multihuipennus

Lehtorin kollega puolisoineen oli taannoin aikeissa lähteä matkustelemaan. Eivät sitten lähteneet, koska kiertävä kulkutauti yltyi juuri sopivasti.
Siirsivät matkansa kesään.

 

Kollega oli Lehtorille ehdottanut että lähtekää tekin, meidän kanssa vaikka.

Minä olin että joojoo ja entiiä ja lomaakin on kamalan vähän, että haluanko käyttää sen kaiken vähän heti kesän aluksi.

Yhtenä päivänä minulla oli sähköpostissani lentoliput sinne ja takaisin.
Ja kohta sen perään linkki hotelliin.

Lehtori on välillä semmoinen. 

No, minähän melkein vähän jo innostuin asiasta.
Kuvittelin itseni lomalle nauttimaan ruuasta ja juomasta ja olemisesta ja innostuin vähän enemmänkin.
Ja onhan se mukava ajatella sitäkin, että kavereiden kanssa.
Jos vaikka näkisi ja kokisi kaikenlaista uutta.

Sitten innostuin jo niin paljon että aloin leuhkia asiasta nuorisollekin.
Että ollaankin lähdössä isän ja K:n ja L:n kanssa kesällä vähän matkustelemaan.

Siihen leuhkimiseen yksi nuorisosta: Ai K:n ja L:n kanssa, matkalle? Toi on niin täydellinen keski-ikäisyyden multihuipentuma!

*

Sillähän ei ole mitään väliä että nuori itse on lähdössä kaverinsa tai kavereidensa kanssa johonkin reissuun.
Ei toki.
Matkamme tuomittiin keski-ikäisyyden multihuipentumaksi, koska olemme menossa pariskuntamatkalle.
Sikäli kuin ymmärsin, olemme vain vaaksan päässä totaalikuolosta eli mätsäävistä tuulipuvuista.
Jee.

ei olisi multihuipentumaa, jos Lehtori ihan kaksin lähtisi kollegansa kanssa. Tai tämän puolison.
Jo se, että me Lehtorin kanssa matkailemme, alkaa hipoa huolestuttavalla tavalla keski-ikäisyyttä, ja kaikenlainen pariskuntaoleilu on ehdottomasti arveluttavan ikäloppua.
lieventäväksi asianhaaraksi ei katsottu edes sitä, että olen tässä kombossa täysin ulkopuolinen. On Lehtori ja kollegansa, ja toisaalta Lehtori ja entinen koulukaverinsa. (kyllä, tämä on liian pieni kaupunki!) ja sitten olen minä, joka ei ole kollega eikä koulukaveri.

ajattelin mennä peiton alle mököttämään koko päiväksi koska olen multihuipentunut.

käsityö- ja kätisyyskriizi

 Päätin opetella huvikseni kutomaan kirjoneuletta, kun nuo kaarrokepaidat ovat kovasti muodissa.

Uusia tekniikoita opiskellessani ja erityisesti lankoja keriessäni kaikki alakoulun kolmannen ja neljännen luokan käsityötraumat iskivät tuhannen voimalla pieneen sieluuni.

1. Miksi helkkarissa lankakerä kuuluu aloittaa sisältä, ei päältä?
En muista mikä kirous uhkaa ihmistä, joka erehtyy käyttämään kätevästi kerän päältä löytyvää langanpäätä, mutta jotain hirvittävänkamalankammottavaa sille poloiselle oli tapahtuva. Taivasosuus varmaan meni ainakin.

