kasvatuspohdinto

 Aloin pohtia perheemme kasvatuskäytäntöjä luettuani Valeäidin jutun viikkorahasta.

Uskallan vähän sanoa jotain kasvatuksesta, koska olen amatöörikasvattanut kaksi henkilöä aikuisiksi ja yhden melkein, taskussa tällä hetkellä 56 äitityövuotta. (21+19+16)

Töihin polkiessa tätä syvällisesti pohdin ja tulin siihen tulokseen, että oikeastaan on melkein se ja sama, mitä lasten kanssa tekee, kunhan nyt ruokkii ja rakastaa. Vaikka millaisella ideologialla ja perusteella tekisi mitä, niin lopputulos on vähän mitä sattuu.




Näin meillä on eletty:

lukeminen; kirjastokortin sai juhlallisesti viisivuotislahjaksi ja kirjastossa käyminen oli koko perheen yhteinen harrastus. Iltasatuja luettiin pitkään, hyviä kirjoja ääneen vielä teineillekin.
Siitä seurasi: yksi lukee aivan valtavasti, luki lapsena, luki teininä ja lukee edelleen. Kirjoittaa itsekin. Toinen lukee keskipaljon, kuuntelee mielellään äänikirjoja, on taitava kirjoittaja. Kolmas ei lue. Tai ei ainakaan yhtään enempää kuin koulussa on pakko. Ei kuuntele äänikirjoja. Eikä tykännyt iltasaduista edes lapsena.
(perheen lukuharrastuksesta ESIM tai ESIM.)

viikkoraha; kouluikäiset ovat saaneet vastikkeetonta kuukausirahaa. Rahan on saanut käyttää vapaasti omiin huvituksiin.
Siitä seurasi: yksi tekee välillä kahtakin työtä, sijoittaa rahojaan ja elää säästeliäästi, ei osta juuri muuta kuin ruokaa. Toiselta raha valuu sormien lävitse ja luottamus siihen että jostain tulee paikko, on rajaton. Työ olis kiva, mutta ei välttämätön. Kolmas käyttää rahaa yleellisyysasioihin mieluusti, haaveilee jatkuvasti merkkivaatteista tai elektroniikasta, etsii työmahdollisuuksia ja suhtautuu säästäväis-tuhlaavaisesti rahaan.
(Teineistä, kotihommista ja rahasta ESIM)

siivoaminen ja kotityöt; ovat asia, joita tehdään ilman sen suurempaa meteliä, me aikuiset emme kinaa kotihommista, ne tehdään, ajallaan ja sen kummemmin niitä taivastelematta. Yhteisistä tiloista vastataan yhteisesti, omassa huoneessaan saa olla niin kuin itse haluaa. 
Siitä seurasi: kaikki osallistuivat  kotona asuessaan pyydettäessä yhteisiin kotihommiin mukisematta. Oma läävä on yhdellä käsittämätön kaaos, toisella ei aivan niin paha ja kolmannella pikkutarkan pedantisti järjestyksessä. Pikkutarkan pedantti siivoaa toisinaan minun jälkiäni ja vähintäänkin vaatii minua pitämään yhteisistä tiloista parempaa huolta. 
(kotihommeleiden excelöinnistä ESIM.. lisää kotihommeleista ESIM.)

ruutuaika; yritin pitää tiukasti kiinni ruutuajasta ja valvoa netinkäyttöä.
Siitä seurasi: yksi antoi kavereilleen tukiopetusta virtuaalisesti, yksi tuki ystäväänsä vanhempien erokriisin keskellä ja minä jouduin tarkistamaan ruutuajan käsitettä ja mielekkyyttä. Yksi on jatkuvasti linjoilla, kaksi pystyy välillä tekemään muutakin.

liikunta ja ulkoilu: keskenkasvuisina ulkoiltiin joka päivä, lapsilla on ollut mahdollisuus kokeilla erilaisia liikuntaharrastuksia, ja me vanhemmat liikumme omaehtoisesti, välillä enemmän, välillä vähemmän.
Siitä seurasi: kaksi ulkoilee päivittäin tai lähes päivittäin. Yksi inhosi sitä jo lapsena, mutta on nyt aikuistuessaan ruvennut hänkin ajoittain ulkoilemaan. Yksi harrastaa liikuntaa aktiivisesti ja päämääräisesti, yksi liikkuu paljon mutta huvikseen, yksi lähinnä ulkoilee.

