laifstailblogi

olen jotenkin omituisesti tullut siihen tulokseen että minulla on laifstail-blogi. Ihan selvästi on.
Minulla on laif ja stail ja blogi.

Laifstailini on kieltämättä vähän höntyilevä ja heppoinen eikä ollenkaan sees tai kaunis mutta väittäisin kyllä että ihan on johdonmukainen stail.
Johdonmukaisesti epämääräis-röntsä.

Blogini on myös äitiysblogi, koska olennainen osa laifstailiani on äitiys.
Koska nuoriso melko johdonmukaisesti - kehen lienevät tulleen - vastustaa uusia vaateksia, en valitettavasti pääse elvistelemään kivoilla vaatehankinnoilla. Ja koska nuoriso - edelleen - johdonmukaisesti vastustaa myös sisustuksellisia elementtejä, en kykene elvistelemään myöskään kekseliäillä ja herkillä lastenhuoneilla.

Mutta on laifstail: hikisärtsyhköröntsävarhaisteiniäitiyslaifstailblogi.
Olen konseptoitunut - jee!




*sisustuksellis-laifstailosuus*

Annoin keskenkasvuiselle nuorisolle kaksi viikkoa sitten siivousvaroituksen - oman komeron on oltava siistinä tiettyyn päivään mennessä.
Viimeisen viikon ajan toistin varoitusmantraani päivittäin: muistathan sitten että huoneen on oltava oikeasti siisti.
Viimeisen kahden päivän ajan toistin mantraani päivittäin yleisesti ja osalle nuorisoa aivan erityisesti, henkilökohtaisesti ja silmiin katsoen. Niin kiltisti, iloisesti ja humoristisesti kuin ikinä kykenin.
Viimeisenä päivänä tuntia ennen deadlinea vastaanotin kaksi teiniangstkohtausta ja aloin kehitellä sisäistä pikaraivokohtausta. Keskenkasvuisen nuorison onneksi olin juuri sillä hetkellä kuitenkin kiinni ruuanlaittopuuhien ratkaisevissa käänteissä, enkä vapaalla jalalla valmiina tarttumaan suureen mustaan jätesäkkiin.

Sekä omalle verenpaineelle, keskenkasvuiselle nuorisolle että yleiselle perherauhalle onneksi olen kuitenkin epämääräisröntsän laifstailin joviaalihko kannattaja, komerot läpäisivät tupatarkastuksen juuri ja juuri: approbatur.

Annoin viipymättä uuden siivousvaroituksen.

*ravintola-laifstailosuus*
Olimme ystävien kanssa syömässä hyvin.
Koska mikään ei tunnu ajatuksen tasolla niin oudolta kuin oman annoksen kuvaaminen, en ottanut fläpää mukaan.
Mutta syötiin hyvin, viisi ruokalajia viineineen.
Oli maukasta ja hauskaa.


*
Vinkkiosio
8 neuvoa, joilla saat teinin tarttumaan kotitöihin.

1. Nuorella on oma vastuualue
2. Aloittakaa ajoissa
3. Perhepalaveri
4. Lista jääkaapin ovessa
5. Sopikaa takarajat
6. Perehdytys
7. Palkinto
8. Ei rangaistuskeino.

Juupajuu.

Tiivistetäänpä asia - ihan siltä varalta että joku ei vielä osannut rivien välistä lukea.

"sinun on siivottava huoneesi tähän päivään mennessä, sinulla on aikaa kaksi viikkoa. Olen tässä vuosien mittaan näyttänyt miten homma hoituu ja halutessasi autan sinua siinä. Voimme myös tehdä vaihtokaupat: sinä siivoat yhteisistä tiloista tämän ja tuon, minä raivaan sinun huoneesi. Kun huone on siivottu, pääset hyvällä mielellä kaverin luo."
(täyttää kohdat 1, 2, 3, 5, 6, 7)

Ja mitä tulee yhteistilasiivoukseen:
" saatte valita, yksi imuroi, yksi pesee vessan, yksi moppaa."
(täyttää kohdat 1, 3, 6)

Lopputulos: "aina me joudutaan tekemään ihan kaikki, miks meillä täytyy olla niin supersiistiä, ette te koskaan meidän kavereiden takia siivoa ettekä te muutenkaan tee koskaan yhtään mitään"





perjantai-jee

perjantai!
Kummallista.
Olen elämäntilanteessa jossa viikot ovat melkein kivampia kuin viikonloput, luultavasti viikonloppuihin kasaantuu ihan liikaa odotuksia. Viikot olisivat kivampia kuin viikonloput, ellei tuo työnantajanani toimiva herrakerho keksisi aina kaikenmoista mieltäkuohuttavaa pikkuaktiviteettia. Höh niille, pilaavat hyvät viikkoni kaikenmoisilla työkriiseillä.

Kävin nivelennaksauttajallani, joka sanoi että olen täydellisesti naksahtanut. Se antoi jumppaohjeita ja käski olla tunnollinen ja reipas että naksahdus pysyy kohdallaan.
Siitä riemastuneena pesin ison ikkunan.
Olen kyllä melko varma ettei se ihan tuota tarkoittanut, ja selkäni oli asiasta aika lailla yhtä mieltä.
HraH ystävällisesti ripusti kevätverhot: selkäni oli asiasta melko kiitollinen ja minä itse myös, verhojen ripustaminen on tylsää. Kädet väsyvät ja kaikkea.

melkein lämmin etelän yö ihan kohta





Nyt voin ihan koska vain istua viinilasin kanssa parvekkeen kynnykselle ja alkaa haaveilla lämpimästä kaskaita surisevasta etelän yöstä. Jee.
Koska hraH lämpenee hyvin hiljalleen kaikille niinkin dramaattisille muutoksille kuin uudet huonekalut, en rassannut häntä liikaa. En laahannut häntä mihinkään puutarhakauppaan katsastamaan mahdollisia kalustoja, menimme vain iltakävelylle ja puhuin ihan pikkuisen ja  leppeästi että olisipa kiva siellä parvekkeella istuksia.

*

Tänään ollaan menossa ystävien kanssa syömään. Jee.




ajattelin...

Ajattelin että en kirjoita Suvivirrestä.
Mutta ähäpiti, kirjoitanpas!

Kyllä suren jos Suvivirren meiltä vievät.
Suren, mutta toisaalta kyllä ymmärrän ja hyväksynkin sen - onhan siihen tavallaan ihan pätevät perusteet.
Suren silti ihan hirveästi, koska mitään ihanampaa ei ole kuin se hiukan epävireinen peruskoulupiano ja se koulun ope joka parhaiten osaa pianosta ne tutut soinnut takoa; suren niin tutun yhteisöllisyyden katoamista, kuumaa ja hikistä jumppasalia, lapsia joiden masuissa myllertää jännitys todistuksesta ja siitä että edessä on loputon pitkä kesä ja paljaat varpaat.
Mutta ymmärrän kyllä, ehkä meidän pitää tehdä tässä kohden myönnytys. 
(vitsit, tunnen oloni jaloksi kuin intiaanipäällikkö Seattle)
Ehkä voimme mennä sen kirkkoon laulamaan.
Ja menemmekin, uskokaa pois.

Suren minä sitäkin jos vievät meiltä Enkelitaivaan ja seimen, koska ihan yhtä paljon niissä on sitä samaa jännittävää yhteisöllisyyttä ja edessä kuplivaa loma-aikaa.
Mutta olkoon, ehkä minä voin tehdä senkin myönnytyksen.
Kyllä minä sen Enkelitaivaani pystyn laulamaan muuallakin.
Ja laulankin, kovalla äänellä ja pikkuisen harjaantumattomasti nuotin vierestä.
Kaikki kymmenen säkeistöä. 
(kyllä vain, olen selvästikin intiaanipäällikön inkarnaatio. eikun en voikaan olla, kun olen kristitty: en harjoita inkarnoitumista.)

Voin luopua pääsiäisvapaistani ja jouluvapaistani, loppiaisestani, helatorstaistani ja juhannuksestani (vaikka tietysti kaikki vapaasuuntautuneet muistavat tässä kohden muistuttaa, että pakanallisille jämillehän nämä juhlat on perustettu, ja että ne mahdollisesti arveluttavat viittaukset on vain liimattu niihin päälle) - kyllä minä pyhäni tavoitan omassa kodossani ja kirkonpenkissä - ja sinne pyhän äärelle minä pääsen kyllä vaikka työpäivän jälkeenkin.
Ei niiden julkinen huomiotta jättäminen ole minun pyhästäni pois.
Ei; kyllä minä iloni tavoitan, tavoitan joulun juhlan ja pääsiäisen riemun.
Ehkä jopa syvemmin kun se pyhä tulee osaksi ihan tavallista arkeani.

