melkein pyhä hetki

Saldovapailla; hiulihei ja jee!


**

Tiedättekö mikä toimii loistavasti joulunalusajan kyynisyyden ja väsymyksen karkoittajana?
Koululaisten joulukirkko.

Tänä vuonna laajensin horisonttiani osallistumalla salaa, takarivissä, incognito ja huomaamattomasti yläkoululaisten joulukirkkoon.

Kun kirkontäysi keskenkasvuisia konuaa jaloilleen enkelitaivaan viimeisessä säkeistössä ja koko kirkko kohahtaa - siinä on jotain ikiaikaista.

Joku nousee tärppänä, toinen vitkastellen ja koko kirkko kohahtaa. Joku laulaa, toinen on laulamatta, jokainen miettii kumpi on suurempi statement ja mitä jos joku kuulee.
Yksi kuiskii kaverinsa kanssa, jossain laulaa koko rivillinen heleitä tytönääniä ja rehtori partioi käytävällä kuin unilukkari muinoin.
Kaikki yrittävät olla hiljaa ja silti kuhista huomaamattomasti vieruskaverin kanssa.

Ne tulevat sinne, koska niin on aina tehty; ne tulevat omine epäilyineen, ajatuksineen, pohdintoineen, ihan niin kuin ihmiset kauan ennen heitä.
Kiinni arjessa ja päivässä.
Mutta ne tulevat, koska niin on aina tehty.

Minä katson niitä, niiden selkiä kun ne seisovat ja näen vuosikymmenten, ehkä -satojen, taakse.
Tunnen sukupolvien painon, kaiken sen mitä vanhassa kirkossa voi tuntea.
Menneen maailman.
Tunnen sukupolvien painon, jatkumon esiäitien kaukaisista vuosista tähän päivään ja ohitseni.

Katson niitä - keskenkasvuisia - kun ne kohisevana massana nousevat laulamaan enkelitaivasta, koska aina on tehty niin.
Tunnen sukupolvien painon.
Koska me aina olemme tehneet niin.

Niistän salaa hihoihini; en siksi että enkelitkinriemuitenveisaavathälle.

*





epäjouluhenki

Elämäni on päättymätön ketju synkeänharmaita, päänsärkyisiä marraskuisia tiistaita, toinen toisensa perään.
Valittaisin jos viitsisin. ai-jai, voi-voi, nyysk ja muuta sentapaista
Valittaisin jos se yhtään auttaisi. ai-jai, voi-voi, nyysk jne

Hyvä ystäväni jouluhenki Hannupekka miksi sen nimi on hannupekka? en ymmärrä. ei ole ilmiintynyt tänä vuonna kuin korkeintaan satunnaisesti.
Pysyisi poissa vain; en jaksa edes ajatella että rupeaisin jynsseröimään jotain kaappien takaseiniä hammasharjalla tai kävisin lähi(ö)pellolla niittämässä olkea omatekoisia himmeleitä varten. Possukin on vielä kasvattamatta. Grr.
Keskityn olennaiseen: jouluaamun aamukahvi ei ole mitään ilman piparkakkuja.



Olin aivan järkyttynyt, kun sain äidin kirjoittaman ohjeen omakseni. Kaikki lapsuuteni vuodet olen luullut, että pargas pepparkakor leivotaan på svenska. Ihan kuulen korvissani että en tesked ja en desiliter


Leivontasavotassa minun osakseni jäi lukea ääneen Melukylän joulua. Keskenkasvuiset huolehtivat taikinan leipomisesta syömisestä.
Saku leipoi yhdeksäntoista piparkakkuporsasta ja Naku neljätoista; koko Melukylä tuoksuu piparkakuilta. miksi en vieläkään muista, montako piparkakkuporsasta kirjan minä leipoo? vasta eilen sen tarkistin. grr, mokoma valikoiva dementia. grr.



Iltapalalla koin pakottavaa tarvetta luennoida nuorisolle piparkakkujen historiasta. Isosisko oli juuri kauhaissut suunsa täyteen kiisseliä kun aloin kertoa Hildegard Bingeniläisen hermopipareista. Meni siivoushommiksi.
Ette muuten uskokaan, miten moneen lauseeseen ihminen saa lyhyessä ajassa tungettua Hildegard Bingeniläisen hermopiparit kun epäjouluhenki sen valtaa ja kun teini kierii lattialla naurukouristuksissa.


keskenkasvuiskriizi

alkuviikosta pukersin ison työurakan valmiiksi. Varoitin jälkikasvua edellisenä iltana ja uudestaan samana aamuna aamupalalla: tulen kotiin vasta kun olen työurakkani tehnyt.

Olin kotona pari tuntia normaalia myöhemmin, vastaani laahusti kyynelsilmäinen keskenkasvuinen:
kun mä tulin kotiin tääl ei ollu ketään. missä kaikki oikein on ollu? missä sä olit?

minä: töissä, sanoinhan mä aamulla. Etkö muista? Mikä hätänä? Mitä on tapahtunut?

keskenkasvuinen: mä oon ollu täällä ihan yksin, ja mä saan äikästä kympin eikä ketään oo kotona!

**

Onni on lyhyt työpäivä.

Onni on koti.
Onni on keskenkasvuiset.

Onni on se, että ne haluavat jakaa päivänsä.

lukutaitokampanja

eilen tuli sähkökatkos duuniverstaalle, kuoleentui ulkoinen kovalevy. Kaik män.
Olen sereeni; sitten ei auta muu kuin tehdä uusiksi. (vielä odotellaan atk-tuen lopullista vahvistusta)

*

Nuorimmainen suloisista pulluraposkistani meni lukulakkoon ja lakkasi kokonaan lukemasta kaikenmoista kirjallisuutta. Perinteiset metodit eivät iskeneet kipinää lainkaan ja aloin jo epäillä lapsen näkökykyä ja lukutaitoa, omien kasvatuskykyjeni lisäksi - luonnollisesti.

Marraskuun alussa katselimme kakaraisen kanssa Nenäpäivä-showta ja teimme lahjoituksen, sillä lapsi tursuili huolta maailmantilasta ja pursuili auttamisen intoa ja halua.
Sanoin että lyödään veto, minä maksan jokaisesta marraskuun aikana lukemastasi kirjasta pienen summan valitsemaasi hyväntekeväisyyskohteeseen. Saat itse päättää, mitä luet ja mihin lahjoitus tehdään.
Ja lapsukainenhan innostui. Samaan syssyyn löytyi kirjastostakin mieluisa kirjasarja työstettäväksi.

Eilen meillä oli pitkästä aikaa yhteinen vapaapäivä ilman kotoisia kiireitä ja kokeita ja muita. Istuimme sohvannurkkaan laskemaan luetut kirjat ja sovimme että 2€/kirja on käypä korvaus. Sen jälkeen aloimme seuloa mahdollisia hyväntekeväisyyskohteita. lapsukaisen omalle esityslistalle nousivat tyttöjen koulutus, tyttöjen ympärileikkausta vastustava työ ja puhdas vesi; mistä se voi tietää tuon keskimmäisen jutun?
Tutkimme eri järjestöjen aineettomien lahjojen valikoimaa: ne ovat kaikkein selkeimpiä ja niistä saa itselleen kortin muistoksi.
Kaikkein houkuttelevimmasta avustuskohteesta joka loppujen lopuksi ei ollut mikään ylläolevista jäi uupumaan muutama euro.
Sanoin, että voithan sinä säästää marraskuun potin, lukea vielä joulukuussa lisää ja tehdään lahjoitus sitten kun sopiva rahasumma on kasassa.
Ihaks totta, voiks niin tehdä? kysyi lapsukainen. Sit mä luen vielä seitsemän kirjaa lisää ja sit mä voin lahjoittaa kaksi juttua, se on niin tärkeetä.
Alkoi itkettää.



sinua saattaisi kiinnostaa myös

joulukuussa jo mennä vilistetään.
Marraskuu oli elämäkertakuukausi.

Sain jostakin päähäni, että haluaisin lukea Jukka Sariolan Ystäväni Seijan, joka valittiin vuoden kristilliseksi kirjaksi.
Loggauduin sisään verkkokirjastoon ja tein varauksen.
Mutta voih! Olivat mokomat uudistaneet kirjaston verkkopalvelua semmoisella tavalla, että sinne sivupalkkiin ilmestyi sinua saattaisi kiinnostaa myös -osio. Alati valpas verkkopalvelu arveli että koen suurta kutsumusta lähetystyöntekijöiden elämäkertoihin ja alkoi syytää minulle suosituksia kaikenmoisista lähettiepeleistä, ja heikko kun olen, niin minuahan kiinnosti.
Varasin samaan syssyyn toisenkin elämäkerran, joka nimensä perusteella kuulosti kiinnostavalta ja sehän johti siihen, että suosituspalkki aivan villiintyi ja suositteli yhä lisää lähettielämäkertoja.

Porttiteoriaa uskollisesti noudattaen ajauduin lähetystyökurimukseen: tämän marraskuun aikana olen sinnikkäästi perehtynyt suomalaisten lähetystyöntekijöiden elämiin ja lähetyskenttiin 1960-luvun loppupuolelta tähän päivään asti.
Lukemistani opuksista Ystäväni Seija oli ja on ilman muuta paras. Se on rehellinen ja aito, ja jollain tavalla hyvin levollinen kirja luettavaksi. Kaunis kunnianosoitus.

Lähetyskenttien kutsun jälkeen halusin hiukan hämätä verkkopalvelua ja varasin John Cleesen elämäkerran Piti sanomani.
Ja hah! Olinkin ovelampi kuin verkkopalvelu, tai ainakin olin jo lukenut kaikki sinua saattaisi kiinnostaa myös -opukset. Hah! Hah! ja vielä kerran Hah! tosin se valitettavasti johti siihen, etten tiedä, mihin syventyisin Cleesen jälkeen. Onneksi sitä on jäljellä vielä sivukaupalla, en ole vielä edes Pythonin syntyvuosissa. Oudohko heppu kyllä tuo Cleese, mutta äärettömän sujuvasanainen kirjoittaja.





Olin ajatellut etten tänä vuonna nykeröi mitään omatekoista joulukalenteria.
Olin väärässä.
Nykersin.
Hommasin korunrakentelutarvikkeita suloisille pulluraposkilleni; saavat askarrella koruja tai olla askartelematta.
Istuin koko lauantai-illan survomassa askartelutarvikkeita tonttupussukoihin, kissa istui valppaana vieressä. Kyllä niin olisi kiinnostanut ainakin sitä pienet askarointipuuhat.



Hajavinkkejä

Vinkkejä marraskuun selättämiseen
Kaakao!

Vinkkejä teini-ikäiselämään
Niele se tosiasia, että ne eivät ikinä ole yhtäaikaa poissa tai kotona. Kumpaa ikinä enemmän haluatkaan, niin ikinä eivät.
Jos haluat, että ne olisivat poissa, niin eivätkö vain haluakin notkua kotona.
Jos haluat että notkuvat kotona, niin eivät kumminkaan.