harrastukset: kouluikäiseltä olen vaatinut yhteen ohjattuun harrastukseen osallistumista. Harrastuksen on voinut valita itse (muutamaa hankalasti saavutettavaa ja kallista lajia lukuunottamatta). Testattu mm. jalkapallo, sähly, partio, tanssi (useat lajit), teatteri, viulunsoitto, huilunsoitto, kuorolaulu, sanataide, kiipeily, sirkus.
Siitä seurasi: oma laji löytyi jokaiselle, suunnilleen kaksitoistavuotiaana.
(kiipeilystä ESIM., Oman lajin löytämisestä ESIM. tanssimisesta ESIM.

keskustelu ja huulenheitto: perheemme yhteinen laji. Joka päivä jutellaan, keskustellaan ja heitetään huulta, "ihan kiva" tai "'mmätiiä" ei kelpaa vastaukseksi.
Siitä seurasi: ne ovat rasittavia, fiksuja ja sanavalmiita väittelijöitä, pystyvät vahvaan tunnepuheeseen ja asialliseen viestintään.
(täydellistä minä-viestintää ESIM., teinien kanssa viestimisestä ESIM. lisää keskustelua ESIM. ja vielä ESIM.)


Ja ihan yleisesti vanhemmuudesta ESIM.

*

ajastettu postaus

Kommentit

  1. Kiva pohdinto, jossa oli paljon samanmoisia kokemuksia "kasvatuksesta" kuin itsellänikin.
    (En tykkää kasvatus-sanasta).

    Meilläkin luettiin pojille paljon ja joka ilta pitkään senkin jälkeen, kun osasivat jo lukea itse.

    Säännöllistä viikko- tai kuukausirahaa meillä ei muistaakseni annettu, eikä myöskään ollut mitään "jos saat kokeesta 8 tai paremman" tai "jos teet pelissä maalin"-juttuja, koska omasta mielestäni ne johtaa vaan huonommuudentunteeseen, jos sitä kasia tai maalia ei tulekaan ja jää ilman palkkiota. Satunnainen rahan antaminen sen sijaan otettiin aina yllättyneenä ja kiitollisena vastaan, koska sitä ajankohtaa ei voinut ennalta arvata. (Ja joo, toinen tuhlasi kaiken heti ja toinen säästi tarkasti kaiken :)).

    Kiitos ja Ole hyvä ja Anteeksi kuului normaaliin sanavarastoon, eikä ruualla ronkeloitu koskaan, vaan sitä syötiin mitä oli.

    Siinä missä me miehen kanssa joustettiin poikien eteen, pojat vastavuoroisesti veny meidän puolesta, kun oli paikka, eikä siinäkään ollut mitään ongelmaa.

    Muutenkin tuntuu, että kaikki kävi varsin helposti ihan vaan olemalla johdonmukainen ja päättäväinen. Ei oli ei ja kyllä oli kyllä, eikä siinä sen kummempaa. Ei ollut mitään kaupparaivareita, eikä muutakaan, mitä edelleen vähän silmät pyöreinä sivusta seurailen, koska se on niin nähty, että "mehän sovittiin" tai "jos et nyt tottele, vien sut takaisin autolle, etkä ikinä enää pääse kauppaan" ei vaan toimi.

    Ehkä raskain osuus oli läksyistä huolehtimisesta huolehtiminen, koska etenkin yläasteella poikia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. En aina itsekään selvinnyt avustustehtävistä kertaamatta asioita poikien kirjoista ensin, mutta sen jälkeen läksyt vaan yksinkertaisesti tehtiin, ettei ainakaan sen takia tarvinnut tipahtaa kokonaan kärryiltä. Huuuh. Onneksi se aika on kuitenkin ohi.

    Halusin myös aina tietää, missä ovat, kenen kanssa ja milloin tulevat kotiin (kotiintuloajat oli siihen asti kunnes olivat täysi-ikäisiä). Ja jos meille tuli joku, jota en ennestään tuntenut, kysyin nimet ja esittäydyin itse.
    Näistä olen jälkikäteen pojilta kysynyt, että ärsyttikö se ikuinen kysely ja vastaukseksi sain "No ei todellakaan ärsyttänyt. Olishan se ollut tosi kurjaa, jos ette olis yhtään välittäneet" <3 . Ja siihen esittäytymisasiaankin (jonka nuorempi ihan varmasti koki kiusalliseksi) sain vastauksen "No se on paljon parempi, että tulee meidän perheen periaatteet heti selväksi, eikä meidän tartte niitä itse selittää".