Mutta sitten mennään kyllä linjassa.

Ja uskokaa pois, kevätjuhla on ongelmista pienin siinä kohden.

Joulujuhla pois kouluista!

Sehän on pakanajuhla (eikös me juuri äsken sillä tavalla sovittu; ainakin jos me nyt heitettiin ne uudet päälleliimatut juutalaiskristilliset jutut siitä pois) - kyllä en halua että minun lapseni altistuvat pakanahösellykselle: vaikka nyt tontuille. Mokomat jokapaikkaannäkevät punanuttuöhkömölliäiset.
Yhtään ette sitten koulussa tontuista puhu, ja vielä vähemmän joulupukista, joka selvästi on uskon asia ("vieläkös se teidän piltti uskoo joulupukkiin"). Pakanat viettäkööt omaa juhlaansa pakanain tavalla omassa kodosaan, mutta älkää sitten tuputtako niitä tonttujanne meille muille julkisissa laitoksissa. Yhtään en halua punanuttua tai pukinpartaa nähdä sitten enää jatkossa, en missään julkistilassa.
Koska se kyllä loukkaa uskonnonvapauttani ihan selvästi, ja tuputtaa pakanuutta.
Sillä tavalla kuulkaa ollaan neutraaleja.

Joulujuhla pois, ihan selvästi!
Porsaita äidin täytyy kieltää. Ei sovi laulettavaksi se. Loukkaava on, ja sitä paitsi voi kannustaa tehotuotantoon, eettisesti kestämätöntä.
Taas valkeata joulua. Ei sovi sekään - ainakaan näillä leveyksillä.
Ja koska heti syntyy vääntöä siitä että ollaanko joulun kohdalla nyt pakanauskon vaiko tämän myöhemmin keksityn ytimessä, niin on parempi sitten ottaa koko juhla hetikohta pois koulujen ohjelmistosta, sillä siitä kriisistä päästään.
Eihän sitä voi miksikään talvijuhlaksikaan muttaa koska eteläisessä Suomessa, missä on eniten kovaäänisiä vapaasuuntautuneita, ei ole talvea ensinkään, ainakaan siinä kohden vuotta. Ja sitä paitsi, sitten se juhla olisi rakentunut pakanallis-kristilliselle traditiolle, eikä olisi yhtään neutraali, vaan sillä olisi nimestä huolimatta ihan liian raskas painolasti.
Että jos siinä keskitalventaitteessa jotain lomaa vielä tarvitaan, niin lähdetään sinne sitten ihan noin vain, ilman mitään sen kummempia muodollisuuksia. Todistus kouraan ja menoksi, ei siinä sen kummempia juhlallisuuksia tarvita.

Pois koulusta myös kekri ja helouwiini. Pakanallista ovat.
Mitä sitä turhaan raskasta kouluvuotta keventämään, työtä on opittava tekemään.

Ja vaikkei uskonnollista olekaan, niin pois myös ystävänpäiväkin, se on muuten vain hapatusta. Sitä paitsi, siitä tulee paha mieli parisuhteettomille ja muille yksinäisille.
En halua osallistua semmoiseen kollektiiviseen kiusantekoon.

Ja koska lasken kuuluvani keskiluokkaan, en aio myöskään viettää työläisten juhlaa.

Saanko siirtää kaikki leimautuneet ylimääräiset vapaapäiväni suoraan arvoneutraaliin kesään?

*
ai mitenniin olen mouhannut tästä joskus ennenkin?


keskiviikkokriizi

aurinko paistaa, peipposet hihkuvat kevättä.

Minulla on kriizi.
Telkkarista ei ikinä tule mitään.
Olen aina ollut sitä mieltä että kyllä minä ihan hyvin osaan olla ilman telkkaria, mutta en kyllä oikeasti osaa. Puoli yhdeksältä se on pakko sytyttää - kuten nuoriso sanoo - ja sitten tönötän (tai oikeastaan tönötämme yhdessä hraH:n kanssa) pelaamassa kanavarulettia ja harmittelemassa kun ei tule mitään.
Olen jotenkin  sitä mieltä että elämäni on muka niin kamalan rankkaa ja rasittavaa että puoli yhdeksältä minun kuuluu saada käydä kuumassa suihkussa, ottaa iltapalaa ja valahtaa sohvannurkkaan nollaamaan aivokapasiteettiani.
Ja höh ja pöh sille.
Elämäni on nykyään ja oikeasti leppoisan mukavaa ja aivokapasiteettini on voittopuolisesti nollilla, joitakin satunnaisia oivallushetkiä lukuunottamatta. Niin että pikemminkin olisi tarvetta jollekin aktivoivalle ja älyllistävälle.
Tänään on kauppapäivä.
Ajattelin että ostan palapelin.

Jos ei muuta, niin saamme ainakin periaateväittelyn aikaan: kuuluuko palapeli aloittaa reunoista vai keskeltä?

*





Lastenkirjaviikon haaste - yhteiset kirjahetket

Kello on kahdeksan illalla.
Kurkistan kaksitoistavuotiaan huoneeseen. Se makaa sängyllä ja pyyhkii kyyneleitään.
Tää päähenkilö on ihan niinkuin minä. Mä en haluu että tää kirja loppuu.

Kello on puoli yhdeksän illalla.
Kymmenvuotiaan huoneesta: äiti, muista sitkun mä saan ne gerbiilit niin niille ei saa antaa papuja. Onks papu ja herne sama asia? Tässä kirjassa sanotaan niin. Äiti minkä sä näistä kuvista ottaisit. Mä ottaisin ton mustavalkoisen. Ja ton kullanvärisen.

Kello on kymmenen illalla.
Melkein viisitoistavuotias tulee huoneestaan, tukka pörröllään, nappaa kainaloonsa: äiti se kirja on ihan mahtava, tiesiksä että jos vettä laittaa semmoiseen tyhjään ja sitten sinne (tehdään jotain mitä en pysty käsittämään) niin niissä vesipisaroissa voi havaita atomien liikeradat, ihan tosissaan. Niihin jää se jälki. Sun täytyy ihan oikeesti lukee se kirja! Tiesiksä että mä voin kvanttitodellisuudessa saada sut kulkemaan noista molemmista ovista yhtäaikaa. Ihan tosi. Lue se! 

 ***

Joskus silloin kauan sitten - E.L - olin lasten ja varsinkin poikien lukuharrastuksen vankkumaton puolestapuhuja.
Ehkä vähän pienemmälläkin vankkumattomuudella olisi selvitty.

Mutta hyviä hetkiä ne ovat olleet, ne yhteiset lukuhetket.

Pienille loruiltiin Tiitiäistä. Kerran olin kaupassa ja joku niistä resitoi suureen ääneen: "kuolen liian aikaisin!" (..."hän huusi hii-hoo ja kuoli myöhemmin")

Parhaita kirjoja ovat naurattavat.
Nauroiko esikoinen kirjalle ensimmäistä kertaa kun luimme Nalle Puhia - sitä kohtaa, jossa ne rakentavat taloa ja lunta sataa pimpelipom ja Nasu kysyy pimpeli-mitä? (en ole koskaan ymmärtänyt, mikä siinä on hauskaa. Mutta se nauraa sille kohdalle edelleen)

Parvelan Ella-sarjan ainakin olemme kierineet läpi, aloitimme siitä missä joulupukin lapsi on tietysti kili. Lapsista on parasta se kun ääneenlukiessani luen samalla eteenpäin itsekseni ja saan järisyttäviä naurukohtauksia, alan haukkoa henkeäni ja vesi tursuaa silmistäni. Niitäkin alkaa naurattaa ja ne odottavat että mitä kohta tapahtuu.
Yksi kirjoitti kirjeen Timo Parvelalle ja kertoi kuinka äiti vain nauroi ja nauroi ja löi kirjan kannet kiinni ja nauroi melkein kuollakseen. Timo Parvela vastasi että semmoisia ne äidit ovat.
Mutta niitä ne odottavat edelleen, Parvelan uutuuksia. Vaikka ne oikeastaan ovat jo vähän ohi sen iän. Ainakin omasta mielestään.

Sitten ovat ne järisyttävät kokemukset - Sormusten herran urakka nyt ainakin (olen urakoinut sen kertalleen, ja luvannut urakoida uudelleenkin, jos halutaan. Kahdesti olemme aloittaneet.) Miten Tolkienin teksti elää ja soi: siinä oli hänen isäntänsä Konnun vuosilta.
- Äiti, miksä itket?