Lisää vinkkejä marraskuun selättämiseen
Fleece (kuuluu sanoa ettl vleeke) Ei ole yhtään liioittelua kääriytyä fleecevilttiin ja huppariin ja tossuihin. (ja juoda samalla kaakaota)

Vielä lisää tarkentavia vinkkejä marraskuun selättämiseen
Kaakao on lääke. Siihen ei kuulu laittaa mitään härpellyksiä, eikä siitä nautiskella. Se on lääke. ja sipuli on mauste; ei kasvis. Sitä ei kyllä tarvitse, eikä ehkä kannatakaan laittaa kaakaon joukkoon. se oli ihan vaan ylimääräinen hajahuomio

Lisää vinkkejä teini-ikäiselämään
Vaikka luulet että ne eivät kuule, niin kuulevat kumminkin. Vaikka kuinka yrität naamioida aikuistenvälisen perheneuvottelun roskienvientireissuksi ja käyt siellä piharoskiksen takana kuiskaamalla ja muinaismandariinikiinaksi sen neuvottelujutun, niin joku teineistä kuulee kumminkin ja vetää väärät johtopäätökset.

Vielä lisää vinkkejä teini-ikäiselämään
Eivät ne kumminkaan kuule. Jos luulet että viesti meni perille, niin ei se kumminkaan mennyt, vaikka sanoit suoraan ja kovalla äänellä ja sait joojoo-kuittauksen, niin ei se silti kuullut. Usko pois. Varmempaa on mennä ulos kuiskimaan.

Edelleen lisää vinkkejä teini-ikäiselämään
Jos luulet että on hankalaa tunkea uhmaikäistä kurahaalariin, niin yritäpä survoa teini-ikäinen edustusvaatekertaan.
Kyllä ei onnistu.

Marraskuunselätysvinkki
Ei ole liioittelua ottaa päivätorkkuja. Fleeken alla. Kaakaon jälkeen.

Teini-ikäiselämävinkki
Ole niiden kanssa enimmäkseen samaa mieltä. Oli aihe mikä tahansa; mutta aivan erityisesti opettajien /vanhempien /kavereiden tyhmyys /tarpeettomuus /taitamattomuus. Myönnä, myönnä, myönnä.
Ainakin aluksi.

ps.
vinkkien toimivuudesta ei ole mitään persoonakohtaisia takeita. Ei ole testattu. Hatusta tempaisin.





hiiteen jokavuotinen marraskuu

Joka ikinen vuosi olen syyskuussa ja lokakuussa toiveikas ja positiivinen ja voimallinen.
Hilpeä.
Energinen.
Vahva.
Positiivisuutta tulvillani.

Joka vuosi on ihan selviö että harrastan liikuntaa ja terveellistä ruokailua läpi talven, ehkä kävelen töihin ja juoksen kotiin ja voimistelen ja voimailen ja opettelen jonkin uuden kielen että mieli pysyy virkeänä ja osallistun johonkin eloisaan yhdistystoimintaan ja vapaaehtoistyöhön. Säilön syksyn herkut purkkiin, teen itse joululahjat ja askartelen suloisten pulluraposkieni kanssa joka ilta ihan muuten vain.

Joka vuosi uskon vakaasti että juuri tänä vuonna muutun viimeistään adventtiaikaan punaposkiseksi tonttumuoriksi joka ilosta lauleskellen kuuraa lattialistat hammasharjalla samalla kun leipoo hilpeitä piparkakkuja villapaitoihin sonnustautuneen nuorison kanssa ilman että missään on yhtään kissankarvoja.

Joka vuosi olen ihan vakuuttunut että tänä vuonna löydän kartanomme kauan sitten kadonneeseen itäsiipeen ja sitten voimme jouluna koko iloinen perhe kokoontua kiiltävän flyygelin ympärille laulamassa sulosointuisesti joululauluja suurten pehmeiden pakkaslumihiutaleiden sataessa ikkunamme takana.

Joka ikinen vuosi tulee marraskuu ja pelkkä ajatus siitä, että minun pitäisi nostaa käsiäni saati sitten jalkojani ja liikuttaa niitä johonkin suuntaan, tuntuu aivan kertakaikkisen kauhistuttavan ylivoimaiselta. Haluaisin vain istua kannonnokassa ja itkeä sydämeni kyllyydestä.
Ellei olisi niin grrrr:n kylmä.
Jos jaksaisin nousta sohvasta fleecefiltin alta ja mennä ulos. Niin kyllä varmalla istuisin ja itkisin.

Ja uskokaa pois, tämä vuosi on hyvä vuosi.
Olen nauranut ainakin vähän useimpina päivinä viikossa.
En melkein ollenkaan koe vaikeana aamuisin nousemista.
Melkein joka päivä en saa ihan kamalaa hermoromahdusta siitä ajatuksesta että huomennakin pitää mennä töihin.
Joinakin päivinä kykenen ihan ulkoilemaankin.

en tiedä kumpi on pahempaa: jokavuotinen itsepetos vaiko jokavuotinen marraskuu.
veikkaan marraskuuta




pöytähopeat

laapustimme teinin kanssa aamunpimeää metsäpolkua pitkin kohti bussipysäkkiä kun teini äkkiä veti kiivaasti henkeä

teini: voiei! voieivoieivoiei!
minä: no mitä nyt, mitä unhotui? mennäänkö hakemaan?
teini: mä unohdin pöytähopeat! täytyy soittaa isälle! Isä, mee mun huoneeseen. Niin. Mun huoneeseen. Siinä keskellä lattiaa (sic!) on tuoli, jossain sen tuolin lähellä on semmoinen laatikko. Lusikkalaatikko. No semmoinen musta. Joo. Hopealusikoita. Joo. No voiksä tuoda sen mulle kouluun? Niinniin, tuot mun pöytähopeet kouluun.
minä: missä rapuhaarukka? onko kristallilasit pakattu? ovatko hanhenmaksapallerot kylmässä?

Sain bussissa vielä uudestaan ihan kamalan naurukohtauksen.

Ja vielä yhden, kun klikkasin itseni wilmaan.

ope antoi positiivisen palautteen...ei riitä enää omena opelle.



Hyvää maailman keskoslasten päivää

Otin eilen varaslähdön ruksimalla Piparitutkimuksen (pienipainoisten riskilasten mikälie-mikälie-kokonaiskohorttitutkimus) Lapsen Toiminnanohjauksen ja Äidin Synnytyksenjälkeisen Masennuksen Arviointikaavakkeet.

Grr.
Grr.
Ja vielä kerran grr.

Aivan erityisesti inhoan Lapsen Toiminnanohjauksen Kaavaketta tunnetaan myös nimellä Kaivaako Lapsenne Nenäänsä Riittävästi -kaavakkeena.



Onhan ihan normaalia että näihin kysymyksiin ainoa oikea vastaus on melko usein? Onhan? Kyse nyt on kuitenkin varhaisteinistä, jolla ei koskaan ole mitään tekemistä, joka saa draamaqueen -kohtauksia ja jättää jälkeensä vanan tavaroita missä ikinä kulkeekin.

Ei voi olla epäonnistunut kasvatus, eihän? tai tietysti voi, sehän on selvä. sitä se varmaankin kumminkin on.

Mutta silti, älkää ystävät kiltit pakottako minua palaamaan Äitien Synnytyksen Jälkeisen Masennuksen Arviointikaavakkeeseen. 



taidan ihan tästä päiväni ratoksi vajota siihen kehvatsun masennukseen; joku pikkuriikkisen myöhästynyt reaktio epäilemättä.

Ja Ps. Synnytyksenjälkeinen masennus ON vakava asia. Mutta ehkä tällä aikajänteellä, kun viimeisestä synnytyksestä on kulunut kohta 12v, siihen voi suhtautua pienellä huvittuneisuudella

tupla-grr.

tiedättehän sen, että maailmankaikkeus kyllä nokittaa aina kun vain pystyy?

Yli kaksi vuotta sitten lopetin kutemisen kutomisen. Oli jotkut jalkapallokisat ja meinasin että siinä iltojeni iloksi ja joukkueita kannustaessani kutaisen itselleni kisapaidan tai jotain muuta, ilman mallia ja ohjetta tietysti tosi ihanan pehmeästä bambulangasta.
Tuli jo alkusarjan aikana niin hirveä kolotus ja työntuska; viisi senttiä sain aikaan, ennen kun heitin koko idean sikseen.
Ei nimittäin huvittanut aloittaa ja lopettaa jokaista päivää särkylääkekourallisella, kipugeelillä, itsesäälillä ja krampilla en oikein osaa kuvailla mitä kaikkea kutina tekee itselle, mutta ei kumminkaan radikaalia niskavaivaa, vaan semmoista yleistä epämukavuutta kaikkialle, jokapaikkaan ja niiden paikkojen viereen.

Yhden harhapolun tein ehkä vuosi sitten ja totesin taas kerran että ei tule kisapaitaa eikä tuluskukkaroakaan.

Perjantaina olin kuitenkin niin ala ja kulo ja ahd. ja angst. ja muutenkin vähän mielipuolinen että menin kaupan lankaosastolle katselemaan josko löytäisin jotain kivaa puuhaa viikonloppuuni.
En ostanut mitään.
En palannut kovan onnen kisapaitaan.
En edes tunnustellut lankojen pehmeyttä sormien välissä.
Enkä haaveillut mistään niin suurisuuntaisesta kuin koko perheen joululahjojen omakätisestä nykertämisestä.
Korkeintaan pohdin jotain kaulaliinan kokoista ajatusta. Tai jotain muuta ihan pientä. Patalappua nukkekotiin, kukaties.
Alleviivaan, korostan ja painotan kuten taannoisella hissanopellani oli tapana sanoa että en tehnyt aloitetta enkä lähtenyt viekoittelevaan leikkiin mukaan.

Maailmankaikkeus kuitenkin otti ihan kaiken varalta nokkiinsa.
Pelkästä kudiskelun ajattelusta, grr.
Tämän aamuni aloitin kipugeelikylvyllä ja sillä että olen verhoutunut normaalin pirtsakan toimistovaatetukseni sijaan rannetukiin, -lämmittimiin, hartialiinoihin ja itsesääliin.
Lupaan ja vannon kautta ihan minkä vain ja erityisesti kaikkien kutevaisten jumalain, etten enää koskaan, ikinä tahi milloinkaan päästä pakanalliseen mieleeni edes sukkapuikkoa, saati kokonaista kutemusta.
Grr.
Grr.
Ja vielä kerran grr.

**

Ja sitten vielä semmoinenkin grr, että kirjaston lainauskoneisto on koko viikon jumissa, ja vaikka lainasin itselleni riittävästi luettavaa, niin en älynnyt lainata tarpeeksi pieniä kirjoja, jotka olisivat mahtuneet käsiveskaan vaivattomasti.
Lainasin vain jotain tiiliskiven paksuisia opuksia lähinnä järjettömän monisanaisia elämäkertoja, joita ei jaksa kannatella vaan jotka vaativat jonkun lukutelineviritelmän kotisohvassakin.

