pikkusiskolle. 
Paitsi Pikkusisko itse.
Takki jäi meille väliaikaisvarastointiin.
Paitsi että se sopii kyllä aivan loistavasti myös minulle. 
Minun pitää kuulemma ruveta käyttämään sitä. (sanoivat kaikki ja aivan erityisesti Pikkusisko)

Olen kotiuttanut mamman vintiltä jo pari vuotta sitten upean villakangastakin, jota en ole käyttänyt ainakaan vuoteen kertaakaan; välillä pidin sitä aika ahkerastikin.
Pitää kait nostaa sekin taas esille.

On tosi outoa että mamman vaatteet sopivat minulle (tai tytöillekään, sen puoleen.) Mamma kun on parhaassakin pituudessaan ollut varmaan ainakin kymmenen senttiä minua lyhyempi (nyt hän on tietysti vielä lyhyempi, kun on vanhuuttaan painunut aivan kokoon) ja muutenkin ollut rakenteeltaan aivan erilainen. 
Minulla on tapana ostaa aivan liian väljiä vaatteita itselleni.
Ja mamman takit melkein hölskyvät päälläni.
En osaa kuvitella, miltä pienikokoinen mamma on juhlatällingissään näyttänyt. 
(ja mamma on siis Lehtorin mamma, minun anoppini äiti, kohta sata v.)

Kengät.
Polvet alkoivat taas oikutella. Kiipeillessä en aina pysty kunnolla ponnistamaan paremmalta, eli vasemmalta jalaltani. 
Ja välillä harmittaa kävellessäkin.
Eivät ne polvet varsinaisesti kipeät ole, mutta huutelevat että hei täällä minä, uskollinen ystäväsi polvi! ja sen kaveri, toinen polvi! 
Rappusiakaan en tykkää mennä.

Lehtori ehdotti, että testaisin hänen hyväksi havaitsemansa kenkämerkin, on kuulemma paljon auttanut häntä.
Minähän olen vuosikaudet tepsutellut menemään paljasjalkatossuilla, mutta taivuin nyt testaamaan tämmöisiä superpehmeäpohjaisia kenkiä.
Niinpä kai sitten.

Voi olla että täytyy vähän uudistaa kenkäkokoelmaa.

*