sisäkerän anatomia
missä on pää, kysyn vaan?
nimim. taivaspaikkaa vailla

2. Ihan erityisesti mietin sitä, kun meidän käsityöope oli käsityöope.
Tai oletettavasti ainakin käsitöihin erikoistunut luokanope, kun alakoulussa kerran oli opettamassa. Luultavasti ja kaiken järjen mukaan hänellä oli sekä alkuopetuksen tai alakouluopetuksen ja käsitöiden pedagogista pätevyyttä. 
Niin miksi helkkarissa ja miten ihmeessä hän ei osannut opettaa vasenkätiselle lapselle virkkaamista tai kutomistakaan sen puoleen?
Muistan että hän pisti minut virkkukoukun kanssa peilin eteen seisomaan ja sanoi että opettele siinä. 
Siis ihan oikeasti?
Se oli minusta silloin ja on edelleen aivan käsittämätöntä. Vasurina oleminen ei ole peilin edessä olemista.
Jos hän oli käsitöiden ammattilainen, hänen olisi pitänyt osata asia.
Jos hän oli luokanopettaja, vielä suuremmalla syyllä hänen olisi pitänyt osata asia, koska hänen olisi pitänyt osata opettaa minulle myös oikea kynäasento ja kirjainten kirjoittaminen. oikeaan kynäasentoon ja kirjoituskaltevuuteen minut oikein näppärästi opetti ekaluokan opettajani, en kirjoita sillä tavalla oudosti yläkautta kuin monet vasurit, vaan oikein kauniisti.
Kutomisen suhteen opettaja väitti että vasurit voivat kutoa ihan niin kuin oikeakätiset ja jotenkin sen silloin hyväksyin kun kutomista tehdään kaksin käsin.
Sittemmin olen kuullut että vasureille on olemassa oma suuntansa ja myös testasin sitä, mutta olin siinä vaiheessa jo niin aivopesty oikeakätisten ylivertaisuuteen, että jatkoin kudontaa sillä tavoin kun olin sen oppinut.
Virkkaamisen minulle opetti oikeakätinen äitini - joka ei kylläkään ilmeisesti muista sitä. 
Olin itse kerran tilanteessa, jossa jouduin opettamaan alakouluikäisiä virkkaamaan, ja opettelin tekemään sen kummallakin kädellä.
Minun holtittomalla motoriikallani asian opetteleminen vei välitunnin verran.
Eikö se muinoinen alakoulun käsityöope viitsinyt /jaksanut /kyennyt sen vertaa keskittymään opetettavaan aineeseensa että olisi perustekniikan opetellut molemmin puolin?

3. Edelleen mietin sitä samaa opettajaa. Paitsi että lankakeräni ovat liian tiukkoja, myös työasentoni ja tapani heilutella puikkeleita kutoessa oli holtittoman laaja. Koska sokeat pienet lapset osaavat kutoa pienin sievin liikkein, pitäisi minun (joka siis yhdeksänvuotiaana työskentelin minulle luonnottomaan suuntaan, kokonaan uuden ja vastaoppimani lajin, kutomisen, kanssa) kyetä samaan. 
Kun nyt olen työläästi nykertänyt eteenpäin elämäni ensimmäistä kirjoneuletta, kuulen jatkuvasti korvissani opettajan puolisoimaavan pienet sokeat lapsukaiset (vaihtoehtoisesti tähän voi laittaa myös afrikkalaiset nälkäänäkevät lapset!) jotka suoriutuvat työstään paitsi vähemmän holtittomasti, myös pienemmällä energiamäärällä ja saavat aikaan kauniimpaa jälkeä.

...ja näillä eväillä olisi pitänyt innostua käsitöiden tekemisestä?

liian tiukkoja keriä

Eikä edes aloiteta kaikista liikunnanopettajien aiheuttamista traumoista, joista osa liittyy siihen kun on vasuri. Liikunnassakin on nimittäin aika monia juttuja, joita tehdään toispuolisesti ja jotka vasurina on joutunut opettelemaan jotenkuten tai jäänyt tyystin vaille opetusta ja opettaja on olettanut että sen vaan jotenkin hups! oppii tuosta noin. ei opi, tällaisella motoriikalla.

olen muutamaan kertaan elämässäni yrittänyt harrastaa tanssia. minulla on kroonisesti se ongelma että en pysty aloittamaan oikealla jalalla. en vain pysty. 

...ei paljoa innosta liikuntakaan muuta kuin sellaiset jutut joita tehdään yhtäaikaa molemmasti.

Ja nyt kun olen kirjoittanut näin pitkälle, olen tullut siihen tulokseen että kuulun sorrettuun vähemmistökansanosaan ja voin ruveta pahoittamaan mieleni monista asioista.

Ihan liikaa on maailma oikakätisille ja -jalkaisille tarkoitettu eikä yhtään meille tavallisille vasureille.
 #oikeuksiavasureillemyös

pienet sokeat lapsukaisetkin pystyvät parempaan

Suklaatikriizi

Tuolla edellisen postauksen kommenteissa HelmiNainen kyseli, että miksi suklaa ei ole palkitsemisissa.