**

haaste

Sain ihanalta Tuulalta Oman katon alta haasteen - kiitos Tuula!

1. Mistä olet kiitollinen juuri nyt?
Juuri nyt: lapsista, hraH:sta, siitä että meillä on asiat hyvin.
Kodossamme luumuilevat keskenkasvuiset ovat päivittäinen ilon ja kiitollisuuden aihe. toki rehellisyyden nimissä on myönnettävä että ne ovat myös monen muun tunnetilan aiheita ja aiheuttajia... 
Olen kiitollinen siitä, että tämä talvikausi ei ole aivan toivottoman työläs. Kaikenmoista työläännyttävää ilmassa on, mutta en ole vielä toivottoman kauhistuttavan talviuninen.


2. Minkä valinnan tai asian haluaisit muuttaa elämässäsi jos pystyisit?
Toivoisin kaikkein eniten, että ammattikorkeakoulujärjestelmä olisi ollut keksittynä niihin aikoihin kun itseni piti tehdä ammatinvalinnallisia pohdintoja, ja sitten toivon, että olisin saanut /osannut pyytää kunnollista ammatinvalinnanohjausta tai vaihtoehtoisesti että olisin tuntenut itseäni vähän paremmin.
Ei sillä, ettenkö olisi nauttinut opinnoistani hamassa muinaisuudessa, mutta näillä itsetuntemuksen ja työelämän koordinaateilla en enää tekisi samaa valintaa.
Mutta kuten me alaa opiskelleet tapaamme sanoa: На зеркало неча пенять, коли рожа крива.
na zerkalo netsha penjat', koli rozha kriva; siltä varalta että olette unohtaneet kyrilliikan

3. Mikä on sinun mielestäsi elämän tarkoitus?
Nuoriso on valmentanut minut hyvin. Ainoa oikea vastaus on 42 :)
Yritän olla pelkäämättä.
Yritän elää uteliaasti ja avoimesti.
Yritän hoitaa oman tonttini niin hyvin kuin osaan.


Haastan ainakin
Kepposkan
-S- (Ässän hihasta)
Kukkiksen (Jalankulkuonnettomuus)
Momzillan



The Starlight Blogger Award is to highlight and promote Inspiring Bloggers.
Here are the rules for the Starlight Blogger Award:
1. Thank the giver and link their Blog to your post.
2. Answer the 3 questions given to you.
3. Please Pass the award on to 6 or more other Bloggers of your choice and let them know that they have been nominated by you.
4. Include the logo of the award in a post or on your Blog please never alter the logo and never change the rules.


Nykyaikaa etsimässä

Kun menee meiltä bussipysäkille, täytyy kulkea pieni pätkä sysipimeää metsäpolkua.

Kuulostaa dramaattiselta ja maaseudulta, mutta oikeasti se on vain pieni ja pikkuisen roskainen lähiömetsäpolku.
Mutta pimeä se on. Ihan hirvittävän kammottavan pimeä siitä kaikkein pimeimmästä kohdastaan, joka samalla sattuu olemaan polun liukkain kohta. Ja kuhmuraisin kohta. Ja kaikin puolin vaarallisin kohta.

Yritin eräänäkin iltana ehdottaa nuorisolle, että kiertäisimme bussipysäkille semmoista valaistumpaa ja käyttäjäystävällisempää reittiä - esim. asfaltoitua tietä - käyttäen, mutta minun tyrmättiin tyystin.
teini: "mikä kännykkä sulla taas onkaan?"
minä: "häh, täh ja mitä"
teini: "siinä on taskulamppu, käytä sitä"
minä: "ovvai? oikeesti? onko tässä taskulamppu? miten se toimii?"
teini: "no höh"
minä: "ai, katos vain!"

Onnistuin tumpuloimaan taskulampun valaistuneeseen tilaan ja saman tien alkoi kännykästä soida Oi suuri ja mahtava neuvostoliitto.
Kyllä kuulkaa yhtä aikaa säikähdin ja ihastuin, että onpa ihan järjettömän hieno kännykän taskulamppu kun valaistuneena musisoi, vaikka biisivalintaa kyllä himppasen verran ihmettelin ja kysyin teiniltä että voiko sen jotenkin muuttaa jossain asetuksissa.

Kotiintullessa en meinannut uskaltaa käyttää taskulamppua uudestaan.
Mutta ei se sitten enää soinutkaan.
Höh ja pöh sille.

Ihan Yksin

Yhtenä päivänä tepsutin vanhan tavaran liikkeen ohi ja siinä ikkunassa oli joku aika kiva huonekalu ja tulin ajatelleeksi että tuopa olisi kiva kaluste jos asustelisin Ihan Yksin.

Vajosin välittömästi Ihan Yksinäisyyden mielikuvavirtaan, joskin yritin ja yritän edelleen kiihkeästi olla ajattelematta sitä tragediaa joka olisi johtanut minut siihen että olisin Ihan Yksin, koska itse asiassa ja oikeasti en enää ikinä elämässäni voi olla Ihan Yksin sellaisella puhtaalla ja kiiltävällä IhanYksinmäisellä tavalla. Jos nyt sattuisin jäämään Ihan Yksin, niin se johtuisi jostain kammottavasta tragediasta. Mutta ei siis ajatella sitä nyt.
Ajatellaan vain sitä että olisin Ihan Yksin semmoisella hillityllä ja aikuismaisella tavalla, johon ei alun alkaenkaan olisi kuulunut kaikkia niitä juttuja jotka elämääni nyt kuuluvat lapset,hraH ja kaikki heihin liittyvät rönsyt.

Olisi mukavaa kait asustella vanhassa kivitalossa aika pienessä asunnossa. Tai minipienessä omakotitalossa tai konttikodissa. En tykkää isoista asunnoista.
Minulla olisi erkkeri jossa voisin istuskella. Ja keittiö ja pieni ja kätevä olotila.

Jääkaapissa olisi vain minivähän ruokaa. Ja kaapissa minivähän astioita. Ei olisi jauhoja eikä puurohiutaleita.
Arkisina päivinä kaataisin ruokani kanssa tavalliseen juomalasiin pikkuisen viintä ja jouluna ja juhlapäivinä kattaisin pöytääni vähän paremmat astiat, kauniin kristallisen viinilasin ja pari suklaakonvehtia jälkiruuaksi.
Iltaisin istuisin sängyssä lukemassa ja yöpöydällä olisi konjakkilasi.

Olisiko kissa vai koira?
Varmaan olisi jotain koska Ihan Yksiminen olisi luultavasti siedettävämpää jos olisi jotain.
Akvaario. Sellainen ainakin olisi.

Joka päivä kävisin kirjastossa hakemassa uuden kirjan luettavakseni, ikinä en lainaisi valtavia kasoja kirjoja vaan hakisin vain yhden kirjan kerrallaan enkä hapattaisi aivojani turhanpäiväisellä teeveeviihteellä. Radiota kuuntelisin enkä notkuisi netissä. Ainakaan en pelaisi karkkipeliä.

Tässä todessa tositodellisuudessa eikä missään mielikuvituksekkaassa Ihan Yksinäisyydessä, heti kun teiniläiset muuttuvat aikuisiksi ja asettuvat omilleen, rupean käymään taidenäyttelyissä ja pubissa kotimatkalla ja sitten vaan luen kaiken iltaa kotona. Enkä laita ruokaa muulloin kuin silloin kun ne tulevat käymään.
Ja istuksin kirjastossa lukemassa semmoisia kirjoja joita en viitsi laahata kotiin asti luettavaksi niin kuin vaikka suomen ötökät värikuvina.

*
Kyllä on kuulkaa niin, että ruoho on ihan tosi paljon vihreämpää aitauksen ulkopuolella.
Vaikka ei oikeasti olekaan.
On tälläkin puolen ruohoa ja viheriäistäkin vielä.




lokakuu

mihin katosi lokakuu?
Käsittämätöntä, juurihan se vasta alkoi.

No, kuukausirapo - ihan noin vain vaihteen vuoksi.

Alkukuusta olin ihan järjettömän ylpeä keskenkasvuisistani, joista kaksi esiintyi omalla tahollaan julkisuudessa, itselleen eduksi ja ansioksi.

Alkukuusta uudistin vaatevaraston. Kannattaa uskoa muotikoordinaattori-Elisaa: raita piristää päivän kuin päivän. Tennaritossut oli pakko tosin hyllyttää: en osaa enää kävellä tavallisilla kengillä, pelkästään paljasjalkajalkaimilla. Tennareista tuli tunne että kävelen sellaisilla muinaiskiinalaisilla puupölkkypohjakengillä ja kompastelin melkein koko ajan. Liukasteltuani ja kompuroituani aikani luovutin ja palasin paljasjalkailuun.


Alkukuusta yritin kirjoittaa. Siitä esitettiin eriäviä mielipiteitä.


Yritin olla antamatta periksi kaamosajalle ja ahd.angstille. Eksyin tutussa metsässä. Ei huvittanut lähteä uudestaan metsään kävelylle.


onpa muuten ollut harvinaisen kovaonninen kuukausi: hirmu monta hyvää aietta näyttää päättyneen kovaonniseen keskeytykseen. Milläs sitä taas palaisi takaisin ruotuun?

Jätimme viettämättä hääpäivää.
Tai siis.
Tai oikeammin.
Ensin haaveilimme yhteisestä yltiöromantillisesta kaupunkilomasta Jossain Muualla. Sitten tuli töitä minulle. Sen jälkeen hraH:lle. Ja vielä koulutusta minulle.
Jätimme viettämättä. HraH eskortteerasi minua edustustilaisuudessa.

siis totisesti: pelkkiä hyviä aikeita ja niitä seuraavia epäonnisia keskeytyksiä. voiko tästä ihminen ikinä toipua. kyllä ei kannata tehdä mitään yhteenvetoa elämästään, heti tulee ala ja kulo.

Kummallista sekin. Ollaan vietetty aviota nyt seitsemäntoista vuotta. Ei se ainakaan huonommaksi ole mennyt.
Vaikka kyllä oltiin edesvastuuttoman nuoria vielä siihen aikaan.


Hääpäivän viettämättömyyden korvasimme juhlistamalla Kissa On Ollut Meillä Vuoden -päivää. Joka sekin meni myttyrään, kun unohdin että olin luvannut nuorisolle sen päivän aamupalaksi amerikkalaisia pannareita. siis totisesti, eihän tässä kuussa ole saatu aikaan mitään produktiivista, saati positiivista. 
Kyllä kuulin kuittailua koko loppupäivän. Myös kissaeläin on esittänyt protestinsa, enimmäkseen sompailemalla keittiön pöydällä näpistelypuuhissa. Grr.

vuosi sitten - järjetöntä söpöyttä
Hmh, nyt kun katson tätä rapoa, niin eihän tässä ole mitään muuta onnistuneesti loppuunsaatettua kuin nuorison esiintymiset, ja niihin minulla ei ole mitään osaa eikä arpaa.
Kyllä en varmasti enää ikinä tee mitään rapoa mistään kun kaikki on niin kovaonnista.