Tai se kun kaikki hiljenivät kuuntelemaan: Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Suo oli autio, keskeltä melkein puuton neva. Emme me sitä koskaan yhdessä lukeneet, tuskin edes kokonaista lukua. Mutta se hiljaisuus, miten ne kaikki vaikenivat alun edessä. Äiti lue vielä vähän.
Tai se kun se melkein viisitoistakesäinen poika, viiksenhaituvat ylähuulessaan: pikkunaisia on niin ihana! Sun täytyy lukea se! Johon kaksitoistavuotias tyttö: höh, mitä niissä nyt on niin ihmeellistä. Onko ne jotenkin ihan erityisen pieniä?

Suvi Kinoksen Rupu-enoa suremme kerran vuodessa, ainakin. Ja Laura Ingallsin reseptillä teemme paukkumaissia. Mutta jokainen lukee ne kirjat ihan itse ja yksin.

Ja olemme kaikki yhtä mieltä siitä, että Tuija Lehtinen on melkein ihan paras nuortenkirjailija. (mutta se kyllä oli noloa, kun äiti meni sen kanssa kirjamessuilla juttelemaan!)

En tiedä mikä on hämmentävintä: sekö että lapsensa kanssa jakaa yhteisen lukukokemuksen? Se on mykistävää, kun niillä on ihan oikeasti hienoja näkemyksiä niistä itselle merkityksellisistä.
Kenties sittenkin se, ettei lapsi innostukaan siitä, mistä itse on pitänyt? Että maailma on muuttunut niin paljon?
Vaiko se, ettei sitä pysty jakamaan - kun ei vain saa otetta siitä, mikä lasta on puhutellut?  Kun maailma vain on niin erilainen.

Pahinta on luultavasti se, kun huomaa sen lukevan fiksumpia kirjoja kuin mitä itse on milloinkaan pystynyt lukemaan.

Yöpöytäni kirjapinossa on kolme keskeneräistä lapsen suosittelemaa kirjaa. Joka ilta se kysyy äiti joko sä luit ne?



uimahalli- ja farkkukriisi

Pähkäilen säätä: joko uskallan kaivaa pyörän esiin? Bussikorttia jäljellä yhden aamun verran.

*

Olin sunnuntaina pitkästä aikaa uimassa, vesi oli märkää, kylmää ja pimeää kuten aina. Sen lisäksi lyhyt allas oli täynnä ja jouduin pitkään altaaseen.
En tiedä, oleko hidas kuntouimari vaiko pelkkä kuntouimari, enkä siis osaa valita oikeaa rataa. Ja sen lisäksi kärsin traumasta. Suunnilleen puolivälissä altaanmittaa alan aina uskoa, että ihan kohta hukun ja sitten alan hukkua. Kadotan vajavaisen rytmini ja itseni ja alan räpiköidä.
Lyhyessä altaassa pystyn ihan helposti uimaan kilometrin verran. Pitkässä altaassa sata metriäkin on saavutus (koska hukun puolivälissä, molempiin suuntiin).

*

Haluan laittaa parvekkeen kuntoon.
Se on aivan pahuuden hallussa, yhdistetty romu- ja kaiken hyljätyn varasto.
Haaveilen lämpimistä illoista ja parvekkeella istuksimisesta.
Haaveilen kevätverhoista ikkunoihin (kukakohan nekin pesisi?)
Haaveilen pienestä kahvipöydästä ja mukavista tuoleista, joissa voi istuskella.
Haaveilen siitä, että meidän parvekkeellamme olisi sellainen lempeä ja lämmin etelän yö, syvä ja pehmeä. Ja etelän aamu, täynnä mahdollisuuksia.

Eikö joka paikassa sanota, että se toteutuu mistä oikein kovasti haaveilee?
Kyllä ihan varmasti meidän parvekkeella voisi olla kreikkalainen ilta. Tai espanjalainen. Tai italialainen.
Voihan?
Miten lujaa pitää haaveilla?

Miten lujaa pitää haaveilla että edes ne tuolit kävelisivät sinne?

*

Viikonloppuna oli ihmeellinen vaatekauppakokemus.
Jotenkin ihan omituisesti (ette te siitä minua voi syyttää) käteni meni Isoveljen vanhoista farkuista läpi (ihan tosi, kyllä niissä oli jo reikä) ja jouduin viemään lapsen farkkuostoksille.
Kiva myyjä kurkkasi kerran Isoveljeä ja toi heti kahdet oikeankokoiset farkut. Ja sitten se myyjä sai Isoveljen sovittamaan sellaisia puuvillahousuja.
Se melkein sai Isoveljen ostamaan nekin. Melkein muutta ei ihan; kahdet farkutkin ovat melkein liikaa, koska ainahan voi käyttää niitä vanhoja, ei se niin kauheasti haittaa vaikka niissä onkin nyrkinmentävä aukko ahterpuolella (ei varmasti ollut minun vikani), koska miksi ihmeessä kukaan katsoisi hänen takapuoltaan.
No, joka tapauksessa. Lapsella on kahdet uudet farkut. Ja melkein puuvillahousut.
Olisi ollut kengätkin, mutta käsi ei mennyt niistä niin helposti läpi mutta lapsi ei suostunut sovittamaan enempää.

Onneksi minulla oli käyttämätön lahjakortti ja bonusostoetu kirjakauppaan.
Annoin Isoveljelle luvan valita lukemista parillakympillä, korvaukseksi kärsivällisyydestä.

Yksi asia kyllä jäi vähän huonoon hoitoon: sen tähdentäminen, että niitä uusia pöksyjä pitäisi myös käyttää.
Lievä aamukonflikti. Viisaana kasvattajana peräännyin tässä kohden, en kannata asemasotaa.

*
Ja tänä aamuna oli kaunista.


Koko perheen harrastus

Tajusin että meidän perheellä on yhteinen harrastus - kauan sen oivaltaminen onkin kestänyt.

TA-daa

Me harrastamme...nimien keksimistä. (Aplodeja, kiitos!)

Tuoreimmat tulevat lapsenlapsemme ovat kaksoset Hans-Vili ja Laila.


(Kaikkihan muistavat nämä tähänastiset lapsenlapsemme Pikku-Dumbeldoren, Nöösiboin ja Pöksytuhnun, sekä kolmoset Einon, Joonan ja Kainon.)


Yksi lapsukaisia keksi että perustamme yrityksen joka keksii nimiä neuvottomille vanhemmille.
Varmaan aika kannattava bisnes.

perjantai-jee!

torstait totisesti ovat toivoa täynnä, jee sille!
Ja nyt on perjantai, jee sillekin!

Rohkaistuin alkuviikosta ja varasin ajan itsehuoltoon: eilen kävin nivelenniksauttajalla (tai mikä se nyt ikinä onkaan) ja ruoto sanoi niks monesta kohdasta, henki alkoi kulkea, lanteesta tuli letkeä ja minusta hyväntuulinen. 
Parasta oli se päänniksautus, autuasta!

Kotona kävin kääntymässä, sitten maailmalle konserttiin, jee sillekin.

Tänään UPM palasi vuosilomaltaan verstaalle, puhelin alkoi soida, kahvinjuojia alkoi visiteerata ihan täällä paikanpäällä ja minä onnistuin lepyttämään lievää suuremmasta vainoharhasta kärsivän UPM:n heti alkuunsa, jee sillekin.

Ja nyt on perjantai.



yökensyö palasi takaisin?

eilen meinasi iskeä lamaannus, varmaan monestakin syystä, mutta enimmäkseen ihan noin vain yleisestä elämänhallinnallisesta tilanteesta.
Keskiviiko on jotenkin ihan hallitsematon päivä: se on kauppapäivä, mikä merkitsee sitä, että kaappi on tyhjä. Ja jos nyt ei aivan tyhjä, niin kuitenkin sen verran tyhjä että ruuanlaitto on lievästi sanottuna haasteellista.
Onnistuin kaapiston kätköistä raapimaan kasaan kasvissosekeiton ja kinkkupiirakan ja olin niin tyytyväinen itseeni.
Ei olisi kannattanut, yöensyö. (keitto oli vääränväristä, ei ollut linssejä eikä kinkkua, kinkkupiirakka oli epäilyttävää koska siinä oli kerma-maitoseos päällä... *huokaus*)

Sitten päätin olla pedagoginen ja fiksu kun olin jostain kasvatusopuksesta lukenut että lapset lopettavat yökensyömisen kun ne ottaa mukaan ruokalistasuunnitteluun. Kysyin että mitäs me ensi viikolla sitten syödään, että mikäs ruoka maistuisi lähiaikoina.
mutakakku
nutellapizza
muffinsit
Minä sanoin että ei käy, pitää olla ruokaa.
Ainoa asia, josta ne pääsivät yhteisymmärrykseen olivat neliönmuotoiset kalapuikot. Mutta jo kalan värin kohdalla tuli yökensyö taas kehiin.