    Sori palstatilan varastaminen, mutta tykkään aiheesta, josta mullakin on aika monen äitivuosikymmenen kokemus, vaikka jälkikasvua onkin vähemmän :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. olisi ihan kamalaa maksaa kokeista tai "jos teet pelissä maalin". Siinä jos missä on mielestäni arvomaailma hakusessa. Koska onhan vaikka maalivahdille voitu luvata että "jos et päästä yhtään"...sitten on taloudellinen pattitilanne.
      Ylipäätään raha, tai mikään muukaan ulkoinen motivaattori (karkki? lelu?) on todella huono motivaattori harrastukseen. Jos lapsi ei halua mennä treeniin ja kehittyä, niin ei se silloin ole harrastus. Tai minä aikankin olen ymmärtänyt harrastamisen niin, että tekee asiaa, josta tulee hyvä mieli ja joka antaa ekstraa kouluarkeen. Jos siinä sitten sattuu kehittymään hyväksi, niin hienoa. Mutta en minä itse ainakaan aikuisena ole yhteenkään harrastukseen mennyt tullakseni ammattilaiseksi. Vain kokeillakseni uutta, rentoutuakseni. Jos siitä sitten on vielä lisäksi jotain hyötyä vaikka työelämässä, niin mahtavaa.

      Mä harkitsin tuota esittäytymistä, mutta lasten kaverit ovat olleet niin ujoja ja kauhuissaan (mitä ihmettettä meidän nuoriso on meistä kertonut??) että ovat hätinä uskaltaneet tulla ovesta sisään. Olen sitten kaikin voimin yrittänyt olla normaali ja tavallinen enkä ole mennyt sen kummemmin tuppautumaan seuraan. Viikko-pari sitten yksi lapsen kaveri sanoi että "hei P:n äiti", minä sanoin sille että saa sinutella, kerroin nimeni ja sanoin että myös "teidän kuninkaallinen korkeutenne" käy ihan hyvin. Teinejä alkoi naurattaa :)

      Poista
    2. niin ja siis tuohon harrastusmouhaukseen vielä, että ei ole yhtään huono juttu jos haluaa kehittyä harrastuksessaan ja jos siitä tulee ammatti, päinvastoin. Se on aivan mahtavaa. Mutta harrastus on vanhemman, ei harrastajan itsensä toive ja jos treenaamaan joutuu motivoimaan raha-/karkkipalkinnoin, ollaan väärillä urilla.

      Poista
    3. Voin omasta parin vuosikymmenen (x 2) kokemuksestani sanoa, että näitä "saat euron, jos teet maalin"-vanhempia todellakin riittää. Ja vaikka näiden vanhempien lapset on aloittaneet harrastuksensa ihan omasta vapaasta tahdostaan ja suurella innolla, vanhemmat pystyvät kyllä omalla toiminnallaan pilaamaan harrastuksen jatkuvuuden. Eli jos sitä maalia ei peleissä tule, lapselle tulee tunne, että on vanhempiensa silmissä epäonnistunut ja huono (vaikka joukkuelajeissa on oikeasti kyse ihan muusta kuin yksittäisistä yksilösuorituksista), joka johtaa siihen, että mieluinen harrastus lopetetaan ennenaikojaan. Ihan vaan siksi, että vanhemmat pilasivat hauskuuden ja harrastus muuttuikin pakonomaiseksi suorittamiseksi.

      Ja kyllä ihan vilpittömästi varmaan jokainen pikkupoika tulee hallille alunperin NHL mielessään, mutta se on sitä ihanaa lapsen uskoa ja intoa se. Harvemman kohdalla toteutuu, mutta esikuvia tarvitaan. Oma poikani pelaa edelleen silkasta rakkaudesta lajiin, vaikka palkka on murto-osa oman toisen ammattinsa ("työmies") palkasta. Muut kokemukset sitten sitäkin rikkaampia.