PS.
Tiedättekö, mikä on melkein parasta?
Viikonloppuna teiniläiset (2kpl) vaelsivat ympäriinsä toimettomana ja minä kysyin että luenko ääneen Päivän Kajon meillä oli semmoinen tapa kesälomalla. Ne huusivat heti että Jee ja menivät limittäin ja lomittain pötkölleen sänkyyn ja minä luin ja niitä nauratti niin.

Kaikken paras tähän mennessä on ollut se pakina joka alkaa että Jos satutte kulkemaan metsässä ämpäri päässänne. 

vanhempainiltanilli

Joka ikinen kerta vanhempainillan jälkeen vannon, etten enää ikinä koskaan milloinkaan enää mene yhteenkään vanhempainiltaan koska ne nostattavat ihmisen verenpaineen pois terapeuttiselta tasolta.
Ja aina menen vaan.

Se on kuulkaa niin, että kun opettajan päästää ääneen, se sepittää menemään 45 minuuttia yhtä soittoa. Tai 75 jos kyse on lukiotason opesta.

Kaksi-ja-puoli-tuntia!
Se on kaikkien aikojen ennätys kyllä.
Ei sillä etteivätkö kaikki käsitellyt asiat olisi olleet ainakin jollain tärkeitä, mutta olisiko sisältöä voinut vähän tiivistää?

Kauniina ajatuksena tämän tuoreimman tilaisuuden alkuun oli varattu mahdollisuus tavata opettajia epämuodollisesti ja -virallisesti.
Hyvä idea, mutta ennen ope-esittelyä en kyllä tiennyt edes, ketä olisi pitänyt käydä tapaamassa. Kun tuo nimi-naamamuisti on sen verran heikko ettei tammikuussa pidetyn esittelyillan jäljiltä päässäni yhdistynyt mikään piuha kehenkään opettajaan sellaisella tavalla että olisin voinut mennä voihkimaan Minun Lapseni -voihkinoita. ei sillä että olisin sittenkään mennyt, olen luvannut keskenkasvuisille käsi syrämellä etten avaa suutani vanhempainilloissa muuten kuin pullan takia. useimmiten pystyn pitämään lupaukseni.

Ihan Ilmaisia Vinkkejä Vanhempainillan Järjestelyyn amatöörikasvattajalta

1. Erityisen Tuen Tarve - on ihan järjettömän tärkeä ja merkittävä asia, mutta se ei saa eikä voi olla ainoa asia, kärkiasia tai edes kovinkaan keskeinen asia vanhempainillassa, paitsi koulussa jonka oppilasaines on kokonaan erityisen tuen tarpeessa. Sen sijaan siitä mainitaan napakasti, selkeästi ja tiiviisti - ilman sekavaa käsitteiden pyörittelyä. Ja erityistä tukea tarjoavat henkilöt ovat illan aikana tavattavissa kahden kesken tai pienryhmille.

2. Kouluruokailu - on sekin järjettömän tärkeä ja hieno ja merkittävä asia, mutta jos joudun vielä yhteenkin vanhempainiltaan jossa ruoditaan kumiperunoita, omia kammottavia kouluruokamuistoja tai jonkun meidänsamin laktoosi-intoleranssin syvintä olemusta, en vastaa seurauksista. Sanonpa vain että saattavat kumiperunat lennellä.

3. Se opettaja tai vanhempi joka ottaa puheeksi lääkikseen menemisen tai laajan matematiikan merkityksen ihmistaimen elämässä vietäköön välittömästi karttavarastoon miettimään elämän karua todellisuutta. Matikka on kaunista ja tärkeää ja jumpauttaa aivoja, mutta niin tekee myös latinan kielioppi, ristikoiden ratkonta ja moni muu asia tässä maailmassa. Ja maailmassa on muitakin elämänuria kuin lääkis ja oikis. Lääkikseen ei mennä, eikä sinne kannata kaikkien edes pyrkiä, vaikka osaisikin matikkansa etu- ja takaperin.
Oletteko muuten koskaan ikinä milloinkaan olleet vanhempainillassa jossa meidänsamin insinööri-isä ehdottaa että voitais tehdä yhteinen diili siitä että kaikki laskevat aina kaikki matikan lisätehtävät? Niinpä. Oletteko koskaan ikinä milloinkaan olleet vanhempainillassa jossa meidänsamin insinööri-isä ehdottaa että voitais tehdä diili siitä että kaikki tekee ylimääräisen vartin verran pilkku- ja yhdyssanoja, lauseenjäsennystä ja ussan lisätehtävät? Niinpä.

4. Tehkää hyvät ihmiset agenda ja pysykää siinä. Kiitos.
Jos ei mistään muusta syystä niin siksi, että minä kuluttajana/veronmaksajana /lapseni edunvalvojana haluan ihan vilpittömästi uskoa siihen, että sinä ope/rehtori /erityisope /terkkari pystyt opettamaan lapselleni kaiken sen, mistä opetussuunnitelman perusteissa on säädetty.  Ja jotenkin näin ihan lähtökohtaisesti ajattelen että jonkinmoinen aikataulutus ja johdonmukaisuus ovat aika essentiaalisia asioita. Älkää rönsyilkö: ilta on lyhyt ja minä haluan viettää aikaa omien ihmistainteni kanssa. Vaikka te opettajat olettekin ihan kivoja ihmisiä, niin silti preferoin omaa väkeäni.

Ei muutenkaan paljoa naurata, jos käsketään valvoa nuorison netinkäyttöä ja ehdotetaan että kohtaapa lapsesi joka päivä ja keskustele hänen kanssaan koulupäivästä ja päivän politiikasta ja mielipiteistä ja sitten istutetaan ihmistä koululla kolmatta tuntia. Tietäähän sen, mitä nuoriso valvomattomissa olosuhteissa notkuu. Ja arvatkaa paljonko eilenkin illalla tuin lasteni koulunkäyntiä ja ohjasin opiskeluja? Niinpä, vanhempainillassa istuin kuuntelemassa meidänsamin isän juttua kumiperunoista.
Jäi kuulkaa nuorison kohtaaminen aika ohueksi.

tietysti kävin juttelemassa jokaisen kanssa erikseen kun pääsin kotiin, tietysti. mutta yksikin niistä kommentoi jotakin siihen malliin että ai, sä haluat kasvattaa vai, pitäiskö suhtautua vakavasti?

No jaa, ehkä ihan vähän pikkaisen liiottelen.

Laulaen tulee

Kuten lähes aina niinpäkai ruokaa tarjoillessani myös tänään laulaaluikautteleiksin pikku aarian keskenkasvuisten suloisten pulluraposkieni iloksi: vaan syöpäs keltaporkkanoita, näkkileipää päällä voita...
Yksi pulluraposkista havahtui teinikoomastaan ja ihmetteli porkkanoita ja voita, mikä ihmeen yhdistelmä se oikein on.

Satuin olemaan poikkeuksellisen laulahtelevaisella tuulella, joten rykäisin menemään ihan koko kappaleen - muistanette varmaan itsekin tämän opettavaisen laulun:

Joka ahmii makkaraa
ja lihaa, luuta rasvaa,
se laiskistuu ja kauheaa on kuinka vatsa kasvaa!
Vaan syöpäs keltaporkkanoita,
näkkileipää, päällä voita
puolukkaa ja mustikkaa
salaattia, persiljaa:
niin köykäinen on sulla massu
kepeästi nousee tassu,
heräät aamuvarhaisella, etkä valvo öitä!

Jostain syystä nuoriso sai naurukohtauksen, käsittämätöntä: lauloitteko te muka koulussa tollaisia lauluja?

Muistutin että hamassa nuoruudessani, jossain holtittoman kuusikymmenluvun ja hulvattomien ysikymppisten välillä, siellä kylmän sodan ja vaaran vuosina, kouluissa opiskeltiin vakavissaan hyvää kansalaisuutta eikä mitään yleistä lorttiutta.

Työtä - työtä - työtä tehdään
jotta - jotta leipää syödään,
työ ihmisen tuo tekijälleen mielen niin iloisen.

Ja
Valppain mielin muista sä aina vaaroja liikenteen...

Ja
Aja hiiiljaa isi nyt vain...

Ja
Popsi, popsi porkkanaa...

Ja
Hampaita Heikin oomme kaikki /Heikki se meitä usein harjaa...

Ja
Peruna on pyöreä, peruna on soikea, peruna on ruoka ihan oikea...

Ja-ja-ja

Ehtymätön pedagogisten laulujen varantoni oli vasta käynnistymäisillään, kun nuoriso huomautti, että ensimmäisessä esittämässäni laulussa on havaittavissa selvää poliittista epäkorrektiutta: se selkeästi aiheuttaa pahaa mieltä heikon itsetuntonsa kanssa kamppaileville epävarmoille nuorille: kauheaa on kuinka vatsa kasvaa.
Minä totesin siihen, että siksipä juuri meidän ikäluokallamme onkin niin värjyvä itsetunto, kun kaiken päivää on tuollasia hilpeitä viisuja veisattu.
Ja sitten sanoin että kai te nyt ymmärrätte miksi meidän lapsuutemme oli vähän surullista aikaa, mutta liikennesääntö-hygienia-ruokavalistuspuoli on meillä aika hyvin hanskassa.

Omat henkilökohtaiset suosikkini kaikista mahdollisista kasvattavista lauluista ovat ilman muuta Työtä-työtä-työtä tehdään - saan siitä yhäti vatsakramppeja, sekä se virsi, jota aamunavauksissa tavattiin htäysin palkein päästellä joutukaa sielut, on aikamme kallis. Siinä kuulkaa lähtee angstisen esiteinin päivä käyntiin hilpeääkin riemukkaammin mielin: vuotemme virtana vierivi pois tosin yksi kypsempään ikään ehtinyt rouva väitti että se kuuluu laulaa vuoteemme virtana, että silleesti se kuulemma vedettiin jossain tampereen tyttölyseossa tai missälie. Kyllä umpeutui sukupolvien välinen kuilu hetkessä kun totesimme että samalla virrellä on aamuja avattu vaikka meillä oli ikäeroa ainakin parikymmentä vuotta

Sellainen jäi kyllä nyt sielua kurmottamaan, että mitkä kaikki kasvattavat, opettavaiset ja merkittävät laulut olen jo ehtinyt unhoittaa?

Löytyykö ikätovereideni muisteista tärkeitä liikenne-, ruokavalistus- ja hygienialauluja? Entä opiskeluun kannustavia pikkuviisuja?
Ihan varmasti on joku matikkalaulu tai fotosynteesiaaria?
Pakko olla.
Siinä yhdessä telkkarisarjassa Ruusun ajassa, siinä oli ainakin semmoinen räppi että solukelmu kuuluu kaikkiin aitotumallisiin... kyllä on sekin hyödyllinen laulelma, aina kun pohdin että kuuluuko vai ei, niin heti muistan että kylläpä hyvinkin; aitotumallisiin.

ps. nuoriso ihmetteli, että mitä ovat keltaporkkanat? En osannut vastata. Ne arvelivat, että porkkanoihin on ehkä jälkikäteen tehty jotain värisäätöä, lisätty kontrastia kai.


ruuhkaa?