Kauppa- ja ruokalista kuluvaksi ja ensi viikoksi:
to - ?
pe - tortillat (pistin roskaruokapäivän jäähylle)
la - ?
su - pizzapäivä
ma - neliönmuotoiset kalapuikot
ti - ?
ke - ?

Ostin kaupasta kaikennäköistä ja toivon että siitä tulee jotain syömäkelpoista. Enkä enää ikinä kysy keneltäkään että mitä syötäisiin.
Siitäs saavat, hah!

*
Hyvää eilisessä oli julkisen terveydenhuollon palvelu, sain niin ystävällistä ja tehokasta neuvontaa ja apua sekä sairaalalta että apteekista, että olin ihan jee. Paitsi että ei ole yhtään jee! se että ylipäätään täytyy olla terveydenhuollon kanssa tekemisissä. Mutta hyvä kuitenkin noin ylipäätään.

Sanoin apteekkisedälle, että hän on kerran ennenkin meitä yhtä hienosti ja hyvin auttanut. Hän väitti muistavansa.
Se oli kiltisti sanottu, koska siitä on aikaa jo kymmenen vuotta. Ei se sitä voi millään muistaa. Mutta minä en ikinä unohda sitä.
Pikkusisko oli kymmenen vuotta sitten juuri päässyt tai ehkä vasta pääsemäisillään kotiin sairaalasta, ja hänelle piti hakea kaikenmoista keskostelutarviketta, kaikenmaailman tuki- ja lisäravinteita ja vitamiineja, kalliita semmoisia. Kun menin apteekkiin, se setä latoi niitä tarvikkeita tiskiin ja sanoi sitten että "sanonko hinnan heti vai haluatko ensin istua".
Semmoisesta myötäelämisestä minä pidän. Enkä ikinä unohda.

*



Sanoja ja -ntoja

Ihan joka ikinen kerta kun bussissa istuessani näen tämän mainoksen, minua alkaa naurattaa. (pahoitteluni kuvan laadusta!)





"...en halua elää kylmää elämää..."
Alan miettiä, miten ne implantit oikein lämmittävät?
Liittyykö niihin joku mystillinen lämpenemisefekti, sisäinen lämpöpatteri? Kun silikoni nyt ei vissiin taida kumminkaan olla lämmönjohde.
Vai onko se rintamalinjan koko joka kuitenkin lämmittää? Onko dd+ nainen noin yleisestiottaen lämpöisempi, jopa hikoilevaisempi, kuin tämmöinen vaatimaton juurijajuuri-b?  Se voisi jotenkin olla järkeenkäypää, onhan siinä lihasvoimalle enemmälti käyttöä.
Vai liittyykö se ehkä kuitenkin kesään? Josko ne implantit varastoivat kesälämpöä ihmiseen? Semmoisia implantteja minäkin voisin miettiä.

Toimiva mainos joka tapauksessa. Koko bussimatkan - ja näköjään hyvän siivun työpäivästänikin - istuksin pohtimassa implanttien lämmönsäätelymekanismia.

 *
On kyllä muitakin sanomuksia joita viime aikoina olen laajalti pohdiskellut:


käänteistyhjiö

maailmanalun alku

näennäismonimutkaisuus

Käänteistyhjiö on tietysti täysiö. Se on ihan selvää. Meillä on aika useissa elintiloissa - varsinkin keskenkasvuisen nuorison hallinnoimissa - lähes lakkaamatta käänteistyhjiö.
Ja näennäismonimutkaisuutta nyt on vaikka missä. Varsinkin kengännauhoissa ja kuulokepiuhoissa.

Maailmanalun alusta kuulin ensimmäistä kertaa eilen uutisissa ja se on kyllä jotenkin kaunis ajatus.
Että kun aina vain puhutaan maailmanlopusta ja lopun alusta ja ehkä myös lopun lopusta, niin jossain huikean kaukaisessa kaukaisuudessa, jota en oikein pysty käsittämään, on olemassa myös maailmanalun alku. Ja mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä kauniimmalta ja jotenkin pyhemmältä se koko ajatus tuntuu.

Ja siitä puolestaan tulee semmoinen tuntu että koko maailmassa on mielle, jokin sellainen sisäinen rytmiikka ja kauneus, joka pieninä yllättävinä hetkinä meille avautuu:
#onni: maailmankaikkeuden rytmillinen kauneus



*
Tänään aamupalalla pohdimme myös vähän tasa-arvoa ja sitten sitä, että mikä ihme on kaamoksen vastakohta? Onko sille olemassa jotain sanaa?

*

Eiliseen mahtui monta #onnea.
Appelsiinikukka eilen aamupalalla
Virkistävä ja iloinen kävelylenksa ystävän kanssa illansuussa
Ja se, kun hraH:n kaveri ei päässytkään ulos leikkimään ja minä kelpasin mestareidenliiga-oluennautiskelu-seuraksi.



eilisen #onni

...ei ollut kameraa mukana, enkä olisi osannut ottaa (taaskaan) kuvaa, vaikka kamera olisi ollutkin:

mentiin kahdestaan semmoiseen juttuun, mistä ollaan pitkään puhuttu, mutta ei vaan olla saatu aikaiseksi.
Oli hyvä juttu.

Käveltiin yhdessä kotiin ja miettiin, mimmoista elämämme olisi, jos kuuluisimme johonkin lahkoon, jossa lapsukaisia pukkaa tulemaan tasaista tahtia. Totesimme että tällä osumatarkkuudella tuota jälkikasvua olisi meille siunaantunut enempi kuin hyväksi kenellekään on. Tai ainakaan minulle.
Kuu paistoi merkillisesti pilvien takaa ja ilma oli kirkas.

Minä mietin kahta asiaa: että miten ihmeessä me päädyimme tuommoiseen keskustelunaiheeseen ja sitten sitä että paljonko sellainen lauma kuluttaisi maitoa päivässä.


viikonloppu

-tohinainen, monenlaista tekemistä.

1. Perjantaina en päässytkään konserttiin. Tai kai olisin päässyt, mutta ilman siskoa.
Meninkin kirjastolle.
Kyllä on ihmisen elo räväkkää ja huikentelevaista.


2. perjantaina myös löysin kantapaikan.
Kai se on kantapaikka jos käy jo kolmatta kertaa?
Siis muuallakin kuin kirjastossa.

3. Lauantaina uusin pääni. En ole oikein tyytyväinen. Onneksi se kasvaa nopeasti takaisin. Siis tukka, ei pää. (olisi kyllä kiva, jos kasvaisi uusi pää!)


4. Sunnuntaina olin kiinni lapseni essunnauhoissa

olin kade kaikille jalkapalloäideille, joiden ei tarvitse silittää täysin rypyttömäksi säärisuojia. Sitten muistin, miten kylmää futishallissa voi olla aamukahdeksalta.
Minun ei tarvinnut olla siellä. Eikä edes niin aikaisin. Jee.

5. Sunnuntaina oli pizzasunnuntai




ja päänsärky, vaikkei sille ollut mitään tilausta. Tai edes aiheuttajaa. Höh.



Maanantaiaamuna mietin, mimmoista elämä olisi, jos jokainen kuukausi alkaisi aina maanantailla.
Aika vinhaa varmaan.

*

entäs ne #onnet?

kissanviikset


lapsen hyvä mieli kun tulee kaverin synttäreiltä




ja pizza. Tietenkin. (ks. kuva yllä)


tää onnea on

perjantai!

Mietin, että tätä #onnea on kyllä joskus ihan älyttömän vaikea kuvittaa.
Vai miten kuvitetaan tämmöinen episodi?

Pikkusiskolla on kaveri, Isoveli on ulkona ja Isosisko omalla kaverillaan ja hraH:kin on kavereilla, ulkona huutaa kevät ja kaikki on mukavaa ja minä mietin että mitä tekisin. Pyöräilisinkö jonnekin vai kävelisinkö jonnekin toisaalle? En oikein tiedä.
Oma sisko soittaa ja kysyy että ehdinkö laittaa hänen hiuksensa. No tokihan ehdin. Lähden bussilla kaupunkiin, käväisen kirjastolla hakemassa pari varausta ja sen jälkeen siskon verstaalle kampaajapuuhiin. Höpötellään hassuja ja omituisia ja sen työkaverit ovat mukavia ja välittömiä ja iloisia nekin ja minuakin naurattavat niiden jutut.
Sisko lähtee töihinsä ja minä en tällä kertaa jää sinne kun olen ihan röntsä mutta menenkin sinne missä on hraH eli siellä kavereiden luona. Jutellaan vielä hetki, sovitaan yhteisestä tulevasta illasta ja tullaan bussilla kotiin ja komennellaan lapsia ja ne äkisevät ärtyisästi takaisin ja yksi niistä sanoo että sä et oo enää ikinä kotona huolehtimassa meistä ja minä en pimahda enkä saa järisyttävää raivohulluusmarttyyriuskohtausta vaan näytän sille takkia jonka löysin kirpparilta.