      Ja siis toivottavasti tämä ei kuulostanut nyt miltään vastaväittelyltä. Halusin vaan tarkentaa sitä mitä tarkoitin. En jaksa uskoa, että lahjomalla pystyy lastaan pakottamaan jonkun harrastuksen aloittamiseen alunperin. Voin olla väärässä, mutta toivottavasti en ole.

      Poista
    4. Mun vastaus tuolla ylempänä on kauhean sekava; nyt vasta huomasin että sieltä puuttuu sanoja!

      Mun nähdäkseni me ollaan äärettömän paljon samaa mieltä siitä, ettei vanhemman harrastuksesta maksama rahapalkinto ole mikään kovin hyvä idea :)
      Ja kaiketi myös siitä, että rakkaudesta lajiin on se juttu, mikä vie ihmistä eteenpäin kohti unelmia.

      Poista
  2. Jestas, tuon mukaan minulla olisi 75 äitityövuotta. Miltei yksi ihmisikä! Apua! :D Tuli heti ihan fossiiliolo.

    Kuulostaa oikein hyvältä ja onnistuneelta reseptiltä. Hyvä sinä ja te! Rennolla otteella, rakkaudella ja hyvällä huumorilla olen minäkin pesueeni aikuisuuteen saattanut. Ja tietenkin rajoilla. Kaverivanhemmuus ja siiderin kantaminen kotiin ovat täysin vierasta omille arvoilleni.

    Samoilla kasvatusteeseillä tulee myös erilaista tulosta, kuten nyt vaikka rahankäytön suhteen. Vastikkeeton viikkoraha täälläkin. Hyvin ja ahkerina ovat työelämään ponnistaneet, vaikka en ole esim. koirien viemisestä erikseen maksanut. Ja kummasti oppivat vessansa ja pyykkinsä pesemään poikasetkin. Ilmeisesti tekevät myös ruokaa menestyksekkäästi, sillä ainakin viime näkemällä olivat ihan lihassa ja hengissä pysyneet. :D Tämä viittaukseksi siihen, että en ole vaatinut armeijamaista otetta kotitöihin keltään. Huoneensa siivoavat ja yhteisiä tiloja sen mukaan, mitä pyydän/muistan/jaksan. Kun en itsekään ole varsinainan Martta, en ole lapsiltakaan sellaista vaatinut.

    Kirjoissa olisin voinut petrata, vaikkka niitäkin kotiin kassitolkulla kirjastosta kannettiin. Äidin lukemana olivat innoissaan, mutta kukaan ei oikein löytänyt itsekseen lukemista enää sen koommin. Harrastuksia on kokeiltu, mutta lopettaakin on saanut. On ollut urheilua, kädentaitoja, kokkausjuttuja jne. VPK oli mieluisa harrastus yhdelle poikasista, mutta BMX -pyöräily ajoi kirjaimellisesti ohi kolmannen vuoden jälkeen.

    Juttelu ja läpändeerus ylipäätään raavaalla huumorilla tarjoillen on ollut aina meidän juttu. Kovasti hauskoja ovat. Ja NIIN rakkaita.

    Lapset on best. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et ole fossiili vaan ahkera kasvattaja!
      Ja selkeästi kunnioitettavia periaatteita olet noudattanut.

      Poista
  3. Tämä on mahtava postaus! Olen niin samaa mieltä, että jos on rakkautta, tarjoaa ruokaa ja on paikalla (ei kokoaika) niin se riittää. Ja teidän kolmen lapsen kokemus osoittaa juurikin sen, että jokainen on oma persoona ja hoitaa asiansa omalla tavallaan.

    Kivahan se on huomata myöhemmin, että jossain asiassa se nuori onkin muuttanut jotain tapaa. Meilläkin vanhemmat lukee ja lapselle luettiin, mutta se jätti lukemisen sarjakuviinkin jo nuorena. Ei kirjoja, kunnes muutama vuosi sitten löysi ne. Pyykkihuollon se hoitaa hienosti, mutta kyllä mä ihmettelen miten se kuivattaa pyykin. Tai luulen, että se vaan kiusaa mua saadakseen äiti-reaktion ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle on ollut suuri oivallus se, että lapsukaisista tulee omansalaisia kasvatuksesta huolimatta.

      Poista

Lähetä kommentti