Ihanko totta tänään on vasta tiistai?

Jostain syystä tuntuu siltä kuin tätä viikkoa olisi eletty jo ainakin kolme, kukaties jopa neljä päivää.
Päivät siis maanantai? ovat jotenkin niin...moniosaisia. Monitapahtumaisia.

Tällä viikolla yhdellä on normaali treeniaikataulu, toisella koko viikko vapaata, kolmannella yksittäisiä poikkeuksia, meillä aikuisilla kokouspoikkeuspäiviä. Yksi menee yökouluun. Kaksi on kotona koko syysloman, yksi lähtee leirille; minä en ollut ehtinyt edes tajuta, että syysloma on jo nyt, tämän viikon lopulla. ihan liian pian jos minulta kysytään
Yritän keikkua mukana tässä aallokossa.



Radiossa sanottiin että ruuhkavuodet on kamala sana. Tilalle ehdotettiin sumuiset vuodet.
En kyllä rupea.
Ruuhka sentään johtaa johonkin, sumuun voi eksyä. Painajaisunissani on aina läpipääsemätön ja -näkymätön sumu: sumu, jonka läpi en löydä perille. En halua elää yhtään sumuista vuotta. En painajaisissani enkä oikeasti.
Paljon mieluummin elän ruuhkavuosia: se on vain jonossa köröttelyä, niistä ehkä selviää kun vetää syvään henkeä.

Taikasaappaiden Heli kirjoitti ruuhkavuosista - siitä kuinka ne heidän osaltaan ovat ohi.
Tavallaan olen samaa mieltä. Se kaikkein työläin ruuhka on ohi: nuoriso (11, 14, 16) syö itse, pukee itse, peseytyy itse, lukee itse, huolehtii harrastamisensa itse, menee nukkumaan melkein itse, ylipäätään elää ihan itse.
Toisaalta - nyt sitä ruuhkaa vasta onkin.
Erona pikkulapsiruuhkaan on se, että nykyään olen jonkinsortin liikenteenlaskija tai risteyksessä liikennettä ohjaava konstaapeli, enkä  kiemurtelevaa nakeroa kurahousuihin  sullova hiukan hikinen hätähousu.
Olen ruuhkan ulkopuolella ja kaaoskaravaani jatkaa kulkuaan vaikka itse poikkeaisinkin hetkeksi muualle.
Mutta voi hyvät hyttyset, kyllä sitä ruuhkaa silti on! On yökoulua, treenileiriä ja tavallista leiriä, on ylimääräistä harrastuskaveriporukan tapaamista, koulutusta, ja tarvetta ihan vain tavata kavereita vapaalla. On kokeita, puheita, esseitä ja ylimääräistä kerhoa.
On päiviä jolloin seison eteisessä bussiaikataulu kädessäni ja työnnän yhtä ovesta ulos samalla kun vastaanotan toista.




maanantai

Sunnuntai-iltaisin olen levoton ja vähän ärtyisä ja koko edessä oleva työviikko tuntuu ylitsepääsemättömän kammottavalta ajatukselta, puhumattakaan keskenkasvuisten elämän järjestelystä. Sunnuntai-iltaisin haluan mennä kuumaan suihkuun ja kömpiä peiton alle ja vain sääliä itseäni ja sitä tosiasiaa, että tykkään paljon enemmän kotoilusta kuin työläilystä.

Sitten tulee maanantai, ja se onkin ihan täydellinen vastakohta sunnuntai-illan ahd.-angstille.

Maanantai on kuin ekaluokan ensimmäinen päivä: maanantaisin sitä istuu letit tiukalle kiristettynä, tunnollisena ja napakkana pulpetin ääressä, värikynät värijärjestyksessä, kynät terotettuna ja puhdas aapinen edessä, valmiina oppimaan ihan kaikki perusasiat.

Maanantaisin saan aikaan: keitän ja kokkaan, kuuntelen teinimurheita, ulkoilutan itseäni ja teinejä sipaisen talouden järjestykseen, huollan parisuhdetta ja olen kaikin puolin säkenöivä, loistava ja hyvä ihminen.



Eilen maanantaina esimerkiksi ulkoilutin ensin tunnin verran itseäni, sen jälkeen ulkoilutin melkein tunnin verran yhtä teiniä, pidin lukupiiriä toiselle ja juttelin hetken vielä sen kolmannenkin kanssa. Rohkeasti otin hraH:n kanssa puheeksi kahden teinin teinimurheen ja luin vielä sivukaupalla kirjojani.

Yritän sinnitellä tällä hetkellä Andre Agassin elämäkerran kanssa, mutta Andre-polon isä on niin ahdistavan kuristavan kurja tyyppi, etten millään meinaa kyetä kirjaani lukemaan.
Vaihtoehtona sinnittelen Orange is new black:in kanssa, enkä kyllä laisinkaan ymmärrä, että niin tylsästä kirjasta on saatu aikaan kokonainen telkkarisarja. Joko kirjaani on sensuroitu, telkkarisarjaa on ihan mielettömästi dramatisoitu, tai sitten se on ollut ihan kaikkien aikojen tylsin sarja.
Eihän siinä kirjassa tapahdu yhtään mitään. Tai ainakaan vielä ei ole tapahtunut.
kylläpäs olikin syväluotaava ja henkevä kirja-analyysi



viikonloppuna

Kyllä on kuulkaa kummallista.
Lasten kasvaminen nimittäin. 

Yksi oli viikonloppuna treenileirillä, toinen yökylässä ja kolmas muuten vain enimmäkseen omissa liesuissaan.

Lauantaiaamuna istuimme kaksin hraH:n kanssa aamupalalla, lueskelimme lehtiä ja heittelimme laiskoja kommentteja päivän uutisotsikoista. Silittelin hajamielisenä syliin änkeytynyttä ikävöivää kissaa ja särpäilin kahvia. Ihmettelimme kaikki yhdessä lintokodon hiljaisuutta.
Mielen pohjalla häivähti: vähän tällaista meillä oli joskus kauan sitten, silloin kun itse olimme melkein keskenkasvuisia - ja vähän tällaista tulee olemaan taas vähitellen. Kummallista.

huomaa kissa, nyt heti!

Loppujen lopuksi vetelehdin yöpaitasillani melkein puoleen päivään asti, luin kaikki lehdet ja pätkän kirjaani, eikä kukaan kaivannut tai tarvinnut minua mihinkään. paitsi tietysti kissaeläimet, niillä oli kummallakin ihan julmettu ikävä nuorisoa, ja julmettu nälkä myös, kuten kissaeläimillä aina.

Sunnuntai-illalla istahdimme perinteiselle sunnutaipizzalle, ja tajusin, että viimeksi olemme olleet kaikki yhdessä saman pöydän ympärillä torstai-iltana. 
Ovathan nuo nyt ennenkin liesuissaan olleet, yökylissä, leireillä, milloin missäkin, mutta useimmiten niin että vain yksi on ollut joukosta poissa, tai sitten kaikki yhtaikaa samassa paikassa.
Nyt niillä oli jokaisella omat juttunsa.

kanervankukka näyttää ihan joulukulkuselta:
tulee tonttuisa olo kun katsoo niitä
Yksi kotona olleista keskenkasvuisista kysyi lauantai-iltana, kaipaanko ollenkaan niitä aikoja kun he olivat pieniä ja suloisia. olin kertoillut hänelle lapsuusmuistoja Sanoin ihan rehellisesti että juuri tämä on kaikkein hienointa aikaa - on mahtavaa seurata kuinka he kasvavat ihmisiksi, omiksi itseikseen.

Sunnuntai-iltapäivällä kävin stressinpurkukävelyllä metsässä. Eksyin. Stressaannuin.Vähän meinasi pelottaa kun sompailin peikkometsässä.
Kyllä oli kuningasajatus lähteä yksin metsään, kun en tahdo löytää perille edes tasamaalla ja selkeästi viitoitetulla kadulla.
Luulin koko ajan meneväni polkua pitkin vasemmalle ja kotiin. Olin mennyt oikealle ja pois. Jee.


peikkometsässä, peikko metsässä


päiväkerhomuisto: "täällä istutaan, sienen alla vaan..."

kaupunkiluontoa





muotibloggaus

Muistanette, että omistan noin viisi pitkähihaista paitaa, muutaman kulahtaneen neuleen ja parit ei-priimakuntoiset farkut?

Viimeksi kuluneen viikon aikana olen käynyt jokseenkin kaikissa tuntemissani vaatekaupoissa ja sovittanut jokseenkin jokaista myynnissä olevaa kohtuullisen hintaista trikoo- tai muuta paitaa, neuletta sekä kaikkia mahdollisia alaosia.
Sovitusurakkani johdosta olen kärsinyt
1. selkäkyömystä miksi jotkut vaatteet tekevät ihmiselle kyttyrän, miksi?
2. kelmestä naamasta miksi-miksi-miksi
3. viitoset-kohtsiltään-syntymässä -vatsasta eieieieiei
4. kaksoisleuasta
5. kadonnesta kaulasta
6. epämuodostuneesta rintavarustuksesta
7. lyhentyneistä jaloista
8. leventyneestä ahterista
9. lukuisista muista notredamen kellonsoittaja -tyylisistä vaivoista.

Ilokseni voin ilmoittaa, että tilani ja tilanteeni on huomattavasti korjaantunut.
Kuljettuani hämärän tien sovituskoppiahdistuksesta ja angstista ja epämuodostuneesta kehosta aiheutuneista lievää suuremmista masennustunteista, olen vihdoin ja viimein saanut vaatekaappini jonkinmoiseen talvikuntoon.

Tästä iloksenne kuvarapo:

huomaa kissaeläin!

näillä rynnisteään kohti alkavaa sesonkia

siis ihan tosi hei, mikä voi olla tärkeämpää kuin kissaeläin?

Kolme uutta paitaa, yksi neule, kaksi alaosaa. Omasta takaa löytyvät ne muutamat kelvolliset paidat, pari käypää neuletta ja yksi farkkuklänninki en koskaan muista mikä on mekko ja mikä on hame, siksi on pakko sanoa klänninki, yhdeltä lapselta kähvellän trikoisen jakun (?) muotisanasto lievästi hakusessa,  saan aikaan parisenkymmentä erilaista yhdistelmää.
Tyyliä ylläpitääkseni hankin vielä tennaritkin. Semmoisen myönnytyksen jouduin vanhuuden päivilleni tekemään, että ujutin henkilökohtaiset sisäpohjalliseni muotitossuihin, etten tule tämän enempää jalkavaivaiseksi.