Että onko tämmöiselle yleiselle onnelle olemassa kuvaa? Siis sille että elämä vain on niin mukavaa?

No, tulen myös melkein joka päivä hyvälle tuulelle tästä - kahdestakin syystä:






Tai miten kuvitetaan se, mikä varmasti on tämän päivän onni?
Konjakin lämmin tuoksu konserttisalien ja teattereiden lämpiöissä?
Tai kaikkein paras ääni: kun orkesteri virittää?
(joojoo, eiköhän se nyt ole jo käynyt kaikille ihan selväksi että olen joissain asioissa vähän oudohko. tiedän kyllä sen itsekin.)

Niin että miten se kuvitetaan, se viritysääni? Siitä tulee ihan älyttömän hyvä mieli, ja sen ajattelemisesta myös.

*

Kevät on parasta aikaa. Elämä sytkyilee suonissa ja maailma huutaa.
Ja minä olen hereillä.
Pitkän talven jälkeen elän niin että Elän.

ihan vaan

Keskiviikko, varsinkin keskiviikkoilta on riesa.
Tämänhetkisessä elämässämme keskiviikkoisin tapahtuu ihan liikaa ja sen lisäksi se on kauppapäivä.
Illalla joka puolella on kaaosta ja purkamattomia kauppakasseja ja kauppakasseista purettuja roinakasoja, jotka eivät mahdu minnekään ja nälkäistä nuorisoa ja sekakaaosta, grr.
Sen lisäksi toivoo että olisi torstai eikä mikään tyhmä keskiviikko, grr sillekin.

No, eilinen nyt kuitenkin oli keskiviikoksi oikeastaan aika mukava ja hyvä tai ainakin ihan kelvollinen.

Aloitetaan siitä #onnesta.
Kävimme Isosiskon kanssa lähiostoskeskuksella selvittämässä muuatta asiaa.
Ostarin edessä maisemointialtaalla (joka yrittää siis piilottaa sen ankean tosiasian, että kyseessä on vain ihan tavallinen betoniostari) loiskutteli menemään varis.
Vannon että se tosiaan loiskutteli pienillä variksentassuillaan ja luultavasti se hymisi yksioikoista pientä varissävelmää siinä loiskutellessaan.
loisk-loisk.
#onni.

*


telenovela ja hashtagi #onni

tartun P:n haasteeseen: Sata päivää onnea. Kuvat täällä tai kuvablogissa hashtagilla #onni.

Eilinen onni:





Fillaroin iltatöihin, puut muodostivat upean pitsikuvion laskevaa aurinkoa vasten. Puiden oksastoista syntyy kiehtova rytmi taivaanrantaan.
Ilma oli viileä, olin ensimmäistä kertaa pitkän talven jälkeen fillarilla. Ja heti näin kaunista.
#onni.

*

Vanha kartanomme on varsinainen telenovela. HraH:n kaverin veli (tästä alkaa se telenovela, eikö vain!), joka samalla on minun poikaystäväni veli (*) asustaa siinä kartanoasuntomme naapurissa, kerrosta alempana ja hän oli hraH:lle juorunnut kaikenmoista.
Voi olla että käsikirjoituksessa on joitakin nimiä muutettu yksityisyyden suojaamiseksi.

Meidän kartanoasuntoomme muutti aikoinaan Polois-isä, jonka keskenkasvuinen nuoriso tapasi järjestää kotibileitä kun Polois-isä on vuorotyössään. Tilanne eskaloitui lähes sietämättömäksi, kun silloinen alakerran naapurimme Teini-äiti liittoutui yksiin Polois-isän nuorison kanssa ja rapussa alkoi vierailla paitsi poliiseja myös kaikenmoisten kiellettyjen juttujen kauppiaita. No, Polois-isää varoiteltiin ja Teiniäiti muutti muualle ja lapsikin oli välillä vissiin vähän muualla hoidossa. Noihin aikoihin toistuvasti entiset naapurimme (rouva Juomalasi-Korvassa ja rouva Yläkerta) pyysivät, että muuttaisimme takaisin mitä pikimmin. Hivenen kiusallista, koska yksi syy muuttoomme oli alakerran Teini-Äidin arki-iltona järjestämät huikeat bileksinnät; suivaannuimme luonnollisesti siitä, että meitä ei kutsuttu mukaan vaikka toistuvasti kävimme ovikelloa rimputtamassa.

Nyttemmin tilanne on siis rauhoittunut, ja Teini-äiti lapsineen on palannut takaisin. Toivomme heille kaikkea hyvää ja sinnikkyyttä elämässä selviämiseen.
Mutta ei toki tässä vielä kaikki.

Vielä kartanossa asuessamme yläkerran Kaunis Poika (joka luulee olevansa lahja maailman kaikille naisille) otti ja meni naimisiin semmoisen naisen kanssa johon hän tutustui pihatalkoissa. (uskokaa pois). Tuore avioelämä oli ajoittain kovaäänistä, ei kuitenkaan aviollisista syistä vaan pikemminkin selvittämättömien yleisten ristiriitojen takia.
Samaan aikaan Kauniin Pojan yläkerta, herra Pyöräkorjaamo, puolestaan kärvisteli käsittämättömän narsistis-omituisen aviokriisin kourissa. Sekä herra että rouva Pyöräkorjaamo vänkäsivät tahoillaan talon rouvia puolelleen ja kiersivät ovelta ovelle kertomassa yksityiskohtia aviollisesta elämästään. (uskokaa pois, myös meillä.)
Nyttemmin tilanne on rauhoittunut: Kaunis Poika ahistui vihkisormuksensa puristuksesta ja lähti jonnekin kauas pois, rouva Kaunis Poika jäi yksinhuoltajaksi.
Luulen että narsistis-omituista aviokriisiä puitiin paikallisen aviisin yleisönosastollakin, mutta käsittääkseni rouva Pyöräkorjaamo asettui muualle ja herra Pyöräkorjaamo elää nykyään tyytyväistä narsissitonta uusiopoikamieselämää.
Ei toki tässä vielä kaikki.

Kellarikomerostossa on asustellut muuan joka oli siirretty kotioloistaan ulkoruokintaan, ja jossain kerroksessa majaili joku joka myöhemmin tunnistettiin pyromaaniksi, ja rouva Juomalasi-Korvassa harkitsee muuttoa jonnekin kauas pois (ei kuitenkaan sinne, minne meni Kaunis Poika)

(*) hraH:n kaveri on poika (tai mies oikeastaan) ja myös minun hyvä ystäväni, ergo: poikaystävä?
Ai niin, se veli - joka siis oli ennen meidän naapurimme - on myös meidän kaverimme. Tietysti.

Ja minun mielestäni kartano oli mitä normaalein ja miellyttävin asuinpaikka.
Hmh, kyllä voi ihmisen arvostelukyvyssä olla vikaa.

*

Lauralle:
tämmönen siitä tuli - farkuista tuunattu oudohko hitusen fantasiahenkinen hame.




onni

ensin herätteli P, sitten Yksis, viisaita naisia ja sanoja.
Usein hyvin häivähtävästi ja satunnaisesti pohdin samoja: olenko onnellinen, osaanko olla sitä?
Ihan joka ikinen kerta päädyn samaan vastaukseen:
Olen.
Onnellinen, onnekas, siunattu.