Pitää tehdä ihan erillinen suklaatipohdinto.

Minulla on nimittäin meneillään semmoinen vaihe, että en kovin paljoa syö suklaata. Tai muutakaan karkkiherkkua.
Ei, älä pillastu tai hermostu!

Ei, en ole millään dieetillä, paastolla, tipattomalla tai mitään muutakaan.
Ei, en luultavasti ole mielenvikainen.

Se on vain vaihe.
Kait.

Joskus hamassa nuoruudessa kaikenmoiset herkut maistuivat oikeinkin hyvin.
muistan yhä kaihoisan elävästi mm. ranskanpastillivaiheen, pähkinäsuklaavaiheen ja muutaman muun vaiheen.
Silloinkin kyllä minulla oli semmoinen että enintään kaksi riviä suklaata kerralla ja päivässä.
ei, en ollut silloinkaan kait mielenvikainen

Kerran tässä vähän aikuisempana elelin pidemmän pätkän sillä tavalla että en syönyt mitään makeaa.
En mitään missä oli sokeria.
Se oli aluksi aika kinkkistä ja sitten ei enää ja sitten kun rupesin tekemään paluuta normaalimpaan olemiseen, sokeriset herkut eivät enää samalla tavalla maistuneet.
en muista enää miksi päädyin sokerittomaan elämään, mutta siihen oli joku järkevä syy. muistaakseni halusin testata että tuleeko terveellisesti syömisestä energisemmäksi. en tullut, mutta se johtui sitten kumminkin siitä että minulla oli (on) väsyttävä perusvaiva.

Nykyisellään aika usein ajatus jostain herkusta on paljon parempi kuin se herkku itse.
Ihan hirmu usein eka suupala on taivaallinen, toinen siedettävä ja kaikki sen jälkeen on lievää liioittelua.

 

Syksyllä minun teki kamalan usein mieli joko suklaata tai lakritsia ja usein myös kumpaakin yhdessä ja erikseen.
Saatoin syödä.
Aika usein tuli vähän kehno olo.
Enimmäkseen ennen joulua ja joulunakin herkuttelin aika vähän.

Joulun jälkeen vaan ei taas ole samalla tavalla maistunut sen pahemmin suklaa kuin muukaan makea herkku.
Otan kyllä jos ja kun jossain tarjotaan, mutta enimmäkseen en syö.
Saatan ottaa kotona kahvin kyytipojaksi suklaata, mutta ihan yhtä hyvin ehkä en.

Probleemi on siinä enimmäkseen, että ajatus on parempi kuin toteutus.
Suklaa on ihanan hivelevää ajatuksissani, mutta tosielämässä ei sitten kuitenkaan.
Ja tavallaan se on kyllä kamala kriizin paikka, kun tuijotat jotain konvehtirasiaa tai suklaalevyä ja koko sielu kippuroi siinä suklaan autuudessa, eikä se sitten oikeasti maistu yhtään siltä kuin mielikuvituksessa.

Niin että siksi suklaa ei ole henkilökohtaisessa palkitsemissysteemissäni.
Ei, en korvaa suklaata millään raikkaalla omenansiivulla tai appelsiininlohkolla, se olisi outoa, luonnotonta ja jotenkin todella kummallista. Manteleita kyllä syön, kun ne rapsuvat niin ihanasti.
Suklaa voisi olla palkitsemissysteemissä, minulla ei ole mitään suklaata vastaan. Tai mitään muutakaan makeaa herkkua.
Kannatan ehdottomasti ja lämpimästi PM:aa (=PieniMakea).
En vain juuri nyt käytä itse.
ei-mistään-erityisestä-syystä.
Tämä kaikki on jotenkin tosi noloa kun se on niin hirvittävän epäkeksiäkäistä.
Paheksun itseäni ja tuomitsen itseni epäonnistuneeksi keksiäkäisyyden toteuttajaksi.

Joskus minuun iskee semmoinen patologinen makeanhimo, mihin ei tehoa oikeastaan yhtään mikään ja silloin on luultavasti tuloillaan oikein kunnon migreeni tai joku muu ikävä vaiva.

Että semmoinen kriizi tänään.