Vielä ehkä tarvitsen jonkun edestä avattavan neuleen ja jonkun jutun kaulaani lämmittämään.
Ja ihan varmasti tarvitsen ja myös hankitsen vielä talvitakin ja talvikengät.

Tällä hetkellä kärsin shoppailukrapulasta ja hillittömän rahanmenon aiheuttamasta tuskanhiestä.





Opas Aina Nälkäisten ruokintaan

Eilen iltapäivällä bussissa:
Lapsi nro1: koska meillä on ruokaa, kuolen kohta nälkään. Kouluruoka oli outoa.

Tulimme kotiin:
Lapsi nro2, keittiössä voileipä kädessään: Koska me oikein syödään. Kauhee nälkä. Kouluruoka oli hir-vee-tä.

Laahauduin keittiöön: Lapsi nro3, ovella, kotiintullessaan: Milloin syödään, ihan hirvee nälkä. Kouluruoka oli tosi kummallista.

Eipä muuta kuin kohti kokkisotaa, vanha sotaratsuni hoi!

Ensin työn alle nakkisoppa ja kemianläksynarina: kaivelin jääkaapista kaksi valtavan suurta perunaa, kaksi jättiläisporkkanaa ja kaksi sipulia, muistini uumenista kaivelin huonolla menestyksellä kemiallisten reaktioyhtälöiden säännöstöä.
Kuorin ja kuutioin, sormillani laskin happia ja typpiä.
Kattilaan ja hulmautus vettä perään, kasvisliemikuution puolikas sekaan myös.
Ja soppa kiehumaan.

Nyt oli vuorossa matikanläksyangst.
Kaivelin toiset pari porkkanaa, pari sipulia ja pari valkosipulinkynttä. Toiseen kattilaan kuullottumaan curryn kanssa, perään reilu töräys tomaattisöösää putkilosta. Hulmautus vettä ja liemikuution rippeet sinne. Sekä aimo loiskautus kuivattuja punaisia linssejä.
Kemianopelle lupasin laittaa viestin, joka alkaa sanoilla täällä minun äitini hei, saako rakas pulluraposkeni vapautuksen kemiasta?

Enkunkoeahistuksen here is - there are  seuraksi otin esiin aamulla jemmaamani puuronrippeet: vajaat pari desiä kaurapuuroa. Sille kaveriksi kananmuna an egg, kermapurkin jämät, sekaan vielä puoli kourallista kaurahiutaleita, pari lusikallista ruisleseitä ja jauhoja sekä  ihan aavistus leivinjauhetta niin että söösästä tulee löysä taikinantapainen. Puolen kourallista juustoraastetta vielä sekaan ja kakkusiksi pellille, pelti uuniin.

Nakkipaketillinen palasiksi ja ensimmäiseen soppakattilaan.
Vielä eilisen lasagnen jämät uuniin leipäkakkusten seuraksi lämpiämään.

Lopuksi sekamehut ja mannaryynit kompukseen ja kiehumaan: soppapäivinä iltapalalla tarjoillaan puuroa. Tällä kertaa marja-sellaista; tunnetaan myös nimellä Ihan melko syömäkelpoinen marjapuuro.

Valmistelujen päälle parikymmentä minuuttia porinaa ja kurinaa ja keskenkasvuisia murehtimassa läksyjään tai muuten vain vaeltamassa heinäsirkkalauman tavoin keittiössä toistamassa ikiaikaista mantraansa koskasyödään.

Lasagnelaari tuli kaavittua puhtaaksi asti ja soppa-astiat vajuivat liki olemattomiin.
Nuorison kasvoille palasi väri ja läksytkin alkoivat taas sujua.



aikavaras ja muuta

Raportteja

-vaatekaappirapo: tilanne ennallaan. Yritin perjantaina tehdä vaateostoksia. Sovitin suunnilleen skviljoona erilaista trikoopaitaa, neuletta ja ties mitä. Kaikki hyvät paidat olivat menneet kyykkyyn tai muuten vain piiloon.

- vaivaispolvirapo: korjaantumassa. Epäilen, että syyllinen polvivaivaan löytyy työstä: parin työkeikan verran huonolla alustalla seisoskelua. Narina, rutina ja natina ovat tosin tulleet jäädäkseen.

- hyvien asioiden rapo:






**

Haluaisin kirjoittaa kaikenmoista: keittiöstä, ruuanlaitosta, teiniangstista ja teinihysteerisriemullisuudesta, kirjoista ja lukemisesta, nukkumaanmenoajasta omasta, siitä kuinka hauskaa on varastaa itselleen omaa aikaa ja vaikka mistä muusta. Sanat eivät vain asetu.

Tykkään kaikkein eniten semmoisesta omasta ajasta, jonka salakähmäisesti kähvellän itselleni. En menekään suoraan töistä kotiin lällällää vaan käynkin matkan varrella vaatekaupassa. Tai kirjastossa. Tai kävelen pidempää reittiä bussipysäkille. Tai lähdenkin vähän aikaisemmin kotoa kaupunkiin.
Tietenkin voisin tehdä sen ihan noin vain, julkisesti ja avoimesti.
Mutta on paljon hauskempaa kun tekee salaisesti ja ex tempore.

Tykkään myös semmoisesta omasta ajasta, jonka saan, kun päätän että pistän kaikenmoiset kompuutterit pois riittävän aikaisin ja menen sänkyyn lukemaan.
Aina luulen että luen ainakin tunnin. Aika usein havahdun siihen että olen lukenut sivukaupalla silmät kiinni. Aika monet kirjat ovat itse asiassa paljon parempia silmät kiinni luettuina, niiden juonista tulee merkillisen villejä.
Lukuvuoden alussa luulin, että olen kasvanut ja aikuistunut sellaisella tavalla, että jaksan valvoa melkein yhteentoista. Kyllä oli harhaa. Minun pitää olla sängyssä klo 21.50. Jaksan lukea silmät auki vajaat puoli tuntia ja sitten luen kymmenen minuuttia silmät kiinni.
Se on kuulkaa onnellisen elämän salaisuus.
Uskokaa pois.




huono lahja

Miten on mahdollista että ihminen päjähtää vanhuuteen ihan kertarykäisyllä?
En käsitä.

Keväällä ja kesällä ja vielä elokuussa olin sorja ja norja kuin pirteästi loikahteleva kauris.
Nyt yhtäkkiä, noin suunnilleen kahdessa päivässä, polvet ovat ruvenneet sanomaan yhä vain kovenevalla äänellä snärk ja sen lisäksi ne ovat ruvenneet olemaan olemassa.
Harvinaisen huono 42,5v olenko muka 42,5v? luulin että olen enempi. tai vähempi. absoluuttisesti huono ikä on tuo, jotenkin vino ja kummallinen, vai mitä? synttärilahja ihmiselle että sen polvet alkavat olla olemassa, saanko vaihtaa?
Esim. voisin ottaa tilalle jonkun kalliin ja ruman pystin minkä voisin rahapulassa myydä. Jos nyt siis jotain kurjaa on pakko lahjaksi antaa.
Vielä mieluummin ottaisin jotain kivaa. Saa olla vähän tarpeetontakin, vaikka jalokivin koristeltu kahvimylly.

En laisinkaan ymmärrä että vanhuus iskee ihmiseen ihan näin yllättävästi ja yhdessä päivässä.
Olen pikemminkin varautunut sellaiseen hiljaiseen ja huomaamattomaan hiipumiseen, jossa porroosi päässä ja korroosi kropassa kulkevat onnellisesti tasatahtiin, niin että mitä hullummaksi tulen, sitä vaivalloisemmaksi tulee julkisuudessa liikkuminen.
Nyt alkaa huolestuttavissa määrin näyttää siltä että justiinsa kun olen päässyt henkisesti säkenöivimmälle tasolleni, pettää kroppa alta.
Kyllä teen valituksen.



oikaisu ja haave

OIKAISU

Tarkistuslaskennassa kävi ilmi että toisin kuin eilisessä blogitekstissäni väitin, omistan kumminkin viisi (5) pitkähihaista paitaa.
a) valkoinen, kesäinen ja ohut trikoopaita b) vaaleanpunaraitainen kesäinen paitapusero c) musta pitsihihainen; ihana mutta hiukan ehkä juhlava d) valkoinen miesten paitapusero, kähvelletty Isoveljeltä; säälittävää, tiedän e) musta kauhtunut bambupoolo, joka kelpaa vain välivaatteeksi ja sitten vielä kauhtunut epämääräisen raidallinen paita jossa on puolimittaiset hihat ja jota voi käyttää vain jos ei tunne oloaan kovin pulleaksi.

Pahoittelen epätäsmällisyyttä.
Mutta kyllä on silti vähän epätoivoinen tilanteeni.
Onhan?

*

LIIKUNTARAPORTTI

Laahasin eilen itseni, yhden vastahakoisehkon ja yhden myötämielisen uimapuuhiin. Kuten viime viikollakin, radat olivat aivan täynnä, joten pakottauduin vesijuoksentelemaan. En pidä mitenkään erityisen paljon vesijuoksennasta.
Kirmalsin sen reilun puolituntisen mitä keskittymiskyvytön mieleni sietää, kävin pulikoimassa kuin hukkumaisillaan oleva muutaman radamitan, mutta samalla hitaitten radalla oli muutamia joiden mielestä oli hyvä idea uida vierekkäin täysin uimaetiketin vastaisesti ja välttääkseni ärtymystä lopetin ja menin saunaan rauhoittumaan ja kohta jo meinasinkin myöhästyä bussista. Nuoriso seisoi pukkarin ovella minua vastassa ja napsutti kelloa merkitsevästi.

Haaveilin kirmaltaessani että sitten joskus kun olen iso ja lapset myös tiedän että tämä sitkuttelu on varma tie turmioon menen suoraan töistä harrastamaan kaikkea kivaa, tulen virkistyneenä ja harrastuneena kotiin ja hraH myös ja sitten syömme yhdessä hyvää ruokaa kuka sen on laittanut, en tiedä, otamme pienet lasilliset viiniä ja istumme lukemassa hyvää kirjallisuutta. nykyään tulen ensin kotiin kokkailemaan ja harrastelispuuhastelen vasta sitten; kyllä on merkittävä ero elämässä tuloillaan
Sitä odotellessa.

Toistaiseksi paikkani on mitä ilmeisimmin sohvanmutkassa tai jonkun teinikomeron ovensuussa urputtamassa. On nimittäin viime aikoina ollut vähän vauhdikkaampaa ilta- ja viikonlopputoimintaa taas työelämässä ja nuoriso alkoi kaivata komentelujani: sä etoo koskaan kotona.

Tykkään siitä. Siis en hektisestä työelämästä, vaan siitä että nuorison mielestä minun sohvannurkassa mujumiseni on asiaankuuluvaa.