Tietysti - niin kuin Yksiskin kirjoittaa - ihmisen melkein kuuluu haluta jotain enemmän, parempaa, hienompaa - lisempää noin ylipäätään. Tietysti sitä toivoo että olisi enemmän rahaa, vaikutusvaltaa ja ystäviä, tai mitä tahansa.
Mutta aina kun menen sen ajatuksen kääntöpuolelle: mistä luopuisin ja miten, että sen enemmän ja lisemmän saisin?
Kyllä, hyvinkin usein ja melkein enimmäkseen vieläkin olen ihan vain näännyksissä ja arkinen ja hapsottava ja ympärilläni olevat ihmiset ovat joko mänttejä, tosimänttejä tai aivankäsittämättömänmänttejä. Mutta silti, ne ovat omia ja tuttuja. (ja itse olen se mäntti)

Niin kuin nyt vaikka eilen.
Lähdin töistä aikaisemmin kuin normaalisti viedäkseni yhden keskenkasvuisen lääkäriin. Oli laatuaikaa lapsukaisen kanssa ja aivan äärettömän mukava lääkäri ja asiat nyt olivat niin kuin niiden kuuluikin olla ja se kerrottiin, mitä olin kuvitellutkin. Ei mitään uutta.
Silti olin aivan lopen uupunut. Kertakaikkisesti.
Olin kireä ja stressattu - tietysti, kuka ei olisi? Vaikka kuinka se lääkär-asia olisi pieni ja vähäpätöinen ja odotettu.
Mieluummin olisin vain äyskinyt ja mököttänyt sohvannurkassa ihan vain silkkaa omaa väsymystäni.
Sen päälle pakottauduin kaupunkiin ja kirjastoon ja sitten selvisi että olen tehnyt yhden opiskelujutun himppasen verran päin peräseinäjokea ja sekin pitää korjata.
Ja olin aina vain arkinen ja hapsottava ja ärtsy.
Varhais- ja teini-ikäisillä oli varhais- ja teini-ikäisten murehia ja kuuntelin niitä.
Ja jossain siellä oman iltapalani ja nukkumaanmenoni välimaastossa, siellä missä ajatukset ovat jo aivan liian puuroisia muodostuakseen sen selkeämmiksi tai jäsennellymmiksi, siellä häivähtää se suuri onni.

Jos osaisin ottaisin kuvan niistä asioista, jotka eilen tekivät minut superonnelliseksi.

- varhaisteini-ikäisen katse kun se möyryää vielä vähän lähemmäs, ihan kainaloon asti. Se on tyyni ja avoin ja levollinen. Se katse häivähtää nuoren silmissä yhtä nopeasti kuin onni ihmisessä, ja painuu sydämen pohjaan asti pitkäksi aikaa.

- näennäismonimutkaisuus ja käänteistyhjiö. Näillä luotiin kontaktia siihen teini-ikäiseen.





melkein mahtiviikonloppu

Tapahtui lauantaina

- Isosisko lähti kaverinsa kanssa Helsinkiin urheilumessuille (?)
- Isoveljellä säbätreenit
- Pikkusisko järjesti itsensä muuten vain kylään
- sen lisäksi tein hyvää salaattia, kävelin keskustaan, ostin uudet kengät ja hymyilin leveästi koko päivän.



Tapahtui sunnuntaina

- kirkkokahveilla minua yritettiin värvätä vapaaehtoishommiin
- tytöt organisoivat itsensä tutustumaan jyrsijäeläimiin (kiitos Omasisko!)
- syötiin hyvää ruokaa
- käytiin anoppilassa: isoisän synttärit lähestyvät. Minkä verran meidän kuuluu sekaantua? Vaikuttivat tyytyväisiltä sekaantumisemme määrään
- pizzasunnuntai!
- äkillinen omnipotenssiharha ja ompelukone

Jottei liian auvoisaksi menisi
- normaali sunnuntai-illan läksyt-kännykkä-avaimet-bussikortti-puhtaat pyykit sanaharkka keskenkasvuisen nuorison kanssa
- ja tietysti se omnipotenssiharha: harhaahan se vain on ja hetken vaan tää onni kestää...







Omnipotenssiharha:
kuvittelen että osaan käytellä ompelukonetta. Luonnollisesti osaan käytellä ompelukonetta
a) ilman etukäteissuunnittelua
b) ilman kaavoja
c) ilman taitoja
Että jos jollain kirkkomaalla kävi pölinä niin muinoinen kässänopeni se siellä vaan, luultavasti kaivautumassa luokseni minua vainoamaan koska
a) en mittaa
b) en harsi
c) en käytä nuppineuloja
d) en päättele
e) en osaa

ps. syy ja selitys omnipotenssiharhaan näkyy kuvassa, kun tarkkaan katsoo...



synttärisuksee


Yksi lapsukainen tuli suoraan koulusta - se oli sovittu. Etsittiin puhtaat käyttökelpoiset housut lapsukaiselle, koska pojat olivat ajaneet heidät mutalätäkköön tai jotain. Ei oikein selvinnyt mitä.
Etsittiin twisteri ja etsittiin ruutuliina lattiapiknikkiä varten. Ja kippoja tarjoiluille.
Siinä vaiheessa kun etsittiin jotakuta avustamaan perunankuorinnassa, ei näkynyt ketään. Paitsi suljettuja ovia.

Syötiin.
Siistittiin.
Valmistelin leipomusaikeet kauniisti keittiöön valmiiksi. Otin kolme kulhoa ja kolme vatkulaa ja kirjoitin omin pikkukätösin (jee, hyvä!) kolme reseptiä. En mitannut aineksia valmiiksi, kun ajattelin että kyllä kymmenvuotiaat osaavat lukea ja mitata ihan itse.

Loput lapset tulivat tipotellen.
Yksi jäi kokonaan puuttumaan. Pikkusisko soitti sille. Oli kuulemma unohtanut. (täysin perusteetta ja vainoharhaisesti epäilen, että jostain syystä tämä lapsi ei saa tulla meille lähiöön.)
Komensin lapsilauman leivontapuuhiin.

Kriisi: miten kuusi lasta jakautuu kolmeen ryhmään?

Kriisi: suklaamuffinseja vai vaaleita sokerikakkumuffinseja?

Kriisi: miten rikotaan kananmunat. Vain yksi levisi pitkin pöytää. Sanoin että ei haittaa, leipomisessa tulee aina vähän sotkua.

Kriisi: miten mitataan jauhot.

Kriisi: siis ihan oikeasti, miten mitataan jauhot.

Kriisi: miten vatkataan vatkulalla.

Kriisi: siis mitä, täytyykö meidän ihan oikeasti vatkata käsin.

Kriisi: miten mitataan jauhot.

Yksi lapsista upottaa molemmat kätensä jauho-kaakaojauheseokseen ja pöllyttää.
Kaikki kuusi kysyvät että kai me sitten saadaan nuolla kulhot.



Kriisi: miten yhdistetään jauhot munasokeriseokseen.

Kriisi: yhdet eivät olleet vatkanneet, tuli vähän tymäkkä taikina.

Kriisi: miten annostellaan taikina vuokiin.

Kriisi: siis ihan totta, miten tätä taikinaa annostellaan.

Kai me sitten saadaan nuolla vatkaimet. Niihin jää enemmän taikinaa.

Kriisi: miten tätä taikinaa annostellaan.

Sanoin että nyt saatte syödä loput taikinat. Yksi sanoi että minä teen niinkuin vaahteranmäen eemeli. Minä sanoin että et varmana niin, että kyllä en lähde ensiapuun ja soita sun äidille että lapsi juuttui taikinakulhoon niinkuin eemeli.

Sitten ne katosivat ihastelemaan pierumassaa.



Paistoin muffinsit ja järjestin koristeluhommelit kuntoon.

Komensin ne koristelemaan, ne olivat jumiutuneet totaalisesti pieruteemaan. PK-huumori toimii näköjään aina ja kaikkialla.


Suljin silmäni siinä kohden kun joku ryysti koristetahnaa suoraan tuubista. Mutta älähdin kauhistunees-ärtyisästi siinä kohden kun yksi lusikoi ällöä vaaleanpunaista tomusokeritahmaa purkista lusikalla ja lykkäsi sen jälkeen samalla lusikalla samaa tahnaa muffinsin päälle.






Ne koristelivat enemmän kuin jaksoivat syödä ja kerivät kierroksia. Yksi oli menossa kisun perässä hiekkalaatikolle. Yksi vaelteli keittiöön etsimään lisää syötävää.

Tunnin ja vartin jälkeen sanoin että vaatteet päälle. Että mennään ulos kun meidän alaovi on lukossa ja monia tullaan hakemaan.
Lähiölapset vetosivat että kun heitä ei haeta, niin he eivät myöskään lähde.
Minä sanoin että kyllä varmana niin lähdette, nämä juhlat on nyt juhlittu.

Lykkäsin jokaiselle lapselle setin koristelemattomia muffinseja mukaan. Heittelin surutta pois ne kaikki kertaalleen nuollut kakkuset. Ja roudasin lapsilauman ulos.

*

Näillä äitityövuosilla rohkenen antaa seuraavanlaisia vinkkejä kotona vietettävien lastenkutsujen järjestelyihin:

Yleisiä ohjeita
- 1,5 h. max. Elleivät lasten vanhemmat /kohtalaista laumaa muita aikuisia ole paikalla.
- ohjattua ohjelmaa, puolesta tunnista kolmeen varttiin.
- jos mahdollista niin ulkona, ainakin osa

Tarjoiluista
-vähemmän on enemmän. Ihan oikeasti. Kuudelle pikkulapselle riittää tosi pieni määrä. Uskokaa pois. Meillä oli koko laumalle tarjoilla kolme pientä sipsipussia ja kaksi pientä karkkipussia, kaksi pientä keksipakettia ja sen lisäksi yksi pillimehu naiseen. Lisäksi tulivat muffinsit ja taikinat. Tarjottavat pieniin kippoihin. Ennemmin monta lajiketta ja kutakin tosi vähän. Tarvittaessa voi täydentää hyvin huomaamattomasti. Tämän läksyn oppiminen on kestänyt kauan, mutta vähemmän on enemmän.

Aina toimivat leikit (testattu useammin kuin kerran!)
- valkoisen paperipöytäliinan koristelu niin että oma istumapaikka löytyy
- kynä pulloon
- aasinhäntä
- istu ilmapallolle (jos uskallat)
- minikeilaus (esim. petshoppien keilaaminen tennispallolla)
- ulkona: saippuakuplat, asfalttiliidut

Työlästä mutta hauskaa puuhaa
- leipominen: sotkuista mutta produktiivista, kuluu aikaa, ei tarvitse murehtia tarjoiluista. Joku askartelu varmaan ajaa saman asian.


Lapset pystyvät itse järjestämään: lahjashow, konsolipelit, elokuvat.

Meillä suurimmat sukseet
- inkkarisynttärit metsässä /metsäsynttärit (viltti, korillinen sapuskaa, saippuakuplia, asvalttiliidut)
- joulukekkerit: pipareiden paistaminen ja koristelu, leikit poroteemalla (parkkeeraa poro, poronhäntä jne)









voisin olla superäiti (mutta en oo)

Tämän päivän agendalla

vähän töitä (UPM on lomalla)
paljon opiskelua (se kehvatsun tutkimustyö vie aikaa paljon enemmän kuin olin ajatellut)
Pikkusiskon kaverisynttärit (vihdoinkin, vain kaksi kuukautta myöhässä)

Kysyin Pikkusiskolta, pitääkö järjestää jotain ohjelmaa. No ei kuulemma.
Taitavat olla kutakuinkin viimeiset kaverisynttärit laatuaan, huonompi homma sinänsä: hidas ihminen kun olen, alan vasta nyt lämmetä aiheelle.
Muistan että oma äiti järjesti aina aivan vallattoman kivoja kutsuja. Varsinkin kun täytin kymmenen, ne olivat jotenkin ihan superkutsut: aiheena oli televisio (olisikohan maikkari noihin nurkkiin avannut oman kanavapaikkansa?) ja kaikki ohjelma liittyi jotenkin televisioon. Että saatiin herkkua piti sanoa "fazer kun haluatte hyvää".

Kauhea stressi ja ahd. kun itse en ole ollenkaan niin taitava kutsujenjärjestelijä ja sitä paitsi se on jotenkin kauhean työlästä ja vaivalloista muutenkin. Ja joka kerta herään koko juttuun ihan liian myöhään että voisin ruveta nikkaroimaan (hah!) ja maalaamaan jotain suureellisia kulisseja tai metsästämään mitälie eläviä boakäärmeitä pöydän koristeiksi tai jotain.

Kyllä niin en halua että puolentusinaa pikkukimulia vaeltelee ympäriinsä hihittelemässä tai vaihtoehtosesti tuijottavat jotain fläpää ja pelaavat aivottomia pelejä koko ajan, jotain ohjelmallista täytyy olla. (juujuu, olen piinallisen nipo ja pedakoomillinen) Ajattelin että jos vaikka leivomme muffinseja: käyn hakemassa kaupasta vielä toisen vispilän - vatkatkoot taikinan aivan käsipelillä, siinä tulee jokaiselle tekemistä, sitten haen niitä tosiällöjä valmiita tomusokerikuorrutteita. Siinä on ohjelmistoa jo vaikka kuinka: ensin tehdään, sitten syödään.
Pikkusiskoa koko juttu vähän epäilyttää, jos joku ei kumminkaan pidä leipomisesta. Vaikka hän kyllä pitää, ja iida ja sofia ja maija ja ella, mutta jos joku ei kuitenkaan pidä. Minä sanoin että se on jo enemmistö ja nämä ovat sinun kutsusi.

Jos olisin superäiti, olisin tietysti keksinyt tämän jutun jo yli kuukausi sitten. Olisin ommellut omin pikkukätösin rimpsuiset essut kaikille typyköille (ne essut saisi tietysti mukaan lahjapussissa!) ja meillä olisi jauhoja joka puolella ja muffinsiteline ja kolme muffinsipeltiä ja omatekoisia hileitä, kakunkoristelutusseja ja seitsemäntoista erisävyistä kuorrutetta. Ja jokainen saisi ainakin monta kaunista muffinsia kotiin vietäväksi kauniissa paperipussissa.
Siinä ohessa tekaisisimme myös pikkuleipiä innoittuneesti laulellen.
Mutta kunenole.
Kriizin paikka, ihan selvästi.

No, pääsemmepä ainakin suoraan ongelman ytimeen: voisin olla superäiti. Mutta kun se pahuksen sankariviitta on aina vaan pyykkikorin pohjimmaisena ja rytyssäkin vielä.
Että himppasen verran ennakkosuunnittelua kehiin, kiitos.

uutisia ja oivallus

eliökuntauutisia

Kävimme eilen ruuanperäiskahveilla hraH:n kanssa keskustelun, jonka sinetöimme loppukaneetilla keskustelu jota emme kumpikaan olleet uskoneet käyvämme.
Sinnipäät voittivat. Talous laajenee käsittämään jyrsijäeläimiä.
Kunhan rahoittavat perushankinnat itse.

kasvikuntauutisia

Odotan kukkaruukkukeijua vaihtamaan säälittävien viherkasvieni mullat.

viestintäuutisia

Oletteko kuulleet Wiion viestinnän laki nro 1:stä?
Viestintä epäonnistuu aina.

Eilen iltapäivällä aloittaessani ruuanlaittourakkaa pyysin Isosiskon keittiöön: "tules vähän tänne, mä haluun jutella sun kanssa"
Typykkä tuli huolestuneena ja luimistellen mitämämukaoonnyttehny?

Piti ottaa omstart.
Halusin ihan vain jutella.
Puskin sitä otsaan, käskin sekoittaa makaroneja ja sanoin että jutellaan ihan muuten vaan kun nyt kerran olet siinä.
Juttelimme.

vanhemmuusuutisia

hitsinpimpulat. Ehkä sillä olikin jotain luimistelunaihetta? Nyt vasta älysin.

lisää vanhemmuusuutisia

Aloin lukea Janna Rantalan Äiti älä tottele (kaikenmaailman kasvatusoppaita).
Aika hyvä, paitsi tulee ahd. kun miettii että tekeepä niin tai näin, tekee kumminkin väärin ja lapset tarvitsevat terapiaa.

Vaikka nyt sisaruuskateudesta luin, niin käyttäytyypä lapsi niin tai näin kun nuorempi sisarus taloon tulee, niin joku torjunta sillä tietysti itsestäänselvästi on päällä ja sitten se kärsii. Ja vanhempi upottaa lapsen johonkin roolin, josta se tietysti myöskin kärsii.
Tuon roolijutun tunnistan, ja vähän surenkin sitä.

Yritin muistella, millaisia isot ovat olleet, kun pieniä on tullut - mikä torjuntamoodi niillä on ollut päällä, mihin rooliin olen ne upottanut ja millaista terapiaa ne sitten kohta tarvitsevat.
Vaikea oli muistaa.
Muistan väsymyksen ja turhautumisen ja oman keskenkasvuisuuteni. Muistan yksittäisiä tapahtumia ja tilanteita, mutta miten ne ovat silloin joskus toisiinsa suhtautuneet? En muista.

Kun Isosisko syntyi, asuimme talossa jossa ei ollut hissiä.
Siinähän kanniskelin, ostoksia, vauvaa, vaunuja, ylös ja alas.
Muistan kerran kun kävin jotain hakemassa ylhäältä vielä ennen ulkoilukierrosta. Käskin Isoveljeä vahtia siskoa: seisot tässä etkä lähde mihinkään. Se, kaksivuotias, seisoi tymäkkänä asennossa kurahaalarissaan vaunujen vieressä siskoa vahtimassa.
Olenko pakottanut sen liian isoksi liian pian? Antanut liian suuren vastuun? Ajanut sen liian kiltin ja vastuuntuntoisen rooliin?

Vanhemmuusoivallus

Kummallista. Jotenkin leimallista on jatkuva riittämättömyyden ja huonon omatunnon tunne.
Tai ei.
Ennemminkin sellainen heikoilla jäillä kävelemisen tunne. Jokainen askel on voitto, ja silti on kuulevinaan ritinää jalkojensa alla?











kuplii

olikohan tälle päivälle joku erityinen aihe?

Näyttäisi siltä, että tulossa on kiehtova kevät. Kiehtova.

Aloitetaan sillä, että minitutkimustyö pitäisi rykäistä valmiiksi tällä viikolla.
Jatketaan ensi viikon lääkärivisiitillä - kuluneiden kahdentoista kuukauden aikana on meinaan hinattu korvapolin käytävää kahden eri naperon kanssa, huokaus sille *huoks*. (ja muistetaan siinä sivussa, että omakin terveys on ohjelmistossa asap, jokakeväiseen tapaan)
Valmistaudutaan - se yksi on niin sinnipää - siihen että talouteemme muuttaa jonkinsortin jyrsijäeläimiä. 

Ja nämä ovat vain pintatasoa tässä hetkessä.
Pelkkää arkista tohinaa.
Se kiehtova kuplii jossain paljon syvemmällä. Mutta kuten tiedämme wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen. Kuplikoon siis se kiehtova sisäinen soppa hiljalleen vain.




No jaa, takaisin ihan vaan normaaliin arkeen.

HraH sai eilen tilaajalahjan kiitoksena lehtitilauksistaan.
Sekä lahja, että osa (!) HraH:n nimissä olevista lehtitilauksista näkyvät kuvassa.

Ihan himppasen verran ihmettelen, enkä oikeastaan pelkästään himppasen verran vaan itse asiassa tositosi paljon, että mikä näistä aviiseista lähettää Mr hraH:lle tilaajalahjana huulikiiltoa ja superekstratuuheuttavaa mascaraa ja miksi.
Maailman kuvalehti? Kannanottona ylikansallisia yrityksiä vastaan, ylikansallisen kauneuden puolesta?
Vaiko kukaties New York Review, tuo kaikkien älyköiden oma lehti? Metroseksuaalisuuden nimissä?


Molemmat keskenkasvuiset kimulit tarjoutuivat mitä ystävällisimmin huolehtimaan tilaajalahjan edelleensijoittamisesta. Toinen lupasi hövelisti myös auttaa hraH:ta meikkauspuuhissa että menevät sitten huulikimalteet isällä kohdilleen.

*
Ja ainiin, on minulla sentään kriizikin.
Mitä olisikaan elämä ilman pieniä kotoisia kriizejä? 

Muistattehan että sain tuliaisia kaukomailta?

Ensin ihailin niitä ja ne olivat niin sirkeä keskipiste ruokapöydässämme.

Sitten aloin kuluttaa niitä.
Mitä ihmettä teen nyt kun ne ihan kohta loppuvat?

Kysyin hraH:lta että mitäs nyt sitten, mitäs minä nyt alan syödä (joojoo, ihan totta. ne ovat ihania hedelmäsalaatissa!) Että pitääkö nyt ruvata laahaamaan kaupasta kaiken muun lisäksi vielä kilotolkulla sitruunaa?
Se ehdotti että kävisin vaikka itse hakemassa Italiasta muutaman laatikollisen.
Tai tilataan.
Laatikollinen sitruunaa ja jotain hyvää viiniä.

Miten minusta jotenkin tuntuu siltä, että se on pidemmän päälle vähän kestämätön ja epäkäytännöllinen ratkaisu?
Luultavasti vielä laitontakin. Se hedelmien maahantuonti.

Mutta semmoinen kriizi tällä kertaa.

veissipuukkianalyysi

maanantaissa mennään.
Mitä osaisin viikonlopusta tiivistää?
Istuin luennolla.
Mietin elämääni.
Yritin ottaa opikseni.
Otin nokoset.
Söimme pizzaa.

Kuulostaa kauhean tylsältä, puuduttavalta suorastaan.
Omien sisäisten myllerrysten sanallistaminen on vaikeaa, melkein mahdotonta. Joskus tulee potkaistuksi juuri oikealla hetkellä ja oikealla tavalla.

En edes yritä.

*

Olen ollut suurinpiirtein vuoden verran osa suurta iloista veissipuukki-yhteisöä.
Onhan se ihan hauskaa, vaikka en vieläkään oikein ymmärrä, mikä se juttu siinä on.
Luultavasti joku jossain hykertelee tyytyväisenä. Saatiinpas sekin ääliö koukkuun. heh.

Joistain ihmisistä paljastuu puolia, joita ei olisi odottanut paljastuvan. Jotkut ovat juuri sellaisia kuin on kuvitellut heidän olevankin.

Joidenkin kanssa - yllättävästi - virtuaalitodellisuudessa on paljon hauskempaa kuin irl. (esim. kirkkoherra ja lukuisat sukulaiset) Se jos mikä on kummallista.
Sitä kuvittelee tulevansa jonkun kanssa läheisemmäksi ja ajattelee että nytpä löydän tästä tyypistä sen todellisen sielun ja sitten huomaakin, että ne sielunkumppanit ovat ennemminkin sellaisia tyyppejä, joiden kanssa arjessa juuri ja juuri tervehtii. Outoa.

Ajattelin silloin aluksi, että otan kaveriksi kaikki, jotka sitä haluavat. No, yhden olen torjunut. (kummitytön koulukaveri, jota en tunne ensinkään)
Yhtään kaveria en ole tainnut etsiä, en sen perään kun muutamalle ihan silloin alussa ilmoittauduin. Mistä syystä minulla on kavereita veissipuukissa juuri niin vähän kuin todellisuudessakin.


*
edit myöhemmin

No nythän vasta muistin, mistä piti kirjoittamani. Ei mistään veissipuukista kummikaan, unohtakaa koko juttu, silkkaa tilantäytettä.

Yritän psyykata itseäni taas pyöräilymielentilaan. Bussikorttia jäljellä kolmisen viikkoa, pitäisi vissiin kaivella fillari esiin varastosta ja tarkistaa, tarvitseeko se huolenpitoa.
Joinain päivinä suorastaan odotan sitä, pyörällä liikkumisen vapautta. Sellaista tapahtuu enimmäkseen iltaisin jonkinlaisessa unensekaisessa kaikkivoipaisuusmielentilassa.
Joinain päivinä ajattelen, että en ikinä luovu bussikortista. Niinkuin vaikka lauantaina kun pakottauduin kävelemään universtaalle. Ihan liian rasittavaa liikuttaa itse itseään. Grr.

Nautin jo valmiiksi tilasta ja vapaudesta.
Ahistun jo valmiiksi hikoilusta ja kaikesta rasittavasta. Ylämäistä ainakin. Ja sitten myös vastatuulesta.

Ja kuten tavallista, tähän liittyy tietysti kaikenkattava härpäketarve.
Ihan selvästi tarvitsen fillariini matkamittarin ja sitten itseeni semmoisen aktiivisuusmittarin, ja uuden ja paremman pyöräkorin tai jonkun semmoisen mihin voin survoa laukkuni, kun se etukori vie niin hirvittävästi tilaa pyörävarastossa, ja oikeastaan ja tarkemmin ajatellen tarvitsisin uuden pyörän. Kyllä näin on.
Sekä tietysti paremmat ulkoiluvarusteet, vaikka ne kyllä ovat ihan hyvässä kunnossa, jos ihan rehellisiä ollaan.

Mietin, että voisin kirjoittaa yleisöosastokirjoituksen.
Maksaisin ihan ilomielin nimittäin taloyhtiölle pientä vuokraa siitä, että minulla olisi hyvä paikka fillarilleni.
Meidän pyöräsuoja on pieni ja aivan täyteentupattu sellaisia pyöriä, jotka eivät sieltä enää mihinkään liiku. Ymmärrän jollain tasolla että viimeiseen asti huonojalkainen vanhus vielä kuvittelee pyöräilevänsä, mutta voisiko niille vanhoille, vuosikymmenen käyttämättömille rukeille osoittaa jonkun toisen tilan ja aktiivikäytössä oleville pyörille semmoisen tilan, mistä ne saisi ulos helposti ja vaivattomasti. Kyllä pitäisi fillarilla olla oma tolppapaikka, tai joku. Ärsyttää, kun jokainen tuleminen ja meneminen kestää tolkuttoman kauan kun ensin täytyy raivata tiensä sisään ja ulos pyörävarastoon.