Kummallista, että se on niille tärkeää, vaikka niillä itseillään on omat menonsa ja meininkinsä, ja jos ne sattumalta ovatkin kotona, ne istuvat omissa komeroissaan puuhastelemassa teinijuttujaan, ja ainoa mitä teen on ärjähtelen niille kone kiinni - syömään - suihkuun - nukkumaan!
Kyllä tulee ihmiselle tarpeellinen olo siitä.



kriizi?

salakähmäisesti kähvelsin eilen aikaa perheeltäni ja pistäydyin kotimatkalla vaateskaupassa.
Tarkistin nimittäin viikonloppuna uudestaan vaatekaappini tilanteen: omistan kaksi (2) pitkähihaista puseroa ja yhden (1) kesäisen pitkähihaisen paitiksen. Verstaalla on kylmä.
Omistan myös kolme (3) neuletta, joista kaksi (2) on kulahtaneita. lisäksi omistan muutaman ns. pyhäkäyttöön varatun neuleen, en millään raskisi ottaa niitä vielä verstaskäyttöön
Minulla on myös muutamia melko siistejä T- /lyhythihaisia paitoja, mutta kuten sanottua, verstaalla on kylmä. Tai viileä, kuinka vain.

Kaupassa mallasin muutamia housuja ja jokusta paitaa. Löysin yhdet suhteellisen siedettävän näköiset ja hintaiset pöksät, mutta jäin kahden koon väliin: isompi malli oli järisyttävä näky vyötärön tienoilla, pienempi puolestaan aiheutti ahdistusta reisien ja polvien välimaastossa. Lisäksi löysin yhden ihanan värisen mutta toivottomalla tavalla vääränmallisen paidan.
Arvannette, mikä oli supersalaisen osteskelureissuni saldo?

Tänä aamuna tuijotin tuimana ja toivottomana taas kerran vaatekaappiini. 
Eipä ollut paitojen tahi pitkähihaisten määrä lisinyt yhtään yön(kään) aikana, mutta kulahtaneet farkut sentään älysin vaihtaa klänninkiin. 
Jeepäjee.
Tarvitsisin myös kenkäimet ja takin, muutamia asusteita, hiustenleikkuun ja uudet rillit ollakseni sosiaalisesti hyväksyttävä näky. 

Ohitin aamulla töihin mennessä jonollisen verran vasta maahantulleita. Väsynyt, viluinen ja harmaankalpea nainen katsoi suoraan minuun, ohi paperimytyllä leikkivän lapsensa.

Pieniä ovat minun murheeni.



tyylikriizi

olin eilen vaatekutsuilla.

Olin hyvinkin positiivisorientoitunut, sillä inventoin vaatekaappini sisällön taannoin ja totesin, että suoriutuakseni syksystä ja talvesta tarvitsen
- 3 paitaa tai mitä tahansa pitkähihaista
- 1-2 neuletta tai mitä tahansa lämmintä jakku-/hupparityylistä
- housut
- jalkineet
- takin
- asusteen (huivin)

Positiivisuuteni päättyi melkolailla siihen, että suunnittelmani vaatebudjetti olisi luiskahtanut kokonaisuudessaan yhteen ainoaan vaatekappaleeseen, olkoonkin vaikka kuinka ihanaan ja mukavaan.

Täytynee uusioinventoida sekä vaatekaappi että vaatebudjetti; josko siellä kaapin uumenissa kuitenkin piileskelisi muutama kohtalaisen käyttökelponen vaate tai tilillä jokunen yllättävän ylimääräinen raha. Kumpikin käy.

Valitettavan elävästi kyllä muistan että keväällä lahjoitin kaikki kulahtaneet ja venähtäneet ja valjut pitkähihaiseni Pikkusiskon pehmoleluvaateaskartelupajaan.
Yhtä valitettavan elävästi muistan myös sen että en vieläkään en raaskinut heittää pois sitä epähuomioissa ostamaani lähes käyttämätöntä marimekon tunikaa jossa näytän tanakasti raskaana olevalta, kolmosia odottavalta äikänopelta.
Ehkä joudun käyttämään sitä nyt koko syksyn ja kaikki tulevat kyselemään sijamuotoja ja laskettua aikaa. Jee ja hiphei.

*

Tarvitsisin tyylikonsultin.
Haluan että vaatteeni ovat kohtalaisen kivannäköisiä ja päällä ihan älyttömän mukavia ja lämpimiä. Palelen melkein aina ja silloin kun en palele, olen tukalasti liian lämmin: kerrospukeutuminen on ainoa toimiva ratkaisu.





superkeittiöhengetär

Elämäni on viime aikoina ollut hektisehköä. Ei varsinaisesti kiireistä, mutta tohinaista; vanhempainiltoja, harrastusmenoja, työjuttuja - sellaista vähän yli normaalin arkiviikon -häsellystä.
Tohinaa semmoisella tavalla etten illalla nukkumaan mennessäni ole ihan varma, olenko koko päivänä muistanut hengittää kunnolla.

Eilen minuun iski pitkästä aikaa keittiösäpsy.

Hieno kolmen viikon ruokalistani alkoi ratkeilla liitoksistaan jo japanianviikolla, ja lopullisesti se lakosi kasaan jossain viime viikon yleishässäkässä. Häpeä tunnustaa, mutta söimme pastaa ja kanakastiketta muistaakseni kolmena päivänä viime viikolla. Niinä päivinä, jolloin emme syöneet pastaa ja kanakastiketta, söimme samaa kuin koulussa. Viikon yök-en-syö -indeksi hipoi taivaita.

Maanantaina tuijotin listaani apaattisaggressiivisissa tunnelmissa ja päätin että niin taikka näin, nyt noudatamme viikkoa numero yksi.
Maanantaina söimme pasta-ja-kanakastiketähteistä kyhättyä kanakiusausta ja /tai kasviskiusausta. yök-en-syö -indeksi: 2/3
Eilen minussa riehui sisäinen keittiöhengetär, ja listalla luki keittopäivä: siispä kasvissosekeittoa (y-e-s -indeksi 2/3), jauhelihapiirakkaa viikonlopun bolon jämät (y-e-s:1/3) ja omenakaurapaistosta koska joku lapsista oli toivonut nimenomaan sitä.
Tämä ei suinkaan riittänyt sisäiselle kotihengettärelleni, joten rytkäisin kasaan vielä marjapuuronkin.

Olen aina luullut että vispipuuro /marjapuuro pitää keittää puolukoista tai punaisista viinimarjoista ja mieluiten ruisjauhoista. Mannaa saa käyttää jos haluaa passata lapsensa pilalle ja tehdä niistä selkärangattomia vätyksiä. Ja sokeria ei juurikaan paljon. meillä koti-kotona kyllä syötiin yleensä kaupan vispipuuroa.

Koska olen itse henkilökohtaisesti oman keittiöni kuningatar, saan päättää mitä siellä tehdään, ja koska hätäpäissäni kasaanrytkäisemäni marjapuuro sai aivan yllättävästi jee-kylläpäs-syönkin -arvostelut ainakin kahdelta, niin jaanpa kanssanne takuuvarman melko syömäkelpoisen visparin ohjeen:

Ihan melko syömäkelponen marjapuuro
pohja: sekamehua oikeassa suhteessa laimennettuna n. 1 l kaikkiaan
tummaa mannasuurimoa sen verran kuin puuroon kuuluu, elikkästen holvaus ja sitten vielä ripottelu
½ tl suolaa
jonkin verran sokeria vajaa puoli desiä ehkä; semmoisen knappervaare-astian puolikkaan kannellisen verran
Keitetään mannapuuro.
Siitä tulee vähän kummallisen väristä, ei kannata näyttää lapsille.
Annetaan jäähtyä jonkin aikaa vaikka vartin. Ja siirretään pois kattilasta, paitsi jos haluaa säästää tiskiä.

Sitten roivautetaan sekaan pari-kolme desiä pakastemarjoja; mustikka-mansikka-vadelma -sekoitusta  huom! kotimaisia että ei tarvitse kuumentaa.
Annetaan niiden pehmetä jonkin aikaa vaikka puoli tuntia.
Sauvasöösäimellä marjat söösäksi puuron joukkoon ja sen jälkeen puuro vatkataan ihanan pehmeäksi marjapuuroksi. Maistetaan vähän ja tarvittaessa lisätään aavistus sokeria vielä.

*

ps. kävin eilen uimassa, tai oikeammin vesijuoksemassa, koska kaikki uimaradat olivat täynnä. juupa-juu.


mökötystiistai?

En oikein tiedä, kuinka suhtautuisin tulevaan perjantaihin.

Periaatteen tasolla suhtaudun nuivasti kaikkeen fasebuukkimaiseen yhteisöllisyyteen ja siihen että klikkaillaan in ja out joka paikkaan, mutta sitten menin hetkeksi itseeni ja mietin että tämä nyt kuitenkin on sitä paljon peräänkuulutettua yhteisöllisyyttä.
Elämme selvästikin yhteisöllisyyden toista tulemista, ei kai sitä nyt sentään pitäisi nuivistella?
Välittömästi ajauduin siitäkin eksistentiaalikriiziin, että kumpaa mielipuolta nyt oikein asiasta olisin?
Ihan menin sekaisin päästäni.

Sitten ajattelin että mökötän vaikka sitä, että lapsille on luvattu opetusta 190 päivää vuodessa ja minun bussikorttiini on ladattu matkoja 180 päivää, eikä kumpikaan nyt toteudu.
No onhan sekin nyt vähän pikkumaista mököttämistä, jos nyt ihan rehellisiä ollaan.
Uudestaan menin sekaisin päästäni.

Koska tavoitteeni kumminkin on isona olla kärttyinen vanha ihminen, yritin vielä kerran löytää jotain mökötettävää. Paras mihin pystyin on se, että mökötän sitä, ettei minulla ole mielipiteen puolikastakaan asiasta, ei suuntaan eikä toiseen.
mökötis-möksis vaan.

*

Urheasti menin eilen punttisalille. Inhoanpunttisaleja, inhoan, inhoan, inhoan.
Tänään kokoontuu uima- ja kuviokelluntaseura Polskis ja Plumpsis. Tervetuloa mukaan kaikki innokkaat, minut löytää siitä hätinä uimataitoisten radalta, pää nippanappa vedenpinnan yläpuolella.

Yritin analyyttisesti penkoa mieleni synkkiä syvyyksiä ja yritin ymmärtää, miksi suhtaudun niin nuivasti ryhmäliikuntaan ja punttisaleihin.
Ainakin siksi, että pitkästyn ihan liian pian ja ihan liian syvällisesti.
Jaksan juuri ja juuri pitää jonkinmoista tsemppihenkeä yllä puolisen tuntia, sen jälkeen olen niin lopen kyllästynyt ja pitkästynyt, ettei mitään väliä. Luulisi nyt että punttisalillakin on menoa ja meininkiä: kauniita lihaksikkaita ihmisiä, jynkkämusiikkia ja televiisiokin nurkassa.
Ja pah! Ennemmin istuisin tuijottamassa vaikka maalin kuivumista seinässä.

Uima-altaassa ei ole musiikkia, eikä telkkariakaan: olen jo vartin jälkeen aivan kuoliaaksi tylsistynyt, toisen vartin verran menen silkalla tahdonvoimalla. (ja sillä että ajattelen synkeitä ajatuksia kanssauimareista)
Lenkkeillessä sentään voi vaihdella maisemaa ja reittiä.

Noin yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että positiivinen asenne on valinta ja että elämä on helpompaa hyväntuulisena, mutta mitä liikuntaan tulee, siinä käyttövoimani on kyllä silkka synkeä raivo. Tai vaihtoehtoisesti marttyriutta hipova itsesääli yhdistettynä masennusahdistusangstiin.

Laitan kaiken toivoni siihen, että noin puolen tunnin liikunta satunnaisesti joskin viikottain riittää torjumaan liian aikaista kuoloa.


*



punttisalieksistentiaaliahdistus

taas käsillä uusi työviikko *huokaus*
Tekisi mieleni ritistä, ratista, natista ja valittaa. Päätän valita kumminkin toisin. Jos nyt en suorastaan hymyile leveästi ja huutele hipheihurraata, niin päätän kumminkin olla päättäväisen melkeinpositiivinen. parempaan en pysty

Yritän päättäväisen positiivisesti raahautua tänään punttisalille (!!)
Siinä kuulkaa jos missä mennään yli ja ohi epämukavuusalueen. En ole laisinkaan julkisliikkuja, minulle sopii joku semmoinen liikuntamuoto, missä paarustetaan yksin ja pimeässä ja muiden näkymättömissä ja vielä paremmin ihan vain semmoinen mentaalinen liikunta esim. että suunnittelee sohvannurkassa liikunnan harjoittamista.

Olen satunnais-tuuriliikkuja.
Käyn aika ajoin ja varsin epäsäännöllisesti uimassa haparoivia kokeiluja myös vesijuoksuun; kirmaan kuin meriheponen
Käyn aika ajoin ja varsin epäsäännöllisesti lenkkeilemässä kirmaan kuin virtaheponen
Viime keväänä tein haparoivan kokeilun tanssin suuntaan se oli kivaa mutta hataraa: sitä pitäisi kokeilla ehkä vähän lisääkin. Nyt ne eivät perustaneet aloittelijoiden ryhmää, jäin ihan yksin paripuoline jalkoineni.
Yhtään en tykkää ryhmäliikunnasta ja punttisalit aiheuttavat eksistentiaaliahdistusta viimeksi kävin säännöllisemmin punttisalilla 17 v sitten.
HraH on punttisalin vakiasiakas ja niillä on semmoinen kaksi yhden hinnalla -tarjous, kaipa se sitten on pakko hyödyntää. Ehkä. Tyhmää olisi jättää käyttämättäkään, kun mahdollisuutta kerran tarjotaan, ja kun ihan varmasti tiedän olevani kaikenmoisen kunnonkohotuksen tarpeessa. Grr kuitenkin, ja hrr. Pelottavaa. En omista edes sopivia vermeitä, minulla ei ole terhakkaa ponnaria, ei sievää salikassia ja ainoat treenivermeeni sopivat juuri ja juuri käytettäväksi hämärtyvällä pururadalla.
Eilen kun olimme lapsen kanssa kävelylenkillä minulla oli sellainen olo että olin karannut suljetulta osastolta ylläni pelkkä pyjama. Jei treenikuteille!

Sisäinen eksistenssini värjyy kauhusta.


niikerryn nauruuni

Voi ihana P minkäs teit; olen sanaton.
Olen nauranut hillittömästi (ja äänettömästi, koska verstas) suunnilleen vartin verran. Olen yhä sanaton.
Pääsääntöisesti repeän hysterian partaalle koska "naama on kuosissa ja kaikissa  vaatteissa näytän hyvältä".

Mutta aivan ehdottomasti lähden mukaan keski-ikäisten ja -äkäisten hottisten ja nottisten deitti/liikunta/ruokashowhun. Voin omana kontribuutionani tuoda showhun pikantin intellektuellin debatin sinne pilkkomisen ja kuutioimisen lomaan.
Kyllä en pysty vieläkään olemaan nauramatta.

*

Piti jakaa yleviä ja hienoja vinkkejä kaupassakäynnistä ja ruokalistasuunnittelusta.
En pysty.

Kiitos P! Pelastit päiväni ja luultavasti koko blogiyhteisön mielenterveyden joltain järjettömän tylsältä kauppapostaukselta.

tästä voi kukin repiä ilokseen ruokalistasuunnitelmaa
tässä myös pohja eloisalle ruokadeittiliikuntatelkkarishowllemme
nottis vai hottis? kyllä en syö tätäkään




pyöräilyllisdilemma

Kuten kaikki tiedämme, pyöräily on terveysvaikutteellista ja vapaudellista ja ihan mukavaa paitsi vastatuulella, sateessa ja ylämäessä - mitkä kaikki sattuvat hämmästyttävän usein ihmisen kulkureitille, pääsääntöisesti yhtaikaa.
Bussimatkailu puolestaan on vähän ahdasta ja ahdistavaa mutta siinä ehtii kuunnella radiota tahi lukea kirjaa tai jos oikein villiksi heittäytyy, voi tehdä molempia yhtaikaa mitä pyöräillessä ei voi vastatuulen, sateen ja ylämäen takia.
Enimmäkseen on säästäväistä ja terveysvaikutteellista valita pyöräily, mutta toisinaan sadetta, vastatuulta ja ylämäkiä on ihan valtavan paljon ja sen lisäksi on kaikenmoisia juttuja joihin menisi mieluummin tyylikkäämpänä tai sitten vain on yleinen laiskuus.
Semmoisessa tilanteessa joutuu pieni ihminen dilemmaan: jos haluaa olla säästäväinen, pitää tehdä valinta: joko - tai. Joko pyörä tai bussi. Koska yksittäisbussimatkailu tulee äkkiä niin kalliiksi että kirstun pohja häämöttää. Eikä se kausikorttikaan mikään ihan ilmainen ole.

Istuin eilen sohvannurkassa kertomassa, jakamassa ja ynnäämässä kalkulaattorilla järkevää vaihtohtoa.
Sitten menin bussitoimistoon ja ladatasurautin bussikorttiin kerralla puoli vuotta matkailuvoimaa. Ihan hirvittävän kammottavan järjettömän suuri kertarytkäytys, mutta säästöä kuukausikorttiin verrattuna tulee yli 30c /päivä, yhden kokonaisen kuukauden verran siis.
Nyt yritän vetkottaa ensimmäistä bussimatkaa mahdollisimman pitkälle.

Ja nyt luonnollisesti kärsin kriizistä: minunhan piti vain pyöräillä ihan ikuisesti, eikä ikinä koskaan milloinkaan mennä bussiin.
Miten sitä paitsi jatkossa huolehdin päivittäisestä ulkoilustani ja liikunnastani?
Kriizi, ihan selvästi.

Huoletonta elämää viettävät keskenkasvuisenikin joutuivat kriiziin kuultuaan mitä aikuisten bussikortit maksavat: ensin pitää maksaa veroja ja asumisesta ja sitten vielä bussikortteja miten mä ikinä voin muuttaa mihinkään, miten mä ikinä selviän hengissä?
Sanoin että tervetuloa aikuiseen maailmaan, miksi luulit että me käymme töissä. Kiristin ruuvia vielä vähän tiukemmalle: en edes muista milloin olisin ostanut itselleni vaatteita. Valitettavasti meni mönkään hieno pedagoginen ote, teini kyllä muisti että höh, alkukesästä ostit mekon itelles.

äänitehostenainen

kävelin portaita alas ja kuului että snärr.
Kengänpohja lattiaa vasten -tyyppinen snärr. Ajattelin että onpa metkaa, se kuuluu joka askeleella, sisäkurvin puolelta, ehkä jotenkin liiraan sikaanissa tai jotain semmoista. Ehkä kengänpohjat olivat liian kuivat tai kosteat tai rappiksen lattia oli vahattu tai jotain.

Sama snärr kuului seuraavana ja sitä seuraavana päivänä. Onpas minulla kosteat kengänpohjat, ajattelin.
Sitten huomasin että snärr kuului myös eri kengistä: lenkkareista, sandaaleista, balleriinoista. Snärr-snärr, joka askeleella.
Vinkeää.
Miksiköhän se kuuluu vain vasemman tossun alta?

Vähän ennen lomamatkaa, heinäkuulla, snärr oli jo jokakertainen seuralaiseni rappusissa. Enempi käytän kyllä hissiä kuin rappusia, niin että ei se kauheasti oikeastaan haitannut, pikemminkin oli hauskaa.
Sitten se alkoi resonoida. Snärr resonoi minussa!
Kerran taas rappusia kolpatessani tajusin että se ääni onkin minussa, jossain sisässäni, eikä kengissä.
Arvelin että luultavasti jossainpäin vasenta kinttuani oli jotain tai jokin joka halusi sanoa snärr aina rappusia alaspäin kolkatessa.
Vähän kummallistakin, snärr ei tuntunut missään, kunhan snärisi omia aikojaan rappusissa.
Sanoin hraH:lle että olen tulossa vanhaksi ja narisevaksi.

Viimeiset pari viikkoa snärrin määrä on kasvanut eksponentiaalista vauhtia.
Eilen oli jo pakko tunnustaa että snärr kuuluu aina kun vähän notkistelen jalkojani ja uskokaa pois sitä tapahtuu päivän mittaan uskomattoman paljon.
Illalla yritin sulokkaasti istahtaa telkkaria katsomaan: snärr. Nyt jo niin kovalla äänellä että hraH:kin kuuli sen.
Sen jälkeen jokainen istuminen snärähti ja jokainen seisomaannousu myös. ihan vain siitä syystä istuin tiiviisti sohvassa koko illan, en siksi että olisin ollut laiska tai jotain: en halunnut häiritä hraH:n telkkarinkatsomisnautintoa snärisemällä, muuten olisin ilman muuta tehnyt jalkakyykkyä koko illan. Kyllä olisin.

En vieläkään oikein hahmota mikä kohta minussa yrittää nyt kommunikoida kanssani ja miksi. Mikään ei punoita, missään ei turvota; välillä vähän hammastelee; toisinaan nilkassa, toisinaan taas polvessa.
Hyvät ystäväni Tohtori Kuukle ja Tohtori Suomikaksneljä tietävät lähestulkoon staprosenttisella varmuudella että kyseessä on joko juoksijan polvi en juokse tai akilleen kantapään en ole akilleskaan tulehdus, tai sitten jotain jonka jäljiltä korjaa kuolo ihan tuossa tuokiossa.

Jännityksellä odotan, mihin snärr minut vielä vie.

Tällä hetkellä olen käytettävissä esim. radiokuunnelmiin, joissa tarvitaan aivan erityisen hyvää vanhan saranoillaan lepsuvan kuivettuneen puuoven narinaa 1€/snärr.

kuvan kissaeläin ei välitä vaikka snärisee
kunhan tarjoilu